Resonointia

Käyn nykyisin hyvin harvoin yhtään missään. Eilen pääsin kuitenkin Jukka Leppilammen konserttiin. Pitkästä aikaa se oli puhutteleva kokemus.

Hengelliset puheet alkoivat jossain vaiheessa (jo vuosia sitten) kuulostaa korvissani saman toistamiselta, mutta eilen kuulin jotain, joka liikautti sekä ajatuksiani että tunteitani raikkaalla tavalla.

Musiikissa oli uutta ja vanhaa. Jukan ääni soi upeasti vanhassa puukirkossa. Erityisesti hänen opettelemansa, suomalaisittain erikoinen, kurkkulaulutekniikkansa, jossa soi useita , eri korkuisia ääniä päällekkäin kuulosti kiehtovalta.

Puheosuuksissaan hän sanoi monta asiaa, jotka jäivät mietityttämään. Päällimmäisenä kolahti kuitenkin ajatus siitä, että usko on resonointia. Raamatun mukaanhan "usko syntyy kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta" Kuuliaisuus, eli Jumalan kutsun vastaanottaminen ja Hänen tahtonsa etsiminen on siis Hänen sanansa herättämää vastakaikua meidän olemuksessamme.

Entisenä laulajana minäkin tiedän, ettei kaunista ääntä synny pusertamalla ja pakottamalla. Samalla lailla Jumalan rakkauteen vastaaminen on parhaimmillaan pakotonta antautumista ja ilon sekä kiitollisuuden sävyttämää suostumista.

Luonnostaan meillä on taipumus yrittää tehdä asiat itse, ponnistella, vääntää, yrittää ja kelvata. Myös tämä aika opettaa meille, ettei mikään riitä. Aina on yllettävä entistä parempaan. Jukan sanojen ja laulujen kautta koin eilen välähdyksenomaisen hetken sitä ihmettä, jota Jumala meille tarjoaa.

Toki resonoiminen on liikettä, mutta sitä ei synnytetä itse. Jumalan sana liikuttaa yksittäistä ihmistä ja hänen kauttaan kaikkia niitä muita, joiden kanssa hän elää ja toimii. Jumala ei suinkaan ota ihmiseltä hänen omaa ääntään pois , vaan ennemminkin auttaa meitä löytämään omimman olemuksemme. Juuri niillä lahjoilla, sen äänen kautta, joka meillä on ja joka meissä kasvaa, voimme tehdä hyvää ja kertoa Jeesuksen rakkaudesta koko maailmalle.

Jukan ääni soi eilen harvinaisen kauniisti, niin hienosti, että siinä oli helppoa kuulla sekä hänen omansa että Korkeimman ääni, joka niiden laulujen ja sanojen kautta välittyi. Se muistutti minua pitkästä aikaa myös siitä, miksi seurakunnan tilaisuuksissa kannattaa käydä. Pyhien yhteys ja Jumalan sanan kautta tuleva siunaus ovat siellä tarjolla...tai ainakin pitäisi olla (muistini mukaan niin ei ihan aina ole ollut, mutta ehkä en ole vain osannut resonoida;). Pitäisiköhän mennä kokeilemaan toistekin. Josko paikalle vääntäytyminen olisi sittenkin vaivan väärti.

Toivottomuus ja epätoivo

Onkohan epätoivolla ja toivottomuudella tarkasti määriteltyinä käsitteinä eroa? En jaksa nyt ryhtyä tutkimaan löytyisikö noiden sanojen eroista jotain artikkeleita netistä..

Epätoivoa muistan jonkun saarnamiehen historian hämärissä nimittäneen synniksi. Muistan jo silloin ajatelleeni, että se kuulostaa pahasti siltä kuin puhuja löisi lyötyä. En nimittäin ole koskaan uskonut, että kukaan tahallaan irti toivosta päästää tai ryhtyy peräti aktiivisesti epätoivoiseksi.

Subjektiivisessa käsitemaailmassani noilla käsitteillä ON eroa ja sen eron tunnusmerkki on aktiivisuuden aste. Toivottomuus tarkoittaa minulle passiivista vailla oloa. Toivo on hiipunut tai äkkirysäyksellä kadonnut. Siitä ei ole aktiivisen harkintaprosessin jälkeen luovuttu, eikä irti päästetty. Ollaan vaan amerikkailaisia mukaillen "toivonpuuskien välissä" tai jostain muusta syystä ilman.

Toivottomaksi minä taidan nykyään kokea oloni 90% hereilläoloajasta. Epätoivoinen en tunne olevani koskaan..

Se on mielenkiintoista, että inhimillisessä kokemusmaailmassa hyvinkin ristiriitaiset tunteet ovat mahdollisia samanaikaisesti. Kristittynä minun elämäni, tulevaisuuteni ja toivoni ei ole pelkästään omassa, ja arvaamattomien olosuhteitten, varassa. Pohjimmiltaan olen turvassa, vaikka myrskytuuli venettä keikuttelee ja ehkä koko paatin jossain vaiheessa kaataakin.

Iankaikkisen elämän toivoon ja Jumalan rakkauteen turvaten voin rauhassa keskittyä näihin jokapäiväisen elämäni pieniin kipuihin ja kompurointeihin. Jos matkanteko onkin aika ajoin ahdistavaa, perille päästään varmasti. Jos oma jaksaminen loppuu, Hänen voimansa riittää.

Sillä tavoin on ihan loogista ajatella, että Kristuksessa on toivottomallakin toivo, eikä epätoivolla ole kristityn maailmankuvassa sijaa.

Tähän toivoon tänään tartun, enkä anna kenenkään uskoani viedä, vaikka nykyinen maailmanaika sitä entistäkin aktiivisemmin yrittää polkea, tahrata ja vääräksi osoittaa.

Sibboleteista

Kieli on mielenkiintoinen ja voimallinen väline. Todetaanhan se Isossa Kirjassakin monessa kohtaa.

Sanoilla voi hoitaa ja rikkoa, ohjata ja eksyttää, piilottaa ja paljastaa. Jotkut sanat ovat kuin matkalaukkuja tai pahvilaatikoita. Ne kätkevät sisälleen ison nivaskan henkilökohtaisesti tärkeitä muistoja tai sisältöjä, jotka kuuluvat tiettyyn aihepiiriin. Ne avautuvat vain niille, jotka tuntevat teeman.

Kun olen nyt jo pitkään ollut syrjässä kaikesta yhteisöllisestä toiminnasta - myös seurakunnasta - on entistä helpompi huomata ennen niin tuttujen alakulttuureiden koodikieli, avainsanat ja sävyt, jotka kuuluvat asiaan tietyissä tilanteissa. Niiden avulla on helppoa tunnistaa kuka on "sisällä" ja kuka ulkona, ketkä ydinjoukkoa ja kuka ei osaa vielä sanastoa täydellisesti.

Kun Jumalasta puhutaan, minua usein häiritsee ihmisten yliherkkyys "oikeiden" sanojen suhteen. Jo seurakuntatyöaikoinani otin toisinaan tietoisen riskin ja rikoin rajoja käyttämällä ilmaisuja, jotka eivät sopineet kontekstiin. Samaa jatkoin opettajan työssä.

Koin, että niin oli joskus helpompi erottaa olennainen epäolennaisesta ja kirkastaa sitä, mikä on tärkeää. Huolestuttavan usein inhimilliset traditiot ja pinnalliset rituaalit samastetaan virheellisesti asian ytimeen, joka kristinuskossa on kaikille sama: Kristuksen sovitustyö, riippumatta herätysliikkeestä tai kirkkokunnasta.

Kiusaantuneisuutta minussa herättää tiettyjen ilmaisujen rituaalinomainen toistaminen. Rukouksessa ymmärrän sen merkityksen meditatiivisen tunnelman ylläpitäjänä, mutta se, että jokapäiväisessä puheessa, kuulijasta riippumatta toistetaan ja hoetaan kristillisiä sanontoja, (jotka eivät välttämättä edes avaudu asiaan vihkiytymättömille) tuntuu minusta vastenmieliseltä.

Siinä on jotain ikävällä tavalla primitiivistä, lähes harhaoppista. Aivan kuin hokemalla tiettyjä ilmaisuja lausuttaisiin loitsuja, joilla manataan toivotunlaisia voimia paikalle. Tarkkaa lukua pidetään myös sanoista, jotka ovat kiellettyjä, koska niillä voidaan houkutella sitä vastakkaista voimaa.

Minusta Jumala ei ole niin pieni, eikä pikkusieluinen. Hän näkee syvemmälle, asian ytimeen, eikä hän ole ohjailtavissa meidän loitsuillamme. Rukouksessakin on mielestäni kyse jostain muusta.

En minä tarkoita, että pitäisi ryhtyä puhumaan rumia, venyttelemään hyvän maun rajoja tai tahallaan loukkaamaan ketään. Toivoisin vain, että ihmiset viestiessään enemmän ottaisivat huomioon kuulijan ja muistaisivat, että asioista voi puhua monella tavalla.

Omituisella kaanaankielellämme me kristityt joskus tarpeettomasti säikyttelemme kanssaihmisiämme. Uskosta ja Jumalasta voi minun mielestäni puhua monin eri sanoin. Ei Kolmiyhteinen Jumalamme ole kuin muinaisten luonnonkansojen Otso, jonka nimeä ei sopinut sanoa ääneen, ettei peto vaan kutsusta ilmaantuisi ja raatelisi karjaa.

Vaan eivät muutu tekommekaan tai sydämemme puhtaus siitä kummemmaksi, vaikka aina ja kaikkialla viljelisimme puheessamme kristillisiä fraaseja. Joskus voi käydä peräti päin vastoin , jos kielenkäytöstä tulee negatiivinen vallan käytön ja kilpailun väline (esim."minä olen hurskaampi tai oppineempi kuin sinä, kun nyt hoksasin käyttää tässä tätä ilmaisua").

Jumala näkee sydämeen ja mieleen, sanojen taa, todelliset tarkoitukset ja senkin, mitä emme osaa sanoiksi pukea. Toisten ihmisten vuoksi meidän olisi kuitenkin hyvä hioa sanallisia taitojamme ,sopeuttaa kielenkäyttömme tilanteen mukaan ja unohtaa taikauskoinen suhtautuminen sibboletteihimme.

Surullista

Viime päivinä on uutisissa kerrottu Vapaa-ajattelijoiden kampanjasta, jossa ihmisille on tarjottu vaihdossa pornolehtiä Raamatuista ja muiden uskontojen pyhistä kirjoista.

En yleensä jaksa kovin intensiivisesti seurata median kirjoittelua kirkkoon ja kristinuskoon liittyvistä aiheista (koska jutuissa mielestäni niin usein keskitytään sensaatiohakuisesti valittuihin epäolennaisuuksiin). Tämä kampanja kuitenkin herättää minussa kuvotusta ja syvää surua.

Ihmiset, jotka aktiivisesti markkinoivat hedonistista, ihmisruumista esineellistävää seksuaalisuutta terveellisempänä ja parempana vaihtoehtona kuin kristillinen moraali, ovat kyllä suoraan sanottuna pahan asialla. Mitä sitä kaunistelemaan ja kiertelemään.

Pornoteollisuus, ihmiskauppa ja seksibisnes ovat massiivisia rahasampoja, joiden tuotot eivät suinkaan mene vapaaehtoisesti ruumistaan käyttöön tarjoavien toimijoiden taskuun. Porno ei myöskään ole "normaalia" ja "terveellistä", vaikka sitä meille aktiivisesti eri tahoilta nykyään markkinoidaankin. Siihen liittyy väkivaltaa, hyväksikäyttöä, vastuuttomuutta ja ihmiselämän halventamista. Sanokoot moisen viihteen ystävät asiasta mitä lystäävät.

Yhteiskunnan yliseksualisoituminen ja seksuaalimoraalin etääntyminen kristillisestä perheihanteesta ei ole tuonut mukanaan ainakaan mitään vapautunutta onnelaa, jos tarkastellaan esimerkiksi seksuaalirikostilastoja ja erilaisten ruumiinkuvaan liittyvien häiriöiden yleistymistä.

Olennaista tässä asetelmassa on mielestäni nyt kuitenkin se, että kristillisessä kirkossa näyttää hajaannus vain lisääntyvän ja vastustajat käyvät hyökkäykseen. Seksuaalisuus on jälleen kerran hyvä käsikassara, koska se näyttää niin kovasti kansakunnan enemmistöä kiinnostavan. Meille täällä Suomessa uskonnonvastaisuus onkin aika uusi tilanne. Monessa muussa maailmankolkassa se on arkipäivää.

Joskus surullisista ja vastenmielisistä asioista voi kuitenkin seurata hyvää. Jospa tämmöinen kampanjointi nyt herättelisi meitä nukkuvia kansankirkon jäseniäkin pohtimaan mikä on todella tärkeätä, mihin haluamme uskoa ja sitoutua.

Jos vaihtoehtoina iltalukemiseksi tarjotaan Raamattua tai pornolehtiä, niin tottavieköön minä ainakin tartun vilkkaasti siihen Isoon Kirjaan, niin laiska kuin olenkin sitä yleensä lukemaan.

Rukouksesta

Tänään rukoilluttaa tavallistakin hartaammin. Tätini Ruotsissa leikataan jo kertaalleen uusineen paksusuolen syövän vuoksi.

Yllättävän monet ihmiset rukoilevat hädän tullen, kuulemma jopa sellaiset, jotka hyvinä päivinä eivät Jumalaa tunnusta olevankaan.

Itselleni rukous on vähän kuin auki jätetty verkkoyhteys, helposti saatavilla, välillä aktiivisemmin käytössä, toisinaan näytönsäästäjä päällä. Parasta siinä on se, ettei lasku aja konkurssiin, vaikka yhteys onkin kaiken aikaa avoinna.

Julkisessa ääneen rukoilussa on jotain yhteisöllistä. Toisaalta kiusalliselta tuntuu joskus se, että siihen liittyy myös ripaus esiintymistä. Sanansa pitää valita tarkasti, jotta kuulijoiden odotukset täyttyvät ja kaikki voivat yhtyä rukoukseen kokematta oloaan turvattomaksi.

Joskus olen mietiskellyt, että Jumalan täytyy olla todella kärsivällinen ja hyvä kuuntelija, kun Hän jaksaa kaikki jaarituksemme huomioida. Näin inhimillisin korvin kuunneltuna jotkut rukoukset kuulostavat melkein loitsuamiselta samojen sanojen toistamisen ja merkillisen nuotin ansiosta. Ehkä niissä rukouksissa on sitten tärkeämpää se kokemus ja yhteyden tavoittelu, ei niinkään sisältö ja selkeä puhe.

Itse tuppaan juttelemaan Jumalalle samaan sävyyn kuin inhimillisillekin olennoille. Saatan toki joskus pyytää samaa asiaa useampaankin kertaan (kiitoksista puhumattakaan), mutta enimmäkseen kyllä luotan siihen, että kun olen kertaalleen asian Hänen eteensä tuonut, Hän kyllä huomioi sen ja vastaa siihen niin kuin parhaaksi näkee.

Siksi kai minua onkin joskus vaivannut se raamatunkohta, jossa mies menee kopistelemaan naapurin ovelle saadakseen lainaksi leipää, kun taloon on tullut iltamyöhällä yllätysvieraita, joille pitäisi saada tarjottavaa. Naapuri on jo nukkumassa, mutta kyllästyneenä toisen meluamiseen nousee lopulta antamaan, mitä toinen pyytää. Muistaakseni sitä vertausta siellä selitetäänkin niin, että sinnikkyys rukoilussa kannattaa ja, että Jumala antaa meille sen, mitä väsymättä pyydämme. Miten tämä nyt pitäisi ymmärtää? Onko meillä Taivaallinen Isä, joka pitää jankuttavista lapsista?

Primitiivireaktioita

Enpä voi taaskaan kuin vinosti hymyillen poimia talteen tämänpäiväisen tekstin tuolta Sanalaatikosta. Osuu nimittäin jälleen kerran meikälisellä kohdalleen kuin nappi silmään (tai pieksu paskaan täällä Pohojanmaalla. Täällä kun nämä perinteiset sanonnat tuppaavat olemaan järjestään hieman groteskeja) .

Nuorena se oli suosikkikohtani koko Raamatussa. Uskon mukanaan tuoma sisäinen rauha on edelleen se suurin ihme, joka itseni saa joka päivä uudelleen vakuuttumaan Jumalan läsnäolosta. Minun kohdallani siinä ei tosin ole kyse mistään seesteisestä rauhallisuudesta, mielen tyyneydestä, kaikkien kysymysten kaikkoamisesta tai vallattomien ajatusten kesyyntymisestä.

Jumalan rauha tarkoittaa minulle turvallisuutta kaiken kaaoksen keskellä, vakautta ja varmuutta, tuli mitä tuli, ja toivottavasti edes toisinaan hieman aiempaa enemmän malttia ja suhteellisuudentajua vastoinkäymisten edessä.

Tänään on juuri sellainen päivä, jolloin sille maltille olisi kysyntää, mutta en kertakaikkiaan jaksa olla tyyni, kun raivostuttaa niin, että silmissä kipunoi ja tekisi mieli heittäytyä lattialle parkumaan. Loputtomalta tuntuva talonosto- muutto- ja remonttiprojektimme koki taas tänään uuden takaiskun. Jonkun muun mittakaavassa asia olisi aika mitätön, mutta minulla koko elinpiiri on nykyään niin pikkuruinen, että pienikin läikähdys saa laineet lyömään reippaasti laidan yli.

No, käytännön yksityiskohdista taidan raportoida toisessa blogissani, mutta tänne merkkaan nyt omaksi ja ehkä jonkun muunkin iloksi ja lohduksi tuon lupauksen, joka ainakin minua on monessa isommassakin myrskyssä hyvin konkreettisesti kantanut.

Vaikka kaikki muu ympäriltä kaatuisi ja murenisi, Jumalan lupaukset kestävät. Hänen rakkautensa kantaa. Vaikka ihmisiin ei voikaan aina luottaa, hyvyys näkyy maailmassa monin tavoin. Epätoivon ja kaaoksenkin keskellä Jumalan lapset saavat olla turvallisella mielellä. Hänessä meillä on sisäinen rauha.

Rauhan minä jätän teille: minun rauhani-sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.

Joh. 14:27 (KR33/38)

Tiedosta ja uskosta

Liskonaisen kommentti edelliseen postaukseen sai minut miettimään itselleni tärkeää asiaa, nimittäin tiedon ja uskon eroja ja rinnakkaisuutta. Minulle oli nuorena hyvin vaikeata se, että en koskaan kokenut uskonkysymysten äärellä mitään suuria tunteita tai liikutuksia. Erityisen hankalaa oli uskonelämäni alkutaival, koska kävin varhaisnuorena niin sanotusti "tulemassa uskoon" helluntaiseurakunnassa, missä tunteet ovat keskeisesti esillä ja kielilläpuhumisen armolahjaa pidettiin siihen aikaan "oikeanlaisen" uskoontulon merkkinä.

Minä en sitä lahjaa saanut ja siitä puutteesta tuli sekä hienotunteista että ihan suoraa palautetta, josta ymmärsin, että en ollut oikealla tavalla antanut elämääni Jeesukselle. Jumalaan en kuitenkaan voinut lakata uskomasta, vaikka en hengellistä kotia heti löytänytkään. Kävin rippikoulun omassa luterilaisessa kirkossani, valmistuin myöhemmin peräti kirkon nuorisonohjaajaksi, työskentelin gospel-muusikkona ja evankelistana, mutta en koskaan oikein löytänyt paikkaani seurakunnassa. Aivan erityisesti vierastin niitä vaatimuksia, jotka jollain tavoin määrittelivät sen, miltä uskon pitäisi tuntua.

Persoonana olen selkeästi enemmän järki- kuin tunnevaltainen ja yksi tärkein todistus Jumalan olemassaolosta ja rakkaudesta onkin itselleni ollut se, että olen löytänyt Raamatusta paljon sellaista tietoa ja viisautta, joka sopii täsmälleen yhteen niiden modernin tieteen teorioiden ja käsitysten kanssa, joita minä pidän järkevinä. Kiistaton totuus on nimittäin se, että eri tieteenaloilla on kilpailevia koulukuntia ja "lahkoja" aivan yhtä paljon kuin erilaisia kristillisiä suuntauksia. Totuus ei sielläkään ole yksi ja yhtenäinen, vaikka "tiedeuskovaiset" niin usein mielellään antavat ymmärtää.

Tiedeyhteisön piirissä esiintyy myös aivan yhtä suuria intohimoja, fanaattisuutta, dogmaattisuutta ja "hihhulointia" kuin epärealistisissa ja fundamentalistisiksi leimatuissa uskonyhteisöissä. Siellä missä ihmiset toimivat, esiintyy aina ristiriitoja, harhaluuloja, itsekkyyttä ja vajavaisuutta, mutta myös hyvyyttä, kauneutta ja aitoa pyrkimystä totuuteen.

Minulle merkittävä ja lohdullinen havainto on ollut se, että Taivaallinen Isä puhuu jokaiselle lapselleen juuri sitä kieltä, jota parhaiten ymmärrämme. Jotkut suostuvat kuuntelemaan, toiset eivät.

Totuus on yksi ja jakamaton, eikä sitä voi kukaan ihminen tässä ajassa täydellisesti hallita ja käsittää. Voimme kuitenkin pyrkiä siihen ja lähestyä sitä monin eri tavoin. Uskon lisäksi Luoja on antanut meille myös järjen ja tunteet, käden taitoja, taiteen ja monenlaisia lahjoja, jotka täydentävät toisiaan, eivätkä välttämättä ole ristiriidassa keskenään.

Iän ja kokemuksen karttuessa on asenteeni kaiken aikaa toisaalta muuttunut armollisemmaksi, muita ihmisiä kohtaan mutta samalla uskon ydin on kristallisoitunut. On paljon erimielisyyksiä, jotka pitäisi osata ohittaa ja katsoa kanssaihmisiä niin kuin Jeesus heitä katsoo. Suvaitsevaisuus ja armo ei kuitenkaan tarkoita rajattomuutta, kaiken hyväksymistä ja sallimista. Se, että emme tunne totuutta tässä ajassa täydellisesti ei tarkoita, etteikö se olisi olemassa kristallinkirkkaana ja ehdottomana.

Raamatun mukaan tieto katoaa. Sen ehtii huomata uskostaan riippumatta jokainen , joka tarpeeksi kauan elää. Ainoa, mikä pysyy on Jumalan Sana ja rakkaus, sillä siinä on totuus, josta me toistaiseksi näemme vain varjoja ja heijastusta, mutta kerran kasvoista kasvoihin. Niinhän meille Sanassa luvataan.

Samanlaiset, mutta erilaiset

Meillä on kaksi suomenlapinkoiraa: Usma (tuo ruskea) ja Seita (kermanvärinen). Ne ovat sukua toisilleen. Itseasiassa nuorempi (tuo vaalea) on vanhemman täti. Niillä on vain pari kuukautta ikäeroa ja ne on hankittu samasta kennelistä. Silti ne ovat tavattoman erilaiset, sekä ulkonäöltään että luonteeltaan.

Usma on aina hyväntuulinen, reipas, toimelias ja urhea pikku paimenkoira. Se ei koskaan ole aggressiivinen toisia koiria tai ihmisiä kohtaan, eikä välitä pitää kiinni ruuastaan tai tavaroistaan, vaikka onkin selvästi henkisesti vahvempi kuin siskokoiransa Seita. Usma on kiinnostunut uusista asioista, älykäs ja oppivainen, mutta tarpeen tullen ovela keksimään kyseenalaisetkin konstit, joilla saavuttaa haluamansa.

Seita on kaunis ja paksuturkkinen. Se huolestuu helposti ja suhtautuu epäluuloisesti uusiin asioihin. Ruuastaan ja tavaroistaan se pitää kiinni ja saattaa heittäytyä äänekkääksi ja ärhäkäksi, jos kokee toiset koirat jollain lailla uhkaksi. Ihmisistä se pitää ja on hyvin nöyrä ja tottelevainen. Se saattaa viihtyä pitkiäkin aikoja ihan rauhassa paikoillaan, kunhan sitä ei jätetä yksin, sillä silloin sille tulee helposti turvaton olo.

Siinä missä Usma näyttää suhtautuvan elämään optimistisesti ja innokkaasti, Seita vaikuttaa vähän surumieliseltä ja pessimistiseltä. Hellyttävää kuitenkin on, että molemmat koirat ovat oppineet/opetelleet hymyilemään niinkuin ihmiset. Seita on osannut sen pienestä pitäen, mutta Usma on opetellut kohottelemaan suupieliään vasta viime aikoina. Molemmat selvästi seuraavat tarkasti muun lauman ja ihmisten toimintaa ja pyrkivät mukautumaan kaikin tavoin.

Me ihmiset ajattelemme eläimiä helposti kovin yksinkertaisina ja itseämme alempina olentoina. Ihmiset saatamme mieltää persooniksi, mutta eläimiä välttämättä emme. Itselleni eläinten yksilöllisyys ja itseisarvo on päivänselvä asia. Näiden kahden nuoren koiran kautta (Seita ei ole vielä vuottakaan) olen myös oivaltanut paljon perimän, ympäristön ja yksilöllisyyden vaikutuksista sekä ihmisen että koirien kehitykseen.

Erityisesti se tuntuu lohdulliselta, että selvästikään emme ole perimämme vankeja. Kohtaloamme ei sanele myöskään pelkkä ympäristö ja kasvatus. Myös omalla yksilöllisellä tahdolla ja valinnoilla on vaikutusta. Asenne ei ole yhdentekevä juttu ja vähintään siihen voimme vaikuttaa, vaikka elämä muuten olisi jakanutkin huonot kortit. Kysykää vaikka Usmalta, joka vajaan vuoden ikäisenä rohkeasti ylitti Lapissa jokia tuommoisia kaatuneita puita pitkin ja ilman mitään koulutusta paimensi tunnollisesti rippileiriläisiä koko viikon ilman, että sitä tarvitsi kertaakaan kytkeä.

Yksilöllisine piirteineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen molemmat pikku karvatassut ovat tämän perheen ihmisille suunnattoman rakkaita. Jos Raamatun sana on totta, luulen, että niin olemme me ihmisetkin Taivaalliselle Isällemme. Hän tietää, mistä olemme tulleet ja "muistaa meidät tomuksi". Silti Hän välitti niin paljon, että antoi kalleimpansa, ainoan poikansa meidän edestämme..

Murhetta vai toivoa

Olen lukenut viime viikkojen aikana jo monta juttua siitä Vapaa-ajattelijoiden bussimainoskampanjasta. Vieläkään en kuitenkaan sanasta sanaan muista, mitä niissä teksteissä lukee (eivät näy tänne periferiaan saakka). Sen tiedän, että Tampereella ja ilmeisesti myös Turussa tekstejä muutettiin positiivisempaan suuntaan, vähemmän hyökkääväksi, kun ensimmäinen vaihtoehto kiellettiin.

Jotain sellaista siinä ensimmäisessä ehdotelmassa sanottiin, että ei kannata murehtia, vaan nauttia elämästä, koska Jumalaa ei todennäköisesti ole. Minusta se vaikutti kertakaikkiaan absurdilta, mutta koin sen myös henkilökohtaisesti loukkaavana. On se sen verran leimaava ja harhaanjohtava oletus, että usko Jumalaan aiheuttaisi ihmiselle murhetta ja estäisi nauttimasta elämästä. Oman kokemukseni mukaan asia on aivan päinvastoin. Usko Jumalaan, syntien anteeksiantamus ja Taivaanisän rakkauden kokeminen nostattaa nimenomaan turvallisuuden tunnetta, iloa ja kiitollisuutta. Rakkaus karkottaa pelon ja peloista vapaana ihminen on vapaa myös nauttimaan kaikista Luojan hyvistä lahjoista.

Korjattu versio niistä mainoslauseista sisältää mielestäni ajatuksen "Nauti elämästä, koska se on ainoasi". Sen voin allekirjoittaa ihan täysin, mutta en suinkaan uskonnottomana vaan lujasti Korkeimpaan turvaavana.

Täällä maalla en joudu moisilla tarroilla leimattuja kulkupelejä katselemaan, mutta enpä usko, että sellaiseen suostuisin kapuamaan, vaikka jossakin noista kampanjan kaupungeista asustelisin. Sen verran uskon vielä myös siihen kuuusikymentäluvun iskulauseeseen, jonka mukaan henkilökohtainen on poliittista.

Toki sananvapaus ja uskonnovapaus Suomessa on hyvä asia. Siihen liittyy tietenkin vapaus olla myös uskomatta. Uskontoa on viime aikoina pidetty jokaisen yksityisasiana ja ehkä sekin on saanut hyökkäävimmät uskonnonvastustajat kuvittelemaan, että uskovat ovat jo valmiiksi marginaalissa ja ryhtymällä avoimeen kampanjaan saadaan viimeisetkin ahdasmielisyyden rippeet kitkettyä tästä valtakunnasta - ja ahdasmielisillä he tuntuvat tarkoittavan nyt tunnustavia kristittyjä.

Minut tämä kampanja saa surulliseksi, hieman vihaiseksikin ja nostattaa mieleen aforismin, jonka kirjoittajaa en nyt muista. Joka tapauksessa siinä sanotaan: SILLÄ JOKA TODELLA TIETÄÄ EI OLE MITÄÄN SYYTÄ HUUTAA. Tähän saakka minäkin olen luottanut siihen, että teot puhuvat puolestaan, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että olisin valmis tarpeen tullen tämän asian puolesta huutamaankin. Sillä enhän minä todellakaan tiedä, mutta USKON lujasti ja haluan pitää kiinni oikeudestani siihen uskoon. En hyväksy sitä, että uskosta tehdään julkisuudessa naurettavaa ja halveksittavaa, että se leimataan yksinkertaisten ihmisten ahdistavaksi ja vanhanaikaiseksi opiksi.

Vaikka omaa uskoani moiset kampanjat eivät heilauta minnekään, löytyy aina niitä, jotka mielellään seuraavat uusimpia trendejä. Kuka kertoisi heille, että asia ei todellakaan ole niin, että usko Jumalaan toisi mukanaan murhetta ja vie nautinnon elämästä. Sehän on nimenomaan ilon ja toivon lähde!

Pässinpäitä

Tänään tunsin itseni hetken tarpeelliseksi, kun saatoin hoitaa miehen puolesta hänelle vastenmielisen työtehtävän kirjoittamalla lehteen hartauskirjoituksen. Liitän sen tuonne loppuun.

Meillä on kaksi lemmikkilammasta. Nyt ne ovat jo yli kymmenvuotiaita. Pitkän elämänsä aikana ne ovat ehtineet opettaa meille kaikenlaista. Erityisesti olemme saaneet hmm.. uudenlaista näkökulmaa Raamatun lammasvertauksiin.

Joskus aiemmin tuli nimittäin kuviteltua lampaat semmoisiksi avuttomiksi pieniksi ja pehmoisiksi, jotka joutuvat suden suuhun alta aikayksiön, jos ei niistä joku pidä huolta. Toisaalta ne taitavat sellaisia ollakin, mutta myös äärettömän itsepäisiä, ahneita kakkiaisia, jotka kadehtivat toisiltaan kaikkea. Tuhlaavaisesti ne sotkevat saamansa herkut jalkoihinsa ja karkaavat aina tilaisuuden tulle pahantekoon (syömään kaalit kasvimaasta tai järsimään kirsikkapuuntaimet kuorettomiksi). Oikein sopivia ihmisen vertauskuviksi siis ;-) Onneksi meillä on hyvä ja kärsivällinen Paimen.

Tässä se lehtihartaus:

Hyvä paimen ja pässinpäät

Lapsuusmuistojen hämäristä saan vieläkin mieleeni pyhäkoulutilan seinällä näkemäni maalauksen. Siinä oli Jeesus, hyvä paimen, koukkuvartisen sauvansa kera ja pörröinen, puhtaanvalkoinen lammas. Muistelen jo lapsena joskus miettineeni, minne sen lampaan mahtoi tehdä mieli, kun se sillä tavoin laumasta lipesi ja omille teilleen lähti.

Nuorena samaa kertomusta kuunnellessa kuvittelin ymmärtäväni lampaan aatokset kovinkin tarkkaan.Ainahan ruoho näyttää vihreämmältä aidan takana ja tottahan jokaisen täytyy oma tiensä etsiä. Mitä sitä valmiiksi tallottuja polkuja kulkemaan ja valmiisiin totuuksiin uskomaan, vai kuinka?

Nykyään yksilön arvoa, vapautta ja itsenäisyyttä korostetaan meillä ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Monessa mielessä se lienee hyväkin asia, mutta aivan kaikkea ei jokaisen kannattaisi itse yrittää tehdä. Toistenkin virheistä voi oppia. Itse ei tarvitse päätään joka puuhun lyödä. Myös itsensä pelastaminen äärimmäisestä pulasta voi olla yksin vaikeaa.

Ei tarvitse myöskään harhailla eksyksiin, kuten se vertauksen lammas, oivaltaakseen, että Jeesuksessa meillä on tie totuus ja elämä. Hän on itse portti, josta saamme Jumalan valtakuntaan kulkea. Hän on tie ja hyvä paimen, joka kuljettaa meidät turvallisesti perille. Ei paimeneen turvaava lammas ole tyhmä, vaan se, joka ajattelemattomuuksissaan tai uhmassaan omille teilleen lähtee. Onneksi Jeesus on kärsivällinen ja armollinen, ei hylkää meitä pieniä pässinpäitä..

Muisto

Tuota tämänpäiväistä Raamatunkohtaa lukiessa tulee aina mieleen pieni, mutta suunnattoman merkityksellinen tapahtuma, joka muutti minussa jotain loppuelämäksi. Koska se kohta tuosta taas puoliltaöin häipyy, talletanpa sen tähän:

Huomatkaa tämä: joka niukasti kylvää, se myös niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se myös runsaasti niittää. Antakoon kukin, niinkuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta; sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.

2. Kor. 9:6-7

Olin vasta valmistunut kirkon nuorisonohjaaja ja opintovelan maksu oli alkanut. Mies oli aloittamassa omia opiskelujaan ja rahaa oli todella niukasti. Muutto nieli viimeisetkin vararahastot ja ensimmäiseen palkkapäivään saakka taisin elää kaurapuurolla. Mies tuli onneksi ruokituksi toisella paikkakunnalla sisäoppilaitoksessa.

Lokakuussa koitti ensimmäisen opintolainan lyhennyksen aika. Tilitä puuttui PALJON, eikä vanhemmillani ollut mahdollisuutta auttaa, vaikka olisivat halunneeetkin. Yksin, vieraalla paikkakunnalla, epävarmana uudessa työssä, rahattomana ja neuvottomana turvauduin siihen ainoaan konstiin, jonka siihen hätään keksin: rukoilin.

Eräänä päivänä, hieman ennen lyhennyspäivää, postilaatikkooni oli ilmestynyt kirje nimettömältä lähettäjältä. Se sisälsi 800 markka, joka oli siihen aikaan todella suuri summa, ja lappusen, jossa luki "Herra on rikas antaja niille, jotka Häneen turvaavat". Sattumoisin summa oli vielä hyvin lähellä sitä, joka minulta lyhennyksestä puuttui.

Sen jälkeen en ole milloinkaan lakannut uskomasta ihmeisiin ja sekä Jumalan, että toisten ihmisten hyväntahtoisuuteen. Molemmista jaksan sentään olla kiitollinen päivästä toiseen.

Merkittävin läksy taisi kuitenkin olla se, että Jumala toimii maailmassa ihmisten, myös minun, kauttani. En tänä päivänäkään tiedä, kuka sen rahan lahjoitti, mutta parhaani mukaan olen yrittänyt laittaa hyvän kiertämään aina, kun siihen on tilaisuus kohdalle sattunut. Sitäpaitsi totuushan on, että antaessaan saa - usein jopa enemmän kuin ottaessaan itse toisten hyvyyttä vastaan

Parantumisesta

Olen nyt kolmatta päivää niin kipeä, että en tiedä mistä reiästä tästä maallisesta asunnostani pakenisin ja antaisin lahota paikoilleen koko roskan. Tänään herätessä oli kaiken kukkuraksi toinen silmäkin niin tulehtunut, ettei sitä saa kunnolla auki. Kaikki infektiot pääsevät kimppuun, kun vastustuskykyä ei ole nimeksikään ja kaikki vähäiset voimavarat kuluvat kroonisia vaivoja vastaan tapellessa. Pitäisi kai mennä taas mittauttamaan hemoglobiini. Josko pian pitäisi mennä punasoluja tankkaamaan. Anemia on kiusannut jo neljättä vuotta..

Joka tapauksessa lootassa lukee tänään:

Päivän Sana

Ja uskon rukous pelastaa sairaan, ja Herra antaa hänen nousta jälleen; ja jos hän on syntejä tehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi.

Jaak. 5:15 (KR33/38)

Lieneekö kuume ja kipu nyt hetkeksi tasoittanut pahaa sisuanikin vai mistä lie kysymys, kun moinen lause ei suututa yhtään. Päinvastoin. Paranen, jos niin on tarkoitettu. Ei tämä raastava kipu ja depressio tarkoita, etteikö Jumala minuakin rakastaisi. Miksi -kysymykset ovat tässä kohden turhia. Aivan yhtä hyvin voisin kysellä, miksen juuri minä syntynyt aids-orvoksi Afrikkaan tai vammautunut liikenneonnettomuudessa.

Paranemisiakin tapahtuu joka päivä. Usein niissä ovat osallisina taitavat lääkärit ja hoitajat. Useammin kuin halutaan edes julkisesti myöntää tapahtuu myös tieteelle toistaiseksi käsittämättömiä asioita. Kasvaimet katoavat, kuoleman rajalla käyneet toipuvat.

Joskus aiemmin syyllistyin hurskaiden ihmisten tai terveysfanaatikkojen puheista. Jotkut uskovat vihjailivat juuri tuon tämänpäiväisen raamatunkohdan kaltaisiin teksteihin viitaten, että uskoni on liian heikko, jotta Jumala voisi minut parantaa. Heikkohan se on, kuten moni muukin asia minussa, mutta eiväthän terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. Niinkin siellä sanotaan.

Toinen ahkerien syyllistäjien joukko löytyy aivan muualta kuin hartaiden kristittyjen piiristä. Yhä useampi tuntuu nykyään ajattelevan, että sairastuminen on oma vika. Mitäs oli laiska liikkumaan, lihoi, ryyppäsi tai poltti, stressaantui tai söi huonosti.

Nyt olen liian heikossa kunnossa edes syyllistymään. Tartun siihen oljenkorteen, joka vielä on jäljellä. Ojentaudun sen mukaan, mikä ei vielä näy. Uskon ja varovasti toivon, että vielä joskus jossain koittaa se aika ja paikka, missä ei ole enää kipua, eikä kyyneleitä.

Sanojen voimasta

Hui, mikä kohta sanojen voimasta tuolla raamatunlauselootassa on tänään: "Kielellä on vallassansa kuolema ja elämä. Jotka sitä rakastavat saavat syödä sen hedelmää." Enpä voi väittää, että nyt tarkasti tietäisin, mitä tuolla on mahdettu kirjoittaessa tarkoittaa. Sanakäänteet ovat sen verran outoja ja teksti on peräisin Vanhan Testamentin puolelta. Kielen voimasta puhutaan kuitenkin myös Uudessa Testamentissa ja olen minä itsekin sitä kovasti viime aikoina pohtinut.

Yhteiskuntatieteitten teorioista yksi lempinäkemykseni on juuri se, jonka mukaan sosiaalinen todellisuus on alati muuttuva historiallinen, ajasta ja paikasta riippuva konstruktio. Se että "naiset pukeutuvat hameisiin. Miehet housuihin" on yksinkertainen esimerkki siitä. Se oli yksiselitteisemmin totta Suomessa sata vuotta sitten. Nyt on jo tilanne toinen. Se ei ole sovellettavissa kaikkiin kulttuureihin kaikkina aikoina ja jos siitä yritetään tehdä odotusarvo tai yleinen normi, seuraa välttämättä joko yksilön päänsisäisiä tai ihmisryhmien välisiä konflikteja, sillä kyllä minulla ainakin on nyt jalassani housut ja tunnen moniakin hameita käyttäviä miehiä.

Toistelemalla ääneen omassa elämässämme tai laajemmin joissain kulttuurisissa diskursseissa (esim. elokuvissa, kirjoissa, mainoksissa, ja keskusteluissa) noita normaaleina pitämiämme asiantiloja rakennamme niistä ikäänkuin fyysisiä objekteja: konkreettisesti olemassaolevia, mitattavia ja yhteisesti havaittavia. Jos sellainen sitten yllättäen jonkun toisen sanojen ja uskomusten voimasta häipyy hetkeksi näkyvistä, pyrimme vimmatusti palauttamaan sijoiltaan nyrjähtäneen maailmankuvamme takaisin mallilleen vakuuttelemalla, esim. että kyllä miesten kuuluu käyttää housuja ja rimpsuhameet kuuluvat vain naisille.

Omassa elämässäni olen viime aikoina kipuillut myös sellaisen kysymyksen kanssa, että muuttuuko paha oloni itselleni sitä todellisemmaksi ja kipeämmäksi, mitä enemmän siitä puhun? Pahenevatko avioliittoni ongelmat, jos sanon ne ääneen?

Jokainen meistä tietää, millainen valta on pahoilla puheilla ja juoruilla, vaikka ne eivät olisi tosiakaan. Raamattu neuvookin jättämään levittämättä sellaiset jutut ja etsimään ennemmin sitä, mikä toisissa on hyvää, kaunista ja kehujen arvoista. Pitäisikö sillä tavoin osata katsoa myös itseään ja omaa elämäänsä? Onko kauheuskin katsojan silmissä? Onko kaikki tämä elämäni paska ja ahdistus ihan oma vikani, suurimmaksi osaksi tulkintavirhe ja näköharhaa? Olenko taikonut tyhjästä ongelmia puhumalla niistä ääneen tai vähintäänkin kasvatellut kärpäsestä härkäsen?? APUA?!

No, nyt tästä ei taas tullut ollenkaan toiveikasta tekstiä, vaikka koko blogin alkuperäinen tarkoitus oli juuri toivosta puhumalla yrittää sitä kasvattaa. Rakentavia kommentteja aiheesta edelleen ilolla vastaanotetaan ja kaivataan.

Nyt suljen sanaisen arkkuni, ettei sieltä ainakaan enempää pahoja henkiä pääse tänään ilmoille... niinkuin Pandoran lippaasta aikoinaan.

Ihmettelyä

Olen kaikkea muuta kuin niin sanottu "mannalappukristitty", siis sellainen, joka olisi joskus tökännyt näppinsä Raamatun väliin ja uskonut sitten, että etusormen alle osuva kohta on jokin suora viesti Jumalalta. Olen aina ajatellut, että sellaisessa voi helposti käydä kuin vitsissä, jossa joku sitä kokeili ja ensin tuli kohta "niin Juudas meni ja hirtti itsensä". Kun sanoma tuntui hieman liian karulta, uskovainen päätti koettaa uudelleen ja seuraavaksi osui kohta "mene ja tee sinä samoin".

Iso kirja opettaa , että Jumala puhuu ihmiselle Raamatun sanan ja Pyhän Henkensä kautta. Mikään vastausautomaatti kaikkiin elämän kysymyksiin se kirja ei kuitenkaan ole. Voimme rukoilla ja saada rukousvastauksia. Yliluonnollisilta vaikuttavia ihmeitäkin voi tapahtua, mutta Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Meille on annettu käytettäväksi myös järki ja se niin sanottu intuitio. Minun elämässäni Kaikkivaltias näyttää vaikuttavan selvimmin toisten ihmisten ja ihan järjellisen päättelyn kautta. Sanoohan se Biblia niinkin, että Jumala vaikuttaa meissä tahtomista ja tekemistä.

Tuo hassu vaihtuvien raamattunlauseiden laatikko on kuitenkin ehtinyt hämmästyttää minua monena päivänä sen jälkeen, kun sen pari viikkoa sitten siihen asensin. Häkellyttävän usein siihen ilmestyy jotain, joka ihan saumattomasti sopii senpäiväisiin päällimmäisiin aatoksiini.

Tämä tämänpäiväinen oli nyt kuitenkin kaiken huippu. Viime yön unettomina tunteina sorvailin nimittäin tekstiä juuri tuosta lauseesta, joka tänä aamuna yllättäen olikin ilmestynyt laatikkoon. Se oli nuoruusvuosina suosikkikohtani koko kirjasta ja osaan sen ulkoa vain vanhan käännöksen mukaan. Yöllä ajattelin, että täytyy heti aamulla tarkistaa, onko se paljonkin uuden käännöksen myötä muuttunut...

Nyt ei tarvinnut tarkistaa, mutta enemmät pohdinnat aiheesta jätän toiseen kertaan. Joidenkin asioiden edessä tekee mieli vain sulkea suunsa ja olla kiitollinen. Kaikkea ei tarvitse selittää puhki, eikä repiä järjellä kappaleiksi. Liian usein olen sitä elämässäni harrastanut ja monesta hyvästä ja kauniista sen vuoksi jäänyt paitsi.

No justiinsa

Nyt paukahti tuonne raamatunlauselootaan sitten semmoinen teksti, joka ei tätä akkaa miellytä. Tuo on juuri oiva esimerkki niistä jutuista, joita en siitä kirjasta purematta niele, tai tarkemmin sanottuna en niele ollenkaan, en edes lihamyllyn läpi jauhettuna ja maustettuna. On tunnettava raamatunhistoriaa ja jonkin verran sen ajan kulttuurisia tapoja, jotta tajuaa, miten erilaisessa maailmassa silloin elettiin, kun Raamattua kirjoitettiin.

Sekään ei tietenkään riitä perusteluksi sellaiselle, että ryhtyy valikoimaan siitä kirjasta vain itseään miellyttäviä ajatuksia. Minä näen asian kuitenkin niin, että se on alusta loppuun ihmisen kirjoittama kirja, johon Jumala on Henkensä kautta vaikuttanut. Siinä on sekä inhimillistä tulkintaa että Jumalan sanaa, eikä meidän aina ole mahdollista kuin veitsellä leikaten erottaa niitä tarkasti toisistaan.

Jotkut ovat varovaisia ja yrittävät noudattaa kaikkea mahdollisimman pilkuntarkasti. Minä otan riskin ja käytän myös tätä päätä ja sydäntä, jonka olen samalta Luojalta saanut. Meillä ei kumpikaan puoliso ole toiselle alamainen, vaan olemme täysin tasa-arvoisia kumppaneita. Toki ongelmiakin riittää, mutta siitä alamaisuusaiheesta ei ole ollut koskaan pienintäkään vääntöä.

Rukouksesta

Hartaammin kuin pitkään aikaan toivon tällä hetkellä, että hallussani olisi taikasauva, jolla voisin tehdä ihmeitä. Minulle tärkeä ihminen taistelee elämästään sairaalassa, eikä hoito ole ollut aivan niin tasokasta kuin Suomessa olettaisi saavansa.

Syyttely ei kuitenkaan auta tällä hetkellä ketään. Pitäisi osata toimia oikealla tavalla, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Joskus ei ole jäljellä muita keinoja kuin toivoa parasta ja rukoilla. Uskon että on olemassa Jumala, joka kuulee ja välittää. Hänen käsityksensä hyvästä lopputuloksesta ei vaan aina noudattele meidän toiveitamme.

Ikinä en ole kuulunut niihin kristittyihin, jotka jaksavat innostua yliluonnollisilta vaikuttavista ilmiöistä ja ihmeistä. Minulle vakuuttavimpia ihmeitä ovat ne tilanteet, joissa jotain ihmisen sisällä on merkillisellä tavalla muuttunut. Aiemmin levoton ja ahdistunut ihminen on löytänyt rauhan, vihaava oppinut rakastamaan tai katkera vapautunut antamaan anteeksi. Itse olen saanut monesti hyvin konkreettisesti kokea, kuinka Jumalan rakkaus karkoittaa kaiken pelon.

Nyt tekee mieli rukoilla kaikille sairaiden auttamiseksi työskenteleville kärsivällisyyttä, taitoa, viisautta ja rakkautta. Muu on sitten "korkeemmas käres", kuten mm taannoin kommentissaan totesi.

Usko, toivo ja rakkaus

En ole ollut koskaan ahkera Raamatun lukija - edes niihin aikoihin, kun olin seurakunnan työssä. Jotenkin se kirja ei vaan koskaan ole avautunut minulle. Päinvastoin löydän sieltä paljon kritisoitavaa, ahdistavaa ja sellaista, jonka miellän vahvasti kulttuurisidonnaiseksi ja inhimilliseksi tulkinnaksi näistä juutalaiskristillisen uskon kysymyksistä. Silti sitoudun vahvasti luterilaisen kirkon uskontunnustukseen ja kymmenen käskyn mukaiseen elämään ja uskon, että monet sellaistkin asiat voivat olla totta, joita en vajavaisella ymmärrykselläni vielä käsitä.

Biblian vanhemmassa käännöksessä usko, toivo ja rakkaus liitetään yhteen muistaakseni näin: "Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus." Siitä tuli taannoin mieleen, että mitäs jos ne kuuluvat yhteen niin erottamattomasti, että edellyttävät toisiansa. Voiko olla toivoa ilman uskoa ja rakkautta? Saavatko ne voimaa toisistaan. Mitäs jos jokin kolmesta tai kaksi puuttuu?

Nyt olen niin väsynyt ja kipeä, että en jaksa asiaa perusteellisemmin pohtia, mutta kirjaan sen nyt tänne muistiin, jos ajatuksenjuoksu jossain välissä aiheesta jatkuisi ja rakentavia kommenttejakin ilolla vastaanotetaan..

Luopumisesta

Liisa kirjoitti pari postausta sitten kommentissaan näin:"Peter Hoegin kirjassa Hiljainen tyttö igumenia sanoo Kasparille näin: "Ehkei ole tarpeen rukoilla ketään. Varhaiset erämaaäidit sanoivat, että Jumalalla ei ole muotoa, väriä eikä sisältöä. Ehkei rukous olekaan joltakulta pyytämistä. Ehkä rukoileminen on aktiivinen tapa luopua. Ehkä saat käyttöä nimenomaan sille: Että luopuu, vajoamatta alas"

Ensin ajattelin, että olisi hyvä lukea koko kirja, jotta ymmärtäisi kontekstin. Eiväthän minun voimani kuitenkaan sellaiseen riittäneet, mutta jäin miettimään tuota "aktiivista luopumista vajoamatta alas". Siitä tuli mieleeni suostuminen. Viime vuosina tai oikeastaan jo viidentoista vuoden aikana olen joutunut luopumaan monista rakkaista asioista: Työstä, terveydestä ja sen myötä tulevaisuudensuunnitelmista ja monista mieluisista harrastuksista (esimerkiksi neulomisesta ja suurelta osin myös puutarhanhoidosta).

Myös monien kroonista sairautta käsittelevien kirjojen mukaan vaikeinta potilaille ei aina olekaan kipu tai kuoleman lähestyminen, vaan itselle tärkeistä asioista luopuminen.

Jumalan hyvään tahtoon luottaminen, suostuminen ja rukoileminen saattaa tosiaan kuvata osuvasti sitä toivoa, jota minä etsin. Olen pitänyt itseäni tunnustavana kristittynä teini-ikäisestä saakka ja tehnyt jopa aikoinani julistajan työtä. Silti armon varaan heittäytyminen on edelleen itselleni vaikeata. Pitäisi kasvaa, jaksaa enemmän, tulla paremmaksi ja pyhittyä. Koko elämä on hengellisissä asioissa samanlaista suorittamista kuin maallisemmassakin elämässä pahimmillaan. Silti koko kristinuskon ydin ja se mikä erottaa sen kaikista muista uskonnoista, pitäisi olla juuri ARMO, sanoma siitä, että kaikki on täytetty, kelpaat, vaikket itse jaksakaan.

Ehkä minä joskus nuorena halusin itselleni sellaistakin, mistä luopuminen ei enää viime vuosina ole tuntunut uhraukselta: kunniaa, mainetta ja materiaalista hyvää. Nämä viimeiset unelmat, joissa olen epätoivon vimmalla riippunut kiinni, ovat kuitenkin henkisempää laatua. Olisikohan aika päästää jo irti niistäkin ja katsoa, mitä tulee tilalle...

Kaikella on tarkoitus

Kaikella on tarkoitus. Niin haluan ajatella. Kun ihminen toimii, on hänellä yleensä siihen syy ja usein myös päämäärä, jota kohti pyrkiä. Tarvitaan myös liikkeelle laittava ja toimintaa ylläpitävä voima. Ilman sitä ainakin minun pyrkimykseni jäävät voimattomaksi kaipaukseksi.

Tämän blogin tarkoitus ja teema on toivo. Sitä kohti pyrin. Sitä etsin ja tavoittelen. Unelmaa minulla ei enää ole, mutta Toivo ei kuole koskaan. Se ON olemassa jossain ,vaikken sitä pystyisi aina näkemään.

Minulla on jo ennestään muita blogeja. Niissä näkökulma maailmaan on toinen. Tähän pyrin kokoamaan ajatuksia, jotka ovat itselleni tärkeitä, mutta eivät välttämättä kaikille muille avaudu. Uskon Kolmiyhteiseen Jumalaan. Kristinusko on elämäni perusta. Silti haen hengen ravintoa laajasti myös muunlaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta. Jos se jotakuta kammoksuttaa, nyt on hyvä hetki sulkea sivu tai palata joskus paremmalla ajalla lukemaan.

En tahdo tästä blogistani erilaisten näkemysten taistelukenttää, joten kommentointi riitaisaan sävyyn ei ole suotavaa. Elämässäni on tuskaa ja ristiitoja riittävästi ilman mieltä pahoittavien blogikommenttien pohdiskeluakin. Jos ajattelet toisin ja tahdot tuoda sen julki, ole hyvä ja perusta oma blogi sitä varten. Ehkä ilmaannun joskus lukemaan.

Syy, miksi ryhdyn näitä(kin) ajatuksiani julkisesti kirjoittelemaan on yksinkertaisesti se, että saan itse paljon iloa, toivoa ja rohkaisua toisten teksteistä. Jos joskus voin jakaa sitä eteenpäin merkitsemällä tänne muistiin jonkin toivoa herättävän tai ylläpitävän löydön tai oivalluksen, on se minulle ilo ja toteuttaa tämän blogin tarkoituksen.