perjantai 30. huhtikuuta 2010

Perusteetonta toiveikkuutta

Telkkarisarjassa House, nihilistinen ja katkera keskushenkilö lausahti eilen, että "Perusteeton toiveikkuus oirehtii uskontona". Minua tuo synkkä tokaisu rupesi tahattomasti naurattamaan.

Oikeastaan en pidä lainkaan siitä sarjasta. Vaikka pääosan esittäjä on taitava ja sympaattinen, itse roolihahmo on kirjoitettu vastenmielisen egoistiseksi ja kyyniseksi. Yhteistä Housen hahmolla ja itselläni on kuitenkin tämä krooninen kipu ja kyvyttömyys käsitellä ongelmiaan rakentavalla tavalla. Ehkä senkin vuoksi tunnen enemmän sääliä kuin inhoa sitä hahmoa kohtaan.

Tavassa jolla tohtori House siinä sarjassa kerta toisensa jälkeen joutuu vastakkain tapahtumien kanssa, jotka saavat muut nöyräksi elämän ihmeen edessä, mutta hänet kieltämään koko tuonpuoleisen mahdollisuuden on mielestäni jotain surkuhupaisaa ja puhuttelevaa.

Juonen kokonaisuudesta irrotettuna tuo lause sai minut oudolla tavalla hyvälle mielelle. Hoksasin nimittäin ajatella, että jos noin on, niin sittenhän minussa on vielä ripaus toiveikkuutta jäljellä, vaikka luulin sen jo aikoja sitten kuluttaneeni loppuun. Uskoani en nimittäin ole kadottanut, vaikka toivon paremmasta elämästä tässä ajassa olenkin jo heittänyt. Toivo se on perusteetonkin toivo ja pitää ainakin jollain tavoin pään pinnalla tässä synkkyyden suossa.

Ehkä noita Housen kaltaisia ihmisiäkin odottaa vielä suurenpuoleinen yllätys, kunhan matkan päähän päästään. Eipä sitä voi vielä tietää, mutta uskoa ja toivoa voi..

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Toivomisesta

Joihinkin lyhytkestoisiin psykoterapioihin, kuuluu menetelmä, jossa asiakasta pyritään pukemaan sanoiksi tai kuviksi omia toiveitaan. On erilaisia "aarrekarttamenetelmiä", ja mielikuvaharjoituksia, mutta yksinkertaisimmillaan voi vain kysyä itseltään, mitä tekisin, jos kaikki ongelmani yhtäkkiä poistuisivat.

Menetelmän perimmäinen tarkoitus (tai salakavala taka-ajatus) on tietenkin saada ihminen pohtimaan, miksi niitä asioita ei voisi toteuttaa kaikista jäljellä olevista ongelmista huolimatta ja se minua niissä menetelmissä vimmastuttaa. Ei nimittäin voi, kun ei ole voimia ja sillä hyvä. Vaikka kuinka yrittäisin toivoa ja ajatella optimistisesti, fyysiset, henkiset ja taloudelliset voimavarani eivät sillä moninkertaistu.

Minä en ole koskaan noista tempuista innostunut, mutta ehkä kannattaisi. On fiksua ottaa kaikki keinot käyttöön erityisesti silloin, kun konsteja ei ole paljon tarjolla. Sitäpaitsi paremman elämän visualisointi tai toiveiden julki tuominen tuskin aiheuttaa näissä oloissa mitään vahinkoa kenellekään (ellei sitten satu unelmoimaan jostain laittomuudesta ja lähde julistamaan sitä kaikille).

Olen ennenkin tässä blogissa kirjoittanut siitä, miten jotkut kokevat toivomisen tuovan elämäänsä valoa ja auttavan jaksamaan vaikeita asioita. Ehkä juuri siksi olen jättänyt toivomisen toisille, koska minulla se vaikuttaa päin vastoin. Toivominen kuluttaa energiaa ja masentaa siksi, että pettymyksiä on niin raskas kestää.

Olin iloisesti yllättynyt, kun filosofi Maija-Riitta Ollila vastasi taannoin jossain keskusteluohjelmassa Maarit Tastulan esittämään kysymykseen optimismin tai pessimismin paremmuudesta niin, että pessimismissä on paljon hyvää. Se auttaa varautumaan siihen, ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Toisaalta optimistit ovat innokkaampia ryhtymään uusiin kokeiluihin. Ymmärsin, että ehdotonta paremmuutta ei Ollilan mielestä voi ratkaista kuin ihminen itse. Parempi suhtautumistapa on se, joka itselle paremmin sopii ja kuluttaa vähemmän energiaa.

Tuntui hyvältä kuulla jonkun arvostetun henkilön julkisuudessa viimeinkin sanovan ääneen, että positiivisen ajattelun voimasta vouhotetaan nykyään aivan liikaa. Se ei ole mikään ihmelääke kaikkiin ongelmiin, eivätkä pulmat pelkällä toivomisella ja puuhakkuudella ratkea, mutta eivät toisaalta masennuksessa rypemiselläkään.

Omassa mielessäni tuon keskusteluohjelman teemat yhdistyivät sopivasti eilen esitettyyn Silminnäkijä -dokumenttiin, jossa pohdittiin sitä, miksi niin monet nuoret nykyään päätyvät suoraan koulun penkiltä masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Siinäpä pulma, jota ei sen paremmin pakkokeinoilla kuin pelkällä optimismillakaan ratkaista. Toivoa silti aina sopii..

tiistai 20. huhtikuuta 2010

Veitsen terällä

Pahoittelen, etten ole vähään aikaan saanut vastattua kommentteihin. Luen ne kyllä moneen kertaan ja arvostan niitä tavattomasti. Tällä hetkellä en vaan saa sanoja asettumaan sellaiseen järjestykseen kuin haluaisin. Koko olemassaolo tuntuu juuri nyt tasapainottelulta veitsen terällä. Naarmuja ja syvempiäkin viiltoja tulee hankittua ja aiheutettua ihan tahtomattaan. Sanat eivät suostu asettumaan haluamaani järjestykseen: ilmaisemaan iloa ja kiitollisuutta, vaikka tiedän sen jossain syvällä pojavirtana kulkevan. Pimeys ja ahdistus puskee terävinä kulmina lauseista läpi.

Tämän päivän sana tuossa laatikossa ei voisi taas parempaan päivään osua. Tähän tartun ja tässä riipun, kun en nyt muutakaan voi, enkä jaksa:

Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.

2. Kor. 12:9 (KR33/38)


sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Mietteitä itseriittoisuudesta

Edellisen tekstin kommenteista tuli mieleen tämä kuva. Se ei ole minun ottamani, enkä valitettavasti muista, mistä olen sen mukaani poiminut. Se kertoo joka tapauksessa mielestäni jotain tärkeää. Tuntuu hyvältä lukea toisten ajatuksia ja kuulla, että omat sanat ovat joskus jotain muuta koskettaneet. Olla joku jollekin - edes joskus, hetken ajan. Kaipa se on aika yleismaailmallinen toive.

Jossain sataa parhaillaan tuhkaa. Täällä meillä räntää ja lunta. Ihmiset tuntuvat olevan hämmennyksissään luonnonilmiöiden äärellä. Joidenkin mielestä näin kylmän talven jälkeen kasvihuoneilmiöstä on turha puhua. Keskimäärin kuulemma talvi ei silti ole ollut maapallolla poikkeuksellisen kylmä. Me suomalaiset ja muut kylmyyttä osaksemme saaneet katsomme asiaa taas hiukan liian subjektiivisesta näkökulmasta.

Juuri näkökulmien kapeutuminen ja kohtuuton subjektiivisuus minua tässä omassa eristäytyneisyydessäni eniten huolestuttaa. Todellisuudentaju helposti vääristyy, jos vaikutelmiaan ja ajatuksiaan ei koskaan vertaile toisten kanssa. Toki voi lukea kirjoja ja katsoa elokuvia, mutta se ei ole sama asia kuin elävän ihmisen kohtaaminen kasvokkain ja keskustelu, jossa toisen viesteihin on mahdollista reagoida välittömästi.

Äärimmäiseen subjektiivisuuteen ja itsekkyyteen ihminen voi ajautua muistakin syistä kuin liiallisen yksinolon seurauksena. Joillakin on vaan tarve olla aina oikeassa, käyttää valtaa ja osoittaa ylemmyyttään. Joiltakin puuttuu tyystin kyky ja halu kuunnella toisia, ottaa vastaan se, mitä muilla voisi olla annettavana.

Liiallisesta itseriittoisuudesta seuraa kuitenkin helposti yksinäisyys. Besserwisser ei kerääkään ympärilleen aidosti ihailevaa kuulijakuntaa, vaan ihmisiä, jotka nyökyttelevät hyväksyvästi päästäkseen helpommalla ja poistuvat paikalta niin nopeasti kuin mahdollista.

Mieheni työhuoneen verholistaan on maalattu nuottiviivasto, johon on tulossa nuotinpätkä. Kun kysyin, mikä kappale siihen on tulossa, hän kertoi, että se, nykyään virsikirjastakin löytyvä laulu, jonka (ainakin jonkin version) tekstissä sanotaan:

"Herra elämääni valvo, etten harhaan vaeltaisi täällä ohi ihmisten.
Herra auta aina, etten ketään paina, etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.
Tule sydämeni. Ohjaa askeleeni. Etten väisty silloin, kun taas kutsun saan."

Siihen rukoukseen minäkin tahdon tänään liittyä.


sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Vastahakoisen raahustajan surullisia mietteitä

Ulkona on mitä kaunein kevätpäivä. Järki sanoo, että olisi paljon aihetta iloon. Sydän käpertyy silti kasaan ja itkettää. Tämä oma nimetön suruni on viime viikkoina kasvanut päivä päivältä. Sen lisäksi itkettää nyt Leenan ja kummitätini vointi. Molemmat taistelevat syöpää vastaan, eikä tilanne näytä hyvältä.

Lohdullista on se, että molemmat turvaavat Jeesukseen ja siksi jaksavat tarttua toivoon ja valoon. Jotkut ovat myös saaneet syntymälahjana luonteenlaadun, joka auttaa pitämään elämästä kaksin käsin kiinni ja rohkaisemaan muita vielä silloinkin, kun oma tilanne näyttää jo toivottomalta.

Usein olen miettinyt, mikä tarkoitus mahtaa olla sillä, että yksikään näistä omista sairauksistani ei tähän mennessä ole osoittautunut nopeaan kuolemaan johtavaksi, vaikka tutkimusvaiheessa sellaista on epäilty ja itse olen monesti sitä salaa toivonut.

Miksi sellaiset ihmiset, jotka haluaisivat elää ja joilla olisi vielä annettavaa, otetaan pois ja minunkaltaiseni vastahakoiset, päivästä toiseen raahustajat jatkavat täällä taivaltaan. Kaikkiin kysymyksiin ei ole tarjolla vastauksia.

Olenhan minä toki jo kauan sitten sellaiseen ajatukseen päätynyt, että jos en kerran vielä pois pääse, parasta olisi yrittää hoitaa tämä pesti loppuun niin hyvin kuin taidan. Jos ei tästä elämästä itselleni iloa irtoa, niin ainakin voisin yrittää olla avuksi ja iloksi toisille. Siinä samalla voisi niitä ilonpisaroita ehkä roiskua omaankin niskaan.

Sekään ei vaan meinaa luonnistua. Pelkkä hyvä tahto ei nimittäin riitä. Pitäisi tehdä jotain konkreettista. Sitäpaitsi ihmisten auttaminen ja ilahduttaminen sujuu paremmin silloin, kun on jonkinlaisessa kontaktissa ihmisten kanssa. Erakolta se ei onnistu...


torstai 8. huhtikuuta 2010

Teepussiviisautta


Jossain blogeistani olen jo tunnustanutkin, että olen hurahtanut "teepussiviisauksiin". Omassa kodissani sitä laatua ei käytetä, mutta vanhempien luona käydessä nautin, vähintään yhtä paljon kuin teestä, niistä aforismeista, joita heidän käyttämänsä teelaadun pussinpidikkeessä lukee.

Viime kupposesta löytyi tämmöinen ajatus:

Sielu sairastuu,
kun sydän ja järki
kadehtivat toisiaan.
-Tarmo Palonen-

Se puhutteli minua syvästi, mutta haluan makustella sitä vielä, ennen kuin kirjoitan jotain sen herättämistä pohdinnoista. Merkitsen sen nyt vaan tänne itselleni muistiin, jottei hyvä lause unohdu. Ehkä siinä on ajatuksentynkää jollekin toisellekin.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Pääsiäisen jälkeen

Takana pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla. Itse vietin sen vanhassa kodissa muuttopuuhissa roskia ja tavaroita lajitellen. Mies vietti hiljaista viikkoa uudessa kodissa eläinten hoidon ja töiden parissa ja kulki ahkerasti kirkkotilaisuuksissa sekä kuulijana että esiintyjänä.

Vanhan kodin pihalla kevät oli jo pitkällä. Sulanut lumi paljasti haravoimattomat lehdet ja muun ryönän. Läheisellä pellolla kurjet huutelivat ja kottaraisetkin olivat palanneet tutkailemaan synnyinpönttöjään. Onhan niitä meillä siellä pesinyt joka vuosi kaikkien niiden 17 vuoden ajan, jotka siellä asustelimme. Uuden kodin pihalla talvi pitää vielä maisemaa otteessaan. Lunta on sadellut lisää ja yöt ovat kylmiä, vaikka päivisin aurinko ja sade yrittävät vuorotellen kinoksia sulattaa.

Uudessa kodissa kaikki peilit ovat huoneiden perällä, hämärissä loukoissa, kaukana ikkunoista. Vanhassa kodissa vessaan paistoi kirkkaasti aurinko, joka paljasti peiliin katsoessa muutaman kuukauden kuluessa suupieliin ilmestyneet syvät rypyt ja paljon uusia harmaita hiuksia.

Vanhempieni luona Jehovan todistajat käyvät ahkerasti tekemässä käännytystyötään. Äitini lukee innokkaasti heidän julkaisujaan ja se saa minut toisinaan hieman huokailemaan. Tunteelliseen ihmiseen antaumuksellisten vapaaehtoityöntekijöiden kohtelias käytös ja aidolta vaikuttava huoli lähimmäisten sieluista on tehnyt vaikutuksen. Se äitiäni silti jälleen kerran hämmästytti, että Jeesuksen sovitustyö ja ristinkuolema eivät heidän mielestään ole juhlimisen arvoisia asioita sen paremmin kuin joulukaan. Yritin painottaa hänelle, että siinä ollaankin kristinuskon peruskysymysten äärellä, kun mietitään, mikä on Jeesuksen merkitys . Olisiko se sittenkin juhlimisen arvoinen asia.

Eipä silti näyttänyt kovin juhlavalta viikon ajan iltaisin yöpymään tuleva tytärkään römppäisissä siivoustamineissaan ja tukka takussa. Siinä siivoillessa minulla oli paljon aikaa miettiä suhdettani kristillisiin juhlaperinteisiin ja huomasin taas kerran, että en siinä(kään) suhteessa ole sellainen ihminen kuin haluaisin olla. Vaikka pelastussanoma on elämäni tärkein asia, en silti viihdy kirkossa ja seurakunnan tilaisuuksissa. En jaksa kovinkaan paljon pitää yllä juhlaperinteitä, en siivota, leipoa ja juhlistaa kirkkovuoden eri merkkipäiviä.

Minun elämäni tuntuu olevan päivä päivältä vaivalloisemmaksi käyvää rämpimistä, hidastuvia askeleita ja harmaantuvia hiuksia. Usko ja luottamus Korkeimpaan kulkevat silti syvänä pohjavirtana kaiken rähjäisyyden ja keskeneräisyyden alla. Kevät, uusi elämä ja ylösnousemuksen toivo kajastavat toivon valona jossain edessäpäin.

Nyt on katoavaisuuden aika. Se mikä on virheetöntä, ehjää ja iankaikkista valmistuu joskus myöhemmin..