Saa tuntea

Norjan hirveitten tapahtumien jälkeen olen törmännyt useampiin teksteihin, joissa ihmiset ovat ilmaisseet, että tapaus on järkyttävä, mutta ei kiinnosta heitä. Maailmassa kuulemma kuolee ja kärsii ihmisiä joka päivä. Miksi tämän tapauksen pitäisi erityisesti koskettaa?

Olen pöyristynyt siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi, vaikka en hattua omistakaan), että moinen tunne on mitä ilmeisimmin nykyään varattu pääasiassa "kukkahattutädeille", jollaiseksi leimautuminen ei kuulemma ole mikään kunnia-asia, vaikka itse kovasti arvostankin juuri niitä asioita joita sellaisiin täteihin yleisessä keskustelussa liitetään (suvaitsevaisuuden ja hyvien tapojen korostus, moraalisesta kehityksestä huolestuminen ja vastuun kanto yhteisistä asioista).

Ymmärrän sen, että nykypäivän uutistulvassa ihminen tarvitsee suojamekanismeja jaksaakseen. Sitä en silti ymmärrä, että myötätuntoa tuntevat ja maailman tilasta huolta kantavat leimataan turhanpäiväisiksi vouhottajiksi.

Edelleen olen sitä mieltä (tämän mielipiteen olen tainnut ilmaista täällä aiemminkin), että pahuus voittaa, jos hyvät ihmiset eivät tee mitään. Elämä on hyvin pitkälti taistelua, ei niinkään saavutetuista eduista nautiskelua. Jos huolehdimme vain omista asioistamme ja suljemme silmämme maailmalla vellovilta ongelmilta, ne rymistelevät ennen pitkää "ramat kaulassa" (pohjalainen sanonta, joka tarkoittaa melko väkivaltaista sisääntuloa) sisään rauhallisena pitämäämme lintukotoon, vaikka kuinka yrittäisimme "elää omaa elämäämme".

On totta, ettei kärsiviä lähimmäisiämme lähellä ja kaukana auta se, jos podemme ahdistusta ja valvomme öitämme itkeskellen maailman pahuutta. Siitä voi kuitenkin olla suurikin apu, jos annamme itsellemme luvan tuntea ne suuretkin tunteet: tuskan, huolen, pelon ja jopa vihan väkivaltaa ja tragedioita seuratessamme. Tunteet ovat energiaa, polttoainetta teoille. Tärkeätä on valjastaa omat tunteet nimenomaan hyvien tekojen polttoaineeksi.

Vihamieliset teot synnyttävät vihaa. Väkivaltaa en suosittele väkivallan vastavoimaksi, mutta paljon muunlaisiakin vaihtoehtoja on. Ne jäävät löytämättä, jos ei kukaan enää jaksa edes järkyttyä sen vertaa, että ryhtyisi johonkin: muokkaamaan asenteita, suojelemaan heikkoja, edistämään tasa-arvon toteutumista omassa lähipiirissään ja ennen kaikkea välittämään niistä, jotka voivat huonosti.

Tapahtunutta emme voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voimme vaikuttaa.

Adventti alkaa

Tänään iski oivallus: adventti on Jeesuksen tuloon valmistautumista ja juhlan odotuksen aikaa. Mikä siis sen toiveikkaampaa tohinaa.

Tänä vuonna olen ajatellut lähestyvää joulua allapäin, koska tulossa on mitä ilmeisimmin elämäni ensimmäinen jouluaatto, jota emme puolisoni kanssa vietä oman lapsuudenperheeni seurassa. Kun ketään ei ole tulossa ja joulunpyhistä on todennäköisesti tulossa samanlaista kökkimistä kahdestaan kuin muistakin päivistä, ei tee mieli edes kovasti laittaa kotia juhlavaksi.

Vanhemmat alkavat olla vaivoineen niin huonossa kunnossa, ettei pitkä autoilu aatoksi kummankaan tyttären luo houkuta. Me puolison kanssa emme puolestamme voi olla edes vuorokautta poissa kotoa, kun lemmikkieläimiä on jos jonkinlaista ja ne vaativat kokoaikaista huolenpitoa (lammasta, kanoja ja viittä kissaa ei voi oikein autoon mukaankaan pakata, vaikka koirat vielä voisikin).Olo tuntuu haikealta. Aivan kuin joulun taika ja juhlava tunnelma olisi lopullisesti menetetty.

Tietyssä mielessä lapsuudesta alkanut joulujen ketju särkyi jo muutama vuosi sitten, kun äiti joutui viettämään pyhät sairaalassa ja me muut pelkäsimme kaiken aikaa pahinta. Joulussa minulle on aina ollut tärkeintä oman perheen yhdessäolo ja rauhallinen tunnelma. Mitään erityisiä kristillisiä perinteitä emme ole sen vietossa vaalineet (emme tosin mitään kovin "jumalatontakaan")

Muutimme tänne uudelle kotipaikkakunnalle viime vuonna 12.12 ja vietimme joulun keskeneräisessä kodissa. Vanhemmat viettivät aaton meillä. Vaikka talo on kodikas ja viihtyisä, tunnen silti olevani täällä vain vierailulla ja kaipaan kotiin, vaikka en osaa sanoa missä sellainen tarkkaan ottaen voisi olla.

Tänään, kauniiden, keveiden lumihiutaleiden leijuntaa katsellessa tuli mieleen, että ehkä nyt on aika luoda uudenlaiset jouluperinteet. Loppujen lopuksi tämä matkamme maan päällä on lyhyt (tai pitkä) kuin lumihiutaleen putoaminen pilvistä maahan.

Mihinkään emme voi pysähtyä, emmekä takertua tähän maalliseen. Meille on tarjolla vain Jumalan lupaukset siitä, että häneen turvaten olemme matkalla kotiin.

Adventti on joulun lapsen odottamista, mutta myös sen päivän odottamista, jolloin Jeesus palaa maan päälle kaikessa kunniassaan noutamaan omiaan.

Vaikka joudun nyt kypsässä keski-iässä päästämään irti rakkaista traditioista ja vähitellen luopumaan monista muistakin asioista, jotain on, josta ei tarvitse päästää irti. Ehkä siitä löytyy jouluun konkreettisesti koettava lämpö ja tunnelma tästä eteenpäinkin. Toivon ainakin..

Auttamisesta

Isossa kirjassa puhutaan paljon auttamisesta, lähimmäisenrakkaudesta ja huonompiosaisista huolehtimisesta. Missään ei minun muistaakseni mainita, että avun tarvitsijoiden tulisi olla erityisen kunnollisia, kunniallisia ja arvollisia saamaan apuamme ja tukeamme - vaikka sillä tavoin on asiaa virheellisesti, kaikkina aikoina tulkittukin.

Tätä teemaa olen viime aikoina päätynyt pohdiskelemaan, kun olen törmännyt useampaankin avuntarvitsijaan, joiden kohdalla on melko ilmeistä, ettei heidän ahdinkonsa ole pelkästään onnettomien sattumien summa.

Monet vaikeat tilanteet, joihin ihmiset elämässään joutuvat, ovat ilman muuta osittain omaa syytämme. Oikeastaan ihan mihin vaan hätään ja vahinkoon voimme osoittaa osasyylliseksi uhrin itsensä (Mitäs osti niin kalliin talon, ettei selviytynyt veloistaan, Mitäs lähti vieraaseen maahan, Mitäs pihisteli vakuutuksissa, Miksei opiskellut pidempään, vaikka tiesi, että akateemiset löytävät aina paremmin töitä. Mitäs liikkui huonossa seurassa ja tuli raiskatuksi/ /ryöstetyksi/pahoipidellyksi/tapetuksi).

Vaan miten kävisi, jos Jumala viimeisellä tuomiolla ryhtyisi tivaamaan meiltä selityksiä kaikkiin niihin varomattomuuksiin ja typeryyksiin, jotka eläessämme johtivat meidän pahantekoon ja vaikeuksiin. En minä ainakaan siitä pussista itseäni pois osaisi puhua..

Viime aikoina olemme puolison kanssa ottaneet suurehkoja taloudellisia - ja muunkinlaisia - riskejä auttaaksemme ihmisiä, joilla on ollut taloudellinen hätä. Voihan se olla, että vielä poltamme näppimme, mutta silti en halua päästää irti ajatuksesta, ettei tätä maallista ja muuta hyvää, mitä meille kullekin on annettu, ole tarkoitettu pelkästään itsekkäisiin nautintoihimme.

Ilo ja rakkaus kasvaa ja leviää maailmassa jakamisen kautta. Antakaa niin teille annetaan. Leiviskäänsä ei pidä pankota sukanvarteen tai haudata maahan turvaan. Antaessaan ihminen harvoin köyhtyy, kun ei rikkautta voi sittenkään mitata pelkästään rahassa..

Sateenkaari

Kun maisema tummuu ja tuntuu, että kesän lämpimät muistot taas liettyvät syksyn sateisiin, toivoa tarvitaan. Minua sateenkaari muistuttaa siitä, ettei Hän anna hukkua kenenkään, joka Hänen lupauksiinsa tarttuu ja niissä kiinni riippuu..

Perusteetonta toiveikkuutta

Telkkarisarjassa House, nihilistinen ja katkera keskushenkilö lausahti eilen, että "Perusteeton toiveikkuus oirehtii uskontona". Minua tuo synkkä tokaisu rupesi tahattomasti naurattamaan.

Oikeastaan en pidä lainkaan siitä sarjasta. Vaikka pääosan esittäjä on taitava ja sympaattinen, itse roolihahmo on kirjoitettu vastenmielisen egoistiseksi ja kyyniseksi. Yhteistä Housen hahmolla ja itselläni on kuitenkin tämä krooninen kipu ja kyvyttömyys käsitellä ongelmiaan rakentavalla tavalla. Ehkä senkin vuoksi tunnen enemmän sääliä kuin inhoa sitä hahmoa kohtaan.

Tavassa jolla tohtori House siinä sarjassa kerta toisensa jälkeen joutuu vastakkain tapahtumien kanssa, jotka saavat muut nöyräksi elämän ihmeen edessä, mutta hänet kieltämään koko tuonpuoleisen mahdollisuuden on mielestäni jotain surkuhupaisaa ja puhuttelevaa.

Juonen kokonaisuudesta irrotettuna tuo lause sai minut oudolla tavalla hyvälle mielelle. Hoksasin nimittäin ajatella, että jos noin on, niin sittenhän minussa on vielä ripaus toiveikkuutta jäljellä, vaikka luulin sen jo aikoja sitten kuluttaneeni loppuun. Uskoani en nimittäin ole kadottanut, vaikka toivon paremmasta elämästä tässä ajassa olenkin jo heittänyt. Toivo se on perusteetonkin toivo ja pitää ainakin jollain tavoin pään pinnalla tässä synkkyyden suossa.

Ehkä noita Housen kaltaisia ihmisiäkin odottaa vielä suurenpuoleinen yllätys, kunhan matkan päähän päästään. Eipä sitä voi vielä tietää, mutta uskoa ja toivoa voi..

Pääsiäisen jälkeen

Takana pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla. Itse vietin sen vanhassa kodissa muuttopuuhissa roskia ja tavaroita lajitellen. Mies vietti hiljaista viikkoa uudessa kodissa eläinten hoidon ja töiden parissa ja kulki ahkerasti kirkkotilaisuuksissa sekä kuulijana että esiintyjänä.

Vanhan kodin pihalla kevät oli jo pitkällä. Sulanut lumi paljasti haravoimattomat lehdet ja muun ryönän. Läheisellä pellolla kurjet huutelivat ja kottaraisetkin olivat palanneet tutkailemaan synnyinpönttöjään. Onhan niitä meillä siellä pesinyt joka vuosi kaikkien niiden 17 vuoden ajan, jotka siellä asustelimme. Uuden kodin pihalla talvi pitää vielä maisemaa otteessaan. Lunta on sadellut lisää ja yöt ovat kylmiä, vaikka päivisin aurinko ja sade yrittävät vuorotellen kinoksia sulattaa.

Uudessa kodissa kaikki peilit ovat huoneiden perällä, hämärissä loukoissa, kaukana ikkunoista. Vanhassa kodissa vessaan paistoi kirkkaasti aurinko, joka paljasti peiliin katsoessa muutaman kuukauden kuluessa suupieliin ilmestyneet syvät rypyt ja paljon uusia harmaita hiuksia.

Vanhempieni luona Jehovan todistajat käyvät ahkerasti tekemässä käännytystyötään. Äitini lukee innokkaasti heidän julkaisujaan ja se saa minut toisinaan hieman huokailemaan. Tunteelliseen ihmiseen antaumuksellisten vapaaehtoityöntekijöiden kohtelias käytös ja aidolta vaikuttava huoli lähimmäisten sieluista on tehnyt vaikutuksen. Se äitiäni silti jälleen kerran hämmästytti, että Jeesuksen sovitustyö ja ristinkuolema eivät heidän mielestään ole juhlimisen arvoisia asioita sen paremmin kuin joulukaan. Yritin painottaa hänelle, että siinä ollaankin kristinuskon peruskysymysten äärellä, kun mietitään, mikä on Jeesuksen merkitys . Olisiko se sittenkin juhlimisen arvoinen asia.

Eipä silti näyttänyt kovin juhlavalta viikon ajan iltaisin yöpymään tuleva tytärkään römppäisissä siivoustamineissaan ja tukka takussa. Siinä siivoillessa minulla oli paljon aikaa miettiä suhdettani kristillisiin juhlaperinteisiin ja huomasin taas kerran, että en siinä(kään) suhteessa ole sellainen ihminen kuin haluaisin olla. Vaikka pelastussanoma on elämäni tärkein asia, en silti viihdy kirkossa ja seurakunnan tilaisuuksissa. En jaksa kovinkaan paljon pitää yllä juhlaperinteitä, en siivota, leipoa ja juhlistaa kirkkovuoden eri merkkipäiviä.

Minun elämäni tuntuu olevan päivä päivältä vaivalloisemmaksi käyvää rämpimistä, hidastuvia askeleita ja harmaantuvia hiuksia. Usko ja luottamus Korkeimpaan kulkevat silti syvänä pohjavirtana kaiken rähjäisyyden ja keskeneräisyyden alla. Kevät, uusi elämä ja ylösnousemuksen toivo kajastavat toivon valona jossain edessäpäin.

Nyt on katoavaisuuden aika. Se mikä on virheetöntä, ehjää ja iankaikkista valmistuu joskus myöhemmin..

Kevätväsymys

Kevätväsymys on minusta aina ollut hassu sana. Se on melkein kuin itsensä kumoava oxymoron silloin, jos kevät merkitsee heräämistä, uutta elämää ja toivoa - monessa mielessä väsymisen vastakohtaa.

Vielä ei tunnu keväältä. Väsymys pitää ainakin minua tiukasti otteessaan. Liian aikaisin olen kylvänyt tomaatteja, köynnöksiä ja joitakin kesäkukkia taimettumaan, jotta ikkunaludalla tapahtuisi se jokavuotinen ihme, jota aina seuraan ihastuksesta mykkänä. Miten voikin pienestä, kuivan ja kuolleen näköisestä siemenestä kasvaa suuri, kukkia tai hedelmiä kantava kasvi.

Minulle kasvun ihme puhuu joka kevät Jumalan uutta luovasta voimasta. Sitä ei selitä biologia tai evoluutio. Tieteelliset teoriat kuulostavat minusta melkein kuin vatkaimen käyttöohjeilta tai rakennuspiirustuksilta, joiden joku väittää selittävän mistä ja miksi se vekotin on syntynyt.

Tottahan ne saattavat selittää sitä, mistä aineksista jokin on rakennettu ja miten se toimii, mutta minkäänlaista vastausta ne eivät anna siihen perimmäiseen kysymykseen MIKSI elämä on syntynyt ja KUKA sen vatkaimen kehitti ja rakensi.

Oma sielunmaisemani on ollut jo pitkään sysimusta. Itsestäni en valoa, enkä toivoa löydä. Elämä on enää lopun ja levon odottelua. Kevään ja uuden elämän heräämisen näkeminen muistuttaa kuitenkin siitä, että sekin, mikä näyttää kuolleelta, voi ainakin jossain olomuodossa herätä uuteen kevääseen. Siihen minä panen toivoni tässä ajassa ja tulevassa.

Masennuksen kuvia

Joissakin psykoterapiamuodoissa (mm. NLP ja kuvataideterapia) käytetään välineenä kuvia ja visualisointia. Minulle ne sopivat huonosti. Johtunee visuaalisesta rajoittuneisuudestani ja kuvataiteellisesta lahjattomuudestani.

Kun tuntuu, että kaikki vanhat konstit temppupussista alkavat olla vähissä, olen varovasti viime aikoina yrittänyt avartaa tapaani lähestyä asioita. Olen kokeillut uusia harrastuksia, muun muassa juuri valokuvausta, vaikka räpeltäminen kameran säätöjen kanssa ei kiinnosta vähääkään.

Tänään tuli näpättyä kaksi kuvaa, joiden teknisestä puolesta ei edelleenkään kannata mitään sanoa, kun en jaksa moiseen keskittyä. Huomasin kuitenkin, että nuo molemmat kuvaavat minulle samaa asiaa: omaa masennustani. "Omaa" siinä mielessä, että yhteneväisistä piirteistään huolimatta jokaisen ihmisen kokemus ja oireet ovat yksilöllisiä. Samoin jokainen näkee kuvissa (ylipäätään kaikenlaisessa taiteessa) omanlaisiaan asioita.

Ylemmässä kuvassa on pensasrykelmä, joka meidän pihallamme on litistynyt paksun lumikerroksen alle. Kylmä, valkoinen peite painaa kasvit melkein vasten maata ja kurkkuani ihan kuristaa, kun ajattelen, miten paljon taakkaa niillä on kannettavanaan. Kestävätkö oksat vai katkeavatko ennen kevättä. Kuinka kauan mahtaakaan kestää ennen kuin tuo valkoinen möhnä sulaa pois. Onneksi auringolla on ihmeitä tekevä voima.

Alemmassa kuvassa valo kajastaa mustuuden keskeltä. Ikkunakin on likainen..No, huojentavaa tietää, että jossain sentään on se valo, vaikka harvoin sen tavoitan.

Uuden alussa

Näin uuden vuoden alussa monet antavat lupauksia, esittävät toiveita ja iloitsevat tai harmittelevan sitä, miten vähän uusia, ennenkokemattomia asioita tuli edellisenä vuonna tehtyä.

En tiedä onko kyse vanhuudesta vai tästä betoniporsaana jalassa roikkuvasta masennuksesta, mutta meikäläistä ei askarruta lainkaan se, mitä UUTTA on ollut tai tulee. Kunhan nyt jotenkin tästä nykyisestä selvitään.

Arki on ihan mukavaa. Se säästää energiaa. Siitä voi kaiken aikaa löytää uusia sävyjä ja syvyyttä, jos vain jaksaa olla läsnä, paneutua ja ottaa vaikutteet vastaan.

Tunnen ihmisiä, jotka kiitävät paikasta ja touhusta toiseen niin, että pölyävä vana vaan jää jälkeen. Joidenkin kohdalla ihmettelen, miksi kokemukset eivät näytä jättävän pysyvämpiä jälkiä. Miksi levottomuus tai elämännälkä kalvaa aina vaan. Miksi mikään ei riitä, eikä tyydytä. Uusi käy vanhaksi heti, kun sen saavuttaa ja seuraavan mäennyppylän takana siintää jo jotain haluttavampaa.

Varmasti uuden jano ja suuntautuminen tulevaisuuteen on useimmiten positiivinen elämänhaluisuuden tunnusmerkki. Joskus häivähtää kuitenkin mielessä epäilys, että mitäs, jos siinä nyt juostaan jotain pakoon, eikä parempaa kohti. Niin taisin itse vuosia sitten pitempäänkin toimia. Siitä ehkä tämä epäluuloinen asenne.

Joka tapauksessa on monia tapoja elää ja monia vielä kokeilematta. Mikä onni, että kullekin on varattu omanlaisensa eväät ja omannäköinen tie. Kaiken kukkuraksi kullakin on ainakin rajallinen määrä vapautta kääntää sen tiensä suuntaa.

Itse olen jo tarkoituksellisen eteenpäin kulkemisen lopettanut ja istahtanut kannon nokkaan huilaamaan. Tässä pysähtyneisyyden ja voimattomuudenkin tilassa on riemastuttavaa huomata, että maailma jatkaa kulkuaan. Aurinko kiertää radallaan ja elämä jatkuu, vaikka minulta ovatkin voimat lopussa.

Taivaankantta ylittäessään tuo valopallo toisinaan, kuin huomaamattaan, osoittaa säteensä myös minuun. Tänään se kurkisti hetken puun kainalosta kuin muistuttaakseen, että vielä on jossain valoa ja lämpöä. Aikanaan se kasvaa ja valtaa alaa. Pimeys ei voita, eikä jää pysyväksi, vaikka siltä joskus tuntuisikin.

Todellisuudesta ja sen kokemisesta

Tänään on kipu ollut taas tajunnan räjäyttävää. Muutaman päivän sitä aina jaksaa. Sitten alkaa olla valmis repimään itsestään irti melkein mitä tahansa osia ellei se hellitä. Pelottavinta tässä kroonisessa, ei lainkaan hengenvaarallisessa, kipuilussa onkin se, että minkäänlaista loppua tai helpotusta ei ole näköpiirissä. Pahimpina aikoina jopa lupaus pikaisesta kuolemasta tuntuisi ilouutiselta verrattuna mahdollisesti vielä vuosikymmeniä jatkuvaan kärvistelyyn .

No, joka tapauksessa olen yleisemminkin viime päivinä pohtinut todellisuutta, sen kokemisen kerroksellisuutta ja havaitsemisen subjektiivisuutta. Siinäkin on jonkinlaista lohdullisuutta, että asiat eivät aina ole sitä, miltä ne näyttävät ja tuntuvat. Samaan aikaan, kun olemassaolo tuntuu sietämättömän tuskalliselta, voi mielen pohjalla kulkea syvä turvallisuuden ja kiitollisuuden virta.

Kokemisessa on monia tasoja. Joskus niitä voi tietoisesti vaihtaa. (Siis voin valita esimerkiksi sen keskitynkö tämänhetkiseen fyysiseen olotilaani vai suuntaanko huomioni vaikkapa henkisempään pohdiskeluun) Näkökulmat muuttuvat joskus itsestään. Jos on voimia, niitä voi myös itse muuttaa. Aurinkoisena päivänä ankeakin maisema kirkastuu. Kivuliaimpinakin päivinä saattaa onnistua hetkeksi kiinnittämään katseensa johonkin parempaan.

Uskon vankasti, että on olemassa enemmän kuin aisteillamme tässä ajallisessa elämässä kykenemme käsittämään. Joskus olen vahingossa tullut loukanneeksikin joitakin ihmisiä, jotka ovat ilmaisseet arvostavansa inhimillistä rakkautta (useimmiten seksuaalista parisuhdesellaista) elämän suurimpana ja merkityksellisempänä asiana.

Onhan se kaunis ja tärkeä juttu, mutta minulle moinen ei elämän perimmäiseksi tarkoitukseksi riitä. Kaikki ei ole tässä. Ei voi olla, vaikka jotkut elämää ahmivat ja kahmivatkin kuin se olisi seisova pöytä, jonka tyhjennyttyä mitään muuta ei ole enää tarjolla...

Jos elämä olisi vain siinä, mitä näemme, koemme ja kykenemme itse luomaan, ei minun olemassaolossani ainakaan olisi mitään mieltä, sillä näihin sairauksiin ei ole parannuskeinoa, eivätkä minun henkiset kykyni riitä edes ajoittaiseen ruumiista lomailuun. Jäljelle jää siis armon ja iankaikkisen elämän, tai vähintään iankaikkisen rauhan, toivo.

Voi varjelkoon, jos tänne pitäisi syntyä vielä uudestaan kompuroimaan ja kippuroimaan. Sellaista vaihtoehtoa en suostu ajattelemaankaan..

Sitäkö se olikin

Tänään on koko päivän möllöttänyt taivaalla kummallisen oranssinkukertava kuu. Vasta äsken luin jonkun toisen blogista, että eilen oli kuunpimennys. Ehkä se on johtunut siitä sitten.

Edellisen kerran, kun rekisteröin kuunpimennyksen (siitä on useita vuosia, joten niitä on tässä välissä ehtinyt olla ties kuinka monta. En ole tällaisissa asioissa kovin aikaani seuraava yksilö) se tapahtui aikaisin aamulla ja sitä seurasi sangen merkillinen päivä. Tapahtui asioita, joita en todennäköisesti koskaan unohda. Ne eivät olleet positiivisia, mutta eivät pelkästään ikäviäkään. Omituisia lähinnä.

Tämän päivän raamatunteksti saattelee mukavasti alkavaan vuoteen:

Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.

Jes. 43:18-19

Ajatus siitä, että menneet saa jättää taakseen on vapauttava. Ensimmäinen siemenluettelokin jo kolahti postilaatikkoon, joten joku muukin uskoo uuden kevään ja kasvun mahdollisuuteen.

Ehkä huomenna kuu taas möllöttää ihan normaalin värisenä ja olokin palautuu tästä edes hieman toimintakykyisempään suuntaan. Luvataanhan tuossa raamatunkohdassakin melkein mahdottomia: teitä korpeen ja virtoja erämaahan. Ehkä myös uutta elämää ja kasvua tähän sisäiseen näivetykseeni..

Se liekki

Se elämän liekki, joka meissä kaikissa palaa, ei ole oma ansiomme, ei saavutus, palkkio tai työmme tulos, vaan lahja. Eiväthän kaikki lahjatkaan aina saajaa miellytä. Siksi kai minustakin tuntuu, että elämä on enemmän kysymys ja tehtävä kuin selkeä paketti tai vastaus. Elämä kysyy, minä vastaan siten, kun jaksan ja taidan.

Huomenna vaihtuu taas vuosi. Ihmiset niin mielellään paloittelevat ja järjestävät jaksoihin jopa aikaa. Tuntuu hyvältä ajatella, että jotain uutta alkaa. Minua se muistuttaa siitä, että armo on aina uusi. Sitä riittää, vaikkei se ole halpaa, vaan Kristuksen kalliilla verellä ostettu.

Joka päivä, joka vuosi, on uusi mahdollisuus ja lahja. Kukin meitä tekee sillä sen, minkä kykenee. Tällä hetkellä olen kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä lopuillaan oleva vuosi on eteen tuonut. Uuden vuoden alkaessa en mene kummempia lupailemaan. Sen verran moneen kertaan on tullut lupauksensa rikottua.

Kaikille kanssakulkijoille ja mahdollisille lukijoille toivon onnellista, siunattua ja sopivan haasteellista alkavaa vuotta Taivaallisen Isän turvallisessa suojassa.

Se kukkii sittenkin

Isän äiti kuoli puoli vuotta ennen syntymääni, joten en ehtinyt koskaan tutustua häneen. Kymmenen vuotta myöhemmin tämä pioni vielä kukki mummuvainaan lähes hoitamattomassa kukkapenkissä. Sieltä äitini sai siitä mukaansa juurenpalasen, josta antoi osan minulle viisitoista vuotta sitten.

Minun puutarhani on varjoinen ja penkki, johon perintöni istutin on aivan liian kuiva ja koivunjuurien läpitunkema tämmöisen uhkean kaunottaren kasvupaikaksi. Sairastuttuani en ole jaksanut enää edes hoitaa kasvejani ja rikkaruohot rehottavat kaikkialla.

Nyt, kun muutaman viikon päästä on edessä muutto pois tästä kodista, olen herännyt murehtimaan kasvieni kohtaloa. Pionini on viimeisen kuudentoista vuoden aikana kukkinut vain pari kertaa. Ei enää aikoihin. Tänä kesänä se kuitenkin yllätti ja kasvatti tämän ihanasti tuoksuvan, yhden ainokaisen, muhkean kukan.

Jotenkin se liikuttaa minua ja muistuttaa Jumalan rakkauden ihmeitä tekevästä voimasta. Hän, joka sanallaan loi kokonaisen maailman, voi halutessaan milloin tahansa kasvattaa uutta elämää sielläkin, missä se inhimillisesti katsoen on jo hyvin epätodennäköistä.

Vähintään 50 vuotta vanha pionin juurakkoni siis kukkii ja taitaa lähteä mukaan uuteen kotiin heti ensimmäisessä muuttokuormassa. Sanokoot puutarhakirjat siirtoajankohdasta mitä tykkäävät, luotan siihen, että se saa hieman apua ja lisäravinnetta siltä, joka kasvun antaa..

Unelmien hautausmaa

Nuorena jouduin keikkailun vuoksi ja muistakin syistä matkustamaan niin paljon yleisillä kulkuneuvoilla, että joskus olen huvitellut ajatuksella laskea edes summittaisesti paljonko aikaa "luovaan ajatteluun" on ollut käytettävissä junassa tai linja-autossa.

Tampereen linja-autoasemalla seuraani lyöttäytyi pieni ihmisikä sitten hetkeksi hieman kaljalta tuoksahtava mies, jonka kertomus elämästään kosketti niin, että loppumatkan aikana Pohjanmaalle hahmottelin tämän lauluntekstin.

Unelmien hautausmaa

Puhut hiljaa kahvilan pöydän yli. Kynttilä palaa.
Väsymyksen juonteita kasvoillasi katselen salaa.
Kerrot kaiken niinkuin ystävälle, vaikka tapasimme äsken.
Säälinkyyneleitä silmistäni takaisin mä käsken.

Tää on unelmien hautausmaa,
pilvilinnojen purkupaikka,
särkyneiden toiveiden kaatopaikka,
sä sanot. Elämä ei anna mitään
se myy ja lainaa.
Laskuja maksat kunnes olet vainaa.

Pimeässä laaksossa kulkevalle kynttilä palaa.
Totuus ikiaikainen toivon valon mieleemme valaa.
Kerron kaiken niinkuin ystävälle, vaikka tapasimme äsken.
Toivo elää. Jeesus kuoli meidän velkojemme tähden.

Tää on unelmien hautausmaa,
pilvilinnojen purkupaikka,
särkyneiden toiveiden kaatopaikka,
sä sanot. Elämä ei anna mitään.
Se myy ja lainaa.
Laskuja maksat, kunnes olet vainaa.

Tie

Tie, totuus ja elämä... periaatteessa ihan selvä juttu, mutta käytännössä ei aina sittenkään. Onneksi pitkätkin matkat kävellään vain yksi askel kerrallaan. Enemmästä ei voi, eikä tarvitsekaan huolta kantaa.

Se, mikä saattaa hetken näyttää umpikujalta, on ehkä sittenkin portti johonkin uuteen. Jos ei tässä Jumalan ohjaamassa elämäksi kutsutussa elokuvassa muita juonenkäänteitä voikaan ennustaa, niin ainakin yksi asia on varmaa: siinä on onnellinen loppu.

Sitä odotellessa matka jatkuu..

Koti-ikävä

Minulla on ollut koti-ikävä niin kauan kuin muistan. Hassuinta on, että se kaihertaa eniten juuri silloin, kun näen, koen tai tunnen jotain kaunista. Toki sekin ajatus lohduttaa, että vielä joskus koittaa aika, jolloin tämä kipu, uupumus ja ahdistus jää lopullisesti taakse. Vielä voimakkaampana kaipaus vyöryy ylitse, kun katson tuollaista maisemaa, kuulen kauniin laulun tai katson jotain Luojan luomaa, joka on täydellisempää kuin mihin ihmisen teknologia tulee koskaan yltämään.

Tuo kuva on jälleen puolisoni ottama - kuten useimmat blogeissani näkyvät kuvat. Enhän minä itse osaa kummoisesti kameraa käyttää. Sitä katsoessa tulee lämmin tunne. Maisema on minulle vieras, mutta aivan kuin siinä olisi kotipolku. Mitähän sen päässä mahtaa odottaa..

Sateenkaari

Sateenkaari taivaalla,
sovinnon ja toivon merkki,
muistuttaa myös siitä, että
enää ei kenenkään tarvitse hukkua
kyyneliin

Valo

Joskus elämän raunioilla, omien rakennelmien romahdettua, suojaisa kattokin sortuu ja yllättäen avautuu tila uusille näköaloille. Jospa en jäisikään tuijottamaan omaa rappiotani ja harmauttani, vaan nostaisin kasvoni taivaan kutsuvaan valoon...

Ikuinen elämä

Ahdasmielisyydestä

Nuorisonohjaajaopiskelijana kristillisessä kansankorkeakoulussa sain ensimmäisenä vuonna seinänaapureikseni pari pojankoltiaista, jotka olivat nuoria ja kiihkeitä uskossaan. Opistolle kutsuttiin kerran kuussa jokin järjestö esittelemään toimintaansa. Kun tuli Amnesty Internationalin vuoro, nämä tulisielut repivät käytävällä heidän esitteitään ja paiskasivat roskakoriin. Kun tiedustelin syytä moiseen tihutyöhön, he ilmoittivat, ettei tuommoisia järjestöjä tarvita. Jeesus tulee pian takaisin ja sitten kaikki vääryys poistuu. Meidän tulee keskittyä siihen, eikä tuollaiseen haihatukseen.

Molemmista lapsosista kasvoi myöhemmin aktiivisia nuorisotyöntekijöitä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Toinen näkyy mediassa hyvinkin usein ja hänen käsityksensä maailmasta on selvästi muuttunut vähemmän mustavalkoiseksi. Toivoa siis on, kun kerran typeristä ja pahankurisista pojankoltiaisistakin voi kasvaa suoraselkäisiä miehiä.

Minusta on hyvä, että kristityt näkyvät yhteiskunnassa ja ottavat kantaa myös sellaisiin asioihin, jotka eivät suoranaisesti ole kristinuskon ydinkysymyksiä. Itseasiassa olen aika järkyttynyt siitä, miten vähän seurakunnat ja yksittäiset kristityt taloudenpidossaan tuntuvat satsaavan esimerkiksi ympäristönsuojeluun ja tasa-arvokysymyksiin. Seurakuntien työilmapiirikin on todettu monissa tutkimuksissa keskimääräistä kehnommaksi.

Sen, että suuntaamme katseemme tulevaan ja ylös Jumalan kirkkauteen, ei mielestäni pitäisi tehdä meistä kapeakatseisia ja ahdasmielisiä. Päinvastoin. Kristuksen esimerkin ja Jumalan rakkauden tulisi mielestäni olla ennemminkin valo, joka osoittaa meille ne epäkohdat, joiden poistamiseksi meidän tulee täällä ajassa tehdä työtä vastuksia pelkäämättä. Eihän meillä ole silloin mitään pelättävää, kun kanssame kulkee Ikiaikojen Jumala.