Se liekki

Se elämän liekki, joka meissä kaikissa palaa, ei ole oma ansiomme, ei saavutus, palkkio tai työmme tulos, vaan lahja. Eiväthän kaikki lahjatkaan aina saajaa miellytä. Siksi kai minustakin tuntuu, että elämä on enemmän kysymys ja tehtävä kuin selkeä paketti tai vastaus. Elämä kysyy, minä vastaan siten, kun jaksan ja taidan.

Huomenna vaihtuu taas vuosi. Ihmiset niin mielellään paloittelevat ja järjestävät jaksoihin jopa aikaa. Tuntuu hyvältä ajatella, että jotain uutta alkaa. Minua se muistuttaa siitä, että armo on aina uusi. Sitä riittää, vaikkei se ole halpaa, vaan Kristuksen kalliilla verellä ostettu.

Joka päivä, joka vuosi, on uusi mahdollisuus ja lahja. Kukin meitä tekee sillä sen, minkä kykenee. Tällä hetkellä olen kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä lopuillaan oleva vuosi on eteen tuonut. Uuden vuoden alkaessa en mene kummempia lupailemaan. Sen verran moneen kertaan on tullut lupauksensa rikottua.

Kaikille kanssakulkijoille ja mahdollisille lukijoille toivon onnellista, siunattua ja sopivan haasteellista alkavaa vuotta Taivaallisen Isän turvallisessa suojassa.

Sitä saa mitä tilaa?

Tänään olen etsinyt netistä ratkaisua pariin arjen pikku ongelmaan ja pahoittanut taas kerran mieleni perusteellisesti. Myös ihmisten blogeihin tuppautuu joskus kommentoimaan tyyppejä, joilla ei tunnu olevan muuta päämäärää kuin aiheuttaa toisille pahaa mieltä, mutta aivan erityisen paljon sellaisia näyttää notkuvan keskustelupalstoilla.

Jos jollekin on käynyt huonosti ja hän pyytää neuvoa, minusta ei ole asiallista lyödä lyötyä toteamalla siihen, että "sitä saa, mitä tilaa". Sitäkään en sulata, jos joku tulee minulle sanomaan, ettei moisesta pidä mieltään pahoittaa. Mistä hemmetistä sitten, jos ei ihmisten pahantahtoisuudesta ja epäystävällisyydestä!??

Teflonpintainen viileys ilkeilyn edessä on ehkä tarpeellinen ominaisuus, jos tylyn käyttäytymisen kanssa joutuu tekemisiin esimerkiksi ammattiroolissaan päivittäin. Toisaalta reagoimattomuus on usein pelkkää tunnemyrskyn peittämistä - ainakin, jos loukkaus on kohdistunut itselle herkkään kohteeseen. Pahan mielen, paheksunnan ja oman haavoittuvuuden osoittaminen vaatii rohkeutta. On helpompi väittää, ettei toisen sanat liikauta mitenkään kuin myöntää, että koko päivä oli jonkun tölväisyn jälkeen pilalla ja energiaa kului valtavasti mielen tasapainon löytämiseksi.

Hyvistä käytöstavoista puhuttaessa mainitaan mielestäni aivan liian usein pinnalliset, kohteliaisuuteen liittyvät muodot (kuten esimerkiksi oikeanlainen pukeutuminen, etiketti ja kulttuurisidonnaiset tavat) ja unohdetaan niiden perimmäinen tarkoitus, eli toisten huomioonottaminen ja kunnioittaminen.

Tennissukat mustien kenkien kanssa ei hetkauta minua vähääkään, mutta törkeä kielenkäyttö ja tahallinen ilkeys herättävät minussa voimakkaita primitiivisiä reaktioita. Onhan kaikilla huonoja päiviä ja silloin ilmoille helposti lipsahtelee semmoistakin tekstiä, jota ei ole loppuun saakka mietitty.

On kuitenkin olemassa ihmisiä, joilla suodatinta ei ole niinä parempinakaan päivinä. Heille minun tekisi mieleni käydä sellainen asentamassa vaikka väkisin. Kuonokoppa vaikka, jos ei muu auta. Tehokkainta ja kaikkien osapuolten kannalta miellyttävintä olisi silti se, jos jokainen saisi tarpeeksi ohjausta ja kokemusta siitä, että omilla sanoilla ja teoilla on merkitystä. Puheillamme voimme kantaa tai tehdä toisten taakat entistä painavammiksi. Ne, joita on autettu, auttavat itsekin helpommin. Se on tutkimuksin todettu.

Joidenkin kohdalla lempeät konstit ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin myöhässä. Heille minulta ei tällä hetkellä ymmärrystä riitä.

Miksi?

Miksi minun ottamissani kuvissa valotus on useimmiten persiillään ja rajaus omituinen? Miksi meidän keittiön ikkunan edessä rotkottaa edelleen nuo tikkaat? Miksi vasemmassa reunassa näkyy palanen pahoin ränsistynyttä Saint Pauliaa ja miksi ihmeessä kukkalautasella on noin paljon multaa?

Useimpiin kysymyksiin on olemassa vastaukset. Joihinkin useampiakin. Valitettavasti ne vaan eivät aina kysyjää miellytä. Olisiko silloin parasta olla kokonaan kysymättä ja sulkea silmänsä häiritseviltä yksityiskohdilta?

Ainakin minun elämässäni on hyvin vähän kysymyksiä, joiden vastaukset auttavat käytännössä ratkaisemaan ongelmia. Syyllisten etsiminen on turhaa. Sitäpaitsi useimpiin ongelmiini olen ihan itse syypää, mutta täysin voimaton tekemään mitään toisin, joten hedelmätöntä kyselyä tämä tämmöinen yhtäkaikki..

Aivan yhtä turhaa on vertailu. Jotkut kertakaikkiaan vaan osaavat ja jaksavat pitää kukkalautasensa puhtaana, ottaa kauniita kuvia ja kantaa tikkaat jouluksi varastoon. Vaikka heidän elämänsä saattaa näyttää ulkoapäin katsottuna täydelliseltä, siistiltä ja ehyeltä, voi sileä pinta silti kätkeä alleen monenlaista tuskaa ja epäjärjestystä.

Sitäpaitsi sehän olisi vain hyvä ja rohkaiseva esimerkki, jos jossain todella olisi olemassa ihmisiä, joilla on kaikki asiat järjestyksessä, tasapainossa, ehjää ja ristiriidatonta. Haluaisin uskoa, että sellaista on edes jossain.

Itse olen väsynyt elämän valheessa - siitäkin huolimatta, että teeskennellynkin hymyn kohtaaminen on toisille helpompaa kuin karun, ankean todellisuuden.

Minä olen monin tavoin sairas ja poden vaikea-asteista masennusta. Se ei häivy, eikä parane sillä, että yritän ajatella mukavia asioita ja käyttäytyä kuin mikään ei olisi vinossa. Masennukseni ei myöskään johdu ulkoisista olosuhteista, eikä parane niitä muuttamalla...Ellen sitten satu olemaan allerginen elämälle.

Miten absurdia onkaan se, että masentuneita patistetaan toisten ihmisten pariin ja aktiivisuuteen, vaikka juuri toisten ihmisten keskuudessa ainakin itse koen eniten ahdistusta, kun pitäisi jaksaa olla niin paljon hauskempi, pirteämpi ja positiivisempi kuin on, ettei vaan tuottaisi toisille pettymystä ja ahdistusta ja karkottaisi heitä luotaan..

Hyvin vaan

Ihan nuorena kirjoitin nuorelle yleisölle esitettäväksi kappaleen, jonka sävy olisi varmasti tämänikäisen kynästä lähtevänä toisenlainen. Ydinajatuksen siitä tavoitan silti edelleen - varsinkin nyt kun olen romahtanut niin, etten jaksa enää edes yrittää ylläpitää normaalin ja hyvinvoivan ihmisen kulisseja. Naamiot ovat pudonneet ja se, mitä sieltä takaa paljastui, ei ole kaunista katsottavaa.


Hyvin vaan

Peiliin kun katsot, silmäsi näät, niissä kyyneleet.
Silti mitä vastaat, kun kysytään "Miten menee?"

Hyvin vaan, hyvin vaan, hyvin vaan, hyvin vaan
sulla aina menee.

Et uskalla muille paljastaa
sisintäs tuskan polttamaa.
Pelon ja epävarmuuden
peität huumoriin.

Et usko ihmiseen,
ei, et usko rakkauteen
Jumalakin tuntuu joskus kadonneen.

Silti aina kun kysytään..
hyvin vaan, hyvin vaan hyvin vaan
hyvin vaan sulla aina menee.

Riisu jo panssaris pois,
avaa oves. Uskalla elää!
Ei Jumala vaadi täydellisyyttä.
Älä heikkouttas häpeä syyttä.

Kysymykses, epävarmuutes
tuo pelotta julki.
Uskalla kysyä,
niin sulle vastataan.

Ei kaiken tartte aina olla
hyvin vaan, hyvin vaan
hyvin vaan,
vaikka sydän itkee..

Jossain on valo

Jossain on valo. Tiedänhän minä edelleen sen. Sisäinen pimeyteni on nyt kuitenkin niin syvää, etten millään näe sen läpi.

Kun saa elämässä osakseen paljon rakkautta, alkaa pitää sitä itsestäänselvyytenä. Toki niin on helpompi jakaa sitä muillekin, koska on oppinut ajattelemaan, että rakkaus on jokaisen perusoikeus.

Ensimmäistä kertaa elämässäni epäilen tätä. En tunne itseäni rakastamisen arvoiseksi, enkä jaksa rakastaa muita. Tunteen lisäksi rakkaus on mielestäni tahtomista ja tekoja. Mihinkään niistä ei tällä hetkellä voimat riitä.

Pohjaton, kylmä pimeys imee minusta valon ja elämän kuin musta aukko. Tuntuu kuin varjonikin olisi laajennut tummaksi kehäksi joka suuntaan.

Varovasi tartun kaikkeen lämpimään ja elävään (kissoihin, koiriin ja kasveihin), etten jäädyttäisi tai musertaisi niitä kuoliaaksi. Toiset ihmiset saavat pärjätä miten taitavat. Melkein kaikki ovat jo paenneet pimeyteni tieltä.

Jossain on valo. Näkisinpä siitä edes kalpean kajastuksen...

Hyvää joulua!

Muuttokiireet kaatoivat aikomukseni kirjoitella joulun alla joka päivä tänne. Suurin osa tavaroista on nyt uudessa kodissa paikoillaan. Paljon on kuitenkin vielä tuotavaa, siivottavaa ja remontoitavaa vanhassa kodissa, eikä pitkän matkan vuoksi sinne päästä kovin usein käymään.

No, eipä tämä muuttoasia ole edennyt kovin nopeasti muutenkaan - eikä se totisesti johdu meistä. Käytännössä tämä uusi kiinteistö ei ole vieläkään meidän omistuksessamme.

Joka tapauksessa nyt hiljennytään joulun viettoon ja keskitytään tärkeimpään: joulun sanomaan, läheisten läsnäoloon ja rauhoittumiseen keskellä pimeintä vuodenaikaa. Iloista ja leppoisaa, siunattua ja toiveikasta joulua myös kaikille lukijoille!

10.joulukuuta

Juu-u, rumalta saattaa jonkun korvissa kuulostaa.. Ei helise lauluääni, eikä viihdytä viulut. Kappaleen nimikin on "tänään oli huono päivä" ja niin oli minullakin. Tuo kappale ei ollut ennestään tuttu, vaikka YUP:ista olen useimmiten kuullessani tykännytkin. Sanat on se, mikä tässä musiikissa valloittaa. Tästäkin biisistä löytyi jotain, joka kolahti kovasti, kun maltoin keskittyä kuuntelemaan.

Tänään on muutenkin ollut mielessä ajatus, että rajojaan ja kokemusmaailmaansa olisi hyvä olla valmis avaamaan. Joskus on nimittäin niin, että matkailukin avartaa enemmän takamusta kuin näkemystä, ellei asenne ole oikea.

Uusista asioista ja ihmisistä voi oppia, vaikkei kaikkea tarvitsekaan omaksua, eikä edes hyväksyä. Vieraita asioita ei tarvitse pelätä silloin, kun oma arvomaailma ja uskomukset ovat vankalla pohjalla.

Elämä kutoutuu kokemuksista, teoista, elämyksistä ja valinnoista. Niin kauan kuin tajunta toimii on jäljellä asioita koettavaksi ja nähtäväksi. Kaikki kokemukset eivät ehkä ole positiivisia, mutta rikastavat elämää yhtä kaikki ja parhaimmillaan saattavat jopa hieman viisastuttaa.

Tänään oli huono päivä, mutta ehkä huomenna on paremmin.

9. joulukuuta

8.joulukuuta

Vielä on hetki tätä vuorokautta jäljellä. Siis aikaa avata tämänpäiväinen adventtikalenterin luukku. Olkoon se lista pienistä suurista ilonaiheista, joita tänään osui eteen harvinaisen monta.

Tänään olen iloinnut:

1. Apteekissa saamastani ensiluokkaisesta palvelusta. Farmaseutti neuvoi ja auttoi sellaisissakin asioissa, jotka eivät varmasti hänen työnsä vähimmäisvaatimuksiin kuuluneet

2. Vanhempieni tapaamisesta ja siitä, miten he edelleen välittävät ja pitävät minusta huolta, vaikka olemme jo kaikki kypsässä iässä. Toivon hartaasti, että osaisin, voisin ja jaksaisin myös antaa heille jotain hyvää takaisinpäin.

3. Ruotsissa asuvan tätini lähettämästä kauniista joululahjasta. Hän oli neulonut minulle ja sisarelleni upeat, hopeanvärisin helmin koristellut ranteenlämmittimet. Huomenna hänen syöpäänsä aletaan hoitaa sekä sädehoidolla että sytostaateilla. Rukoilen, että hän saisi parantua.

4. Ystävistä ja sukulaisista, jotka ovat talkoilla remontoineet tulevaa uutta kotiamme. He ovat antaneet paljon aikaansa ja nähneet tavattomasti vaivaa. On harvinaista ylellisyyttä saada tuntea niin ystävällisiä ihmisiä.

5. Siitä, että melkein viikon kestänyt kova päänsärky alkaa helpottaa

Elämässä on valoa ja pimeää, mutta eniten ehkä sittenkin harmaan eri asteita. Valon juhla keskellä pimeintä vuodenaikaa muistuttaa täällä Pohjolassa sopivasti Kristuksen kirkkaudesta, toivon valosta ja rakkauden lämmöstä, jota pimeän marraskuun halki rämpiessään varmasti jokainen kipeästi kaipaa. Onneksi valo on olemassa ja se tulee meitä lähelle Jumalan Pojassa, Jeesuksessa.

7. joulukuuta

Itteppäisyyspäivää

Isälläni on syntymäpäivä tänään. Siksi itsenäisyyspäivän tunnelmaan on jo varhain liittynyt mielessäni muitakin kuin isänmaallisia ajatuksia. Jo alle kouluikäisenä muistan pohtineeni, miksi isän ja äidin syntymäpäiviin liittyi niin laajalti tavallisuudesta poikkeavaa juhlahumua (äitini on syntynyt sinä toukokuun päivänä, jolloin koulujen lukuvuodella oli tapana päättyä ennenkuin lakeja muutettiin niin, että kunnat saavat itsenäisemmin päättää koulujensa aikatauluista).

Itsenäisyyspäivän juhlintaa olen kaikissa muodoissaan vierastanut aina. Sodasta puhuminen ja linnanjuhlat ovat herättäneet lähinnä ahdistusta tai tympääntymistä. Toki sodankäyneiden sukupolvien uhraus kansamme tulevaisuuden puolesta on ollut suunnaton. Sodan kauhuja ei sovi kokonaan unohtaa ja kieltää, mutta olen aina toivonut, että niistä voitaisiin puhua sellaiseen sävyyn, joka ei herätä nostalgista ihannointia vaan saa ennemmin toivomaan rauhaa ja kunnioittamaan niitä, jotka sitä pyrkivät ylläpitämään.

Tämän postauksen otsikko liittyy isosisääni, joka selvisi hengissä sekä talvisodasta että jatkosodasta. Hän oli karu, karski ja sosiaalisesti sangen taitamaton mies, johon rankan lapsuuden ja äidittömyyden lisäksi väkivaltaiset ajat olivat jättäneet jälkensä.

Monien muiden sodan käyneiden tavoin hän ei itse mielellään kokemuksistaan puhunut, mutta mummu kertoi kuulleensa isoisän taistelutovereiden moneen kertaan muistelevan, kuinka hän oli jatkosodan aikaan kovan tulituksen alkaessa ryhtynyt syömään ja muiden hakeutuessa suojaan oli jäänyt kaikessa rauhassa mutustamaan ruokaansa. "Tuu ny äkkiä pois sieltä", olivat kaverit huudelleen. Mutta paappa oli kironnut (hänen sanavarastonsa sillä osastolla oli erittäin laaja ja ahkerassa käytössä - vieläpä kahdella kielellä) ja sanonut syövänsä nyt.

Silti paljon enemmän kuin isoisän rohkeus ja itsepäisyys, minua aina kosketti hänen taiteensa ja syvä rakkautensa luontoon ja eläimiin. Linnut tulivat ruokintapaikalla syömään hänen kädestään. Hänen kotinsa oli aina täynnä lemmikkejä, joista hän piti hyvää huolta. Tauluissaan, jota hän päätyönsä ohessa maalasi, näkyi kaikki se herkkyys, tarkkanäköisyys ja hienovireisyys, jota hän ei ollut muulla tavoin saanut oppia ilmaisemaan.

Sanana ittepäisyys edustaa minulle nimenomaan selviytymistä, vahvuutta, rohkeutta ja sitä sinnikästä työtä, jota edelliset sukupolvet ovat vastoinkäymisistä huolimatta tehneet maamme hyväksi. Ilman heitä meillä saattaisi olla ympärillämme paljon kehnompi kotimaa.

5. joulukuuta

Odotan

Jo marraskuulla joulukadut avataan.
Kiire meitä kuljettaa kohti joulujuhlaa.
On pakko ostaa, pakko juhlaa rakentaa,
mutta kynttilän lämpö vain pintaa sulattaa.

Mitä odotat ihminen?
Valoako sydämesi yöhön?
Vai hetken lämpöä talven kylmiin pakkasiin?

Valmistaudut rakkauden juhlaan,
rahojasi lahjoihin tuhlaat, mutta
muistatko kuka on joulun suurin lahja?

Mitä odotat ihminen,
mitä odotat suomalainen,
kun taivaalta sataa valkoinen lumi,
joka peittää mustan maan?

Odotan Kuningasta,
odotan Seimen Lasta
Rauhanruhtinasta,
Vapahtajaa maailman.

4. Joulukuuta

Muutama päivä sitten YLE:n uutisissa kerrottiin, että nyt taantuman aikana suomalaisten auttamishalun on havaittu kasvaneen. Muun muassa SPR:n ja seurakuntien vapaaehtoistyöhön on ollut niin paljon tulijoita, että esimerkiksi SPR:n ystäväpalvelukursseja on jouduttu järjestämään pääkaupunkiseudulla suunniteltua enemmän.

Mikäs sen ilahduttavampaa. Uutisissa arveltiin, että selitykseksi käy sekä ihmisten työttömyyden myötä lisääntynyt vapaa-aika että huono-osaisuuden tuleminen entistä lähemmäs, kun jokaisella alkaa olla jo lähipiirissään joitakin, joita työn tai rahan puute rasittaa.

Näin joulun alla erilaiset hyväntekeväisyysjärjestöt myös jalkautuvat sankoin joukoin hankkimaan rahallista tukea toimintaansa. Puhelinkerääjät ahdistelevat, postilaatikkoon tulvii monenmoista lärpäkettä ja suuremmissa kaupungeissa rahanpyytäjän kanssa voi joutua kadulla ihan kasvokkainkin. Koita siinä sitten hiljentää kolkuttava omatuntosi ja kuunnella järjen ääntä, kun joku vastuuntuntoinen vapaaehtoinen kilistelee lipasta nokkasi alla.

Toki on hyvä, että edes joulun aikaan yleisemminkin muistutetaan auttamisen tärkeydestä. Vähästäänkin on mahdollista antaa ja erityisen hyvältä tuntuu tuo, että ihmiset ovat valmiita antamaan aikaansa ja työtänsä esimerkiksi juuri ystävätoiminnan kautta yksinäisille ja apua tarvitseville.

Ei kuitenkaan ole helppoa valita kohteita, jonne pennosensa suuntaa. Kaikkiin keräyksiin kun on ihan mahdotonta saada rahojaan riittämään. Tärkeätä olisi myös muistaa Jeesuksen sana "köyhät teillä on aina keskuudessanne". Auttamisen ja huolenpidon aika on ympäri vuoden, ei pelkästään joulun alla.

Tämän ajatuksen olen päättänyt tänä vuonna yrittää kääntää positiiviseksi. Ahdistuksen ja syyllisyyden sijaan pyrin ajattelemaan niin, että annan nyt sen, minkä kukkaro tuntuu kestävän ja yritän pitää tästä jouluisesta mielentilasta kiinni ympäri vuoden.

Tukea ja lahjoja tarvitseville voi antaa muulloinkin kuin kynttilöiden loisteessa ja joululaulujen soidessa. Itse asiassa moni voi kaivata jouluista yllätystä ja anteliaisuutta kipeämminkin keskellä harmaata arkea kuin joulunpyhien alla.

3..joulukuuta

glitter-graphics.com

Tänään fyysinen kipu tuntuu sietämättömältä. Reumasta johtuvat niskakivut laukaisivat migreenin ja aamu kului oksentaen. Hyvä mieli ja toiveikkuus valuu mielestä kuin vesi reikäisestä saavista. Kivulias, tuskainen ja onneton ihminen on huonoa seuraa. Paras siis vetäytyä yksinäisyyteen, kun siihen on kerran mahdollisuus. Kaikilla ei sitä ylellisyyttä ole.

Meillä jokaisella on omat taakkammme ja kipumme, heikkoutemme ja piirteet, jotka tahtoisimme itsestämme salata, kun haluamme tehdä hyvän vaikutuksen. Toisten vajavaisuus vain näkyy selvemmin. Heitä on helpompi osoittaa sormella.

Tänään iloitsen armosta ja siitä, että meissä eri tavoin heikoissa Jumalan voima tulee kirkkaasti näkyviin. (Tätä samaa aihetta Flora pohti taannoin blogissaan Uskoa etsimässä. Sinne löytyy linkki tuosta sivupalkista).

Kun omat voimat loppuvat ja lähimmäisetkin tuskastuvat jonkun ainaiseen tarvitsevuuteen, Jumala jaksaa meitä aina vaan. Hän nostaa ja kantaa, antaa luvan olla juuri sellainen kuin sillä hetkellä tuntuu, ei vaadi mahdottomia, vain uskoa, toivoa ja rakkautta. Nekin Hän antaa meille lahjaksi, huolella säilytettäväksi ja käytettäväksi.

Tänään on taas sellainen päivä, jolloin en omassa varassani jaksaisi. Arjen pienet vastoinkäymiset tuntuvat vuoren korkuisilta, kun kaikki voimat kuluvat hengittämiseen.. Onneksi Jumalan voima on aina suurempi. Hänen käsiinsä on turvallista jättää koko elämänsä.

2. joulukuuta

Joulukuu pyörähti käyntiin ilman, että ehdin huomata koko adventtiajan alkua. Elämä on nyt muuton takia semmoisessa myllerryksessä, että joulukoristeita ei kannata laittaa esille, eikä olo muutenkaan ole erityisen jouluisa.

Siksi ajattelin kokeilla, josko jaksaisin pitää täällä blogissani itselleni ( ja mahdollisille lukijoillle ) jonkinlaista adventtikalenteria. Omia valokuvia tosin saan näkyviin aikaisintaan ensi viikolla, kun kannettava tietokoneeni on korjattu ja pääsen penkomaan kuvatiedostojani.

Ajatuksena on kuitenkin joka päivä näyttää tai kertoa jotain, mikä kyseisenä päivänä on erityisesti ilahduttanut ja ehkä herättänyt adventtiin sopivia ajatuksia.

Tämän päivän pieni ilonaihe olkoon metsäjänis, joka aamupimeällä loikki autoni eteen ihan kaupungin keskustassa, kun olin ajelemassa töihin ennen kahdeksaa. Se oli soma mustine korvankärkineen ja valkoisine tupsuhäntineen. Olin iloinen, kun vauhtia oli niin vähän, että ehdin ihan hyvin jarruttaa ja antaa sen rauhassa viipottaa turvaan, vaikka tie oli pakkasyön jälkeen tosi liukas.

Aina, kun ajattelen tuonpuoleista, Jeesuksen takaisintuloa ja paratiisia, haaveilen eniten juuri siitä, että tämä tälle maailmalle niin tyypillinen kärsimys ja kuolema kerran päättyy. Että syntiinlankeemuksen seurauksena turmeltunut maailma luodaan uudenlaiseksi ja kaikki tuska on poissa. Uskon lujasti, että jos taivas on, ja paratiisi, siellä on sija myös eläimille. Ei kai Jumala olisi luonut jotain niin kaunista kertakäyttöiseksi... Ken tietää. Ehkä sekin aikanaan selviää.

Tykkään

Iskelmämusiikki ei varsinaisesti miellytä korvaani. Ei edes kovin pehmeä popmusiikki. Raskas rock, folk, jazz ja blues ovat aina olleet lähempänä sielunmaisemaani, mutta kuten tiedämme, musiikki liittyy tunteisiin, eivätkä tunteet aina noudata loogista kaavaa.

Tänään ilahduin tästä laulusta. Jälleen kerran en ajattele tekstiä niinkään parisuhteesta kertovana. Minulle tämä puhuu tänään siitä, miten kaipaan päästä lähemmäs valon ja lämmön lähdettä, Häntä, josta tämä pitkään jatkunut sisäinen jääkauteni minua erottaa.

Tulen aina myös hyvälle mielelle tämän laulun esittäjää katsoessa. Vuosikaudet kiersimme samoissa tilaisuuksissa. Olemme kerran esiintyneet samalla äänitteelläkin. Pidän hänen vaatimattomasta,rauhallisesta tyylistään ja kauniisti soivasta äänestään, vaikka kappaleet ovatkin hieman liian pehmeitä makuuni. Tietynlaista särmää näyttävät vuodet silti tuovan hänenenkin musiikkiinsa, eikä se minun korvissani kuulosta huonolta ollenkaan.

Siitä, kun viimeksi jollain keikalla tapasimme ja juttelimme, on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Silloin hän ei ollut tehnyt vielä ainuttakaan levyä. Yritin rohkaista häntä siihen. Tuntuu hyvältä, että hänestä on tullut näinkin suosittu. On ilahduttavaa, että julkisuudessa pääsevät esille myös ne, joilla on syvällistä sanottavaa ja henkilökohtainen suhde Jumalaan.

Juha Tapion laulut koskettavat varmasti ihmisiä monella tasolla. Kukin kuuntelee niitä omien kokemustensa suodattamana. Minä muistan aina hänet teini-ikäisenä poikana laulamassa Lakeuden Ristin kirkossa Jeesuksesta. Sama lämmin ja vakaa sävy kuultaa hänen lauluistaan edelleen, vaikka tekstien muoto onkin muuttunut paremmin suuren yleisön makuun sopivaksi.

Tarvitsen sinua tässä

Edellinen postaus toi mieleen laulun, jonka kirjoitin jo parikymmentä vuotta sitten ja levytin joskus 90-luvun alussa. Eiväthän läheskään kaikki laulujen tekstit yleensäkään lauluntekijää itseään kuvaa. Tämä taisi kuitenkin kertoa ihan omista tunnoistani joskus kauan sitten. Jotain on siis muuttunut. Aika paljon.

Asioissa on puolensa. Jonkun mielestä kyse on elämänjanon sammumisesta, lannistumisesta ja luovuttamisesta. Toisaalta olen helpottunut siitä, että se ikuinen levottomuus on nyt poissa. Ei ole enää polttavaa halua minnekään, eikä aina edes mistään pois.

Hiljainen kaipaus kotiin on edelleen jäljellä, mutta sinnekin ehtii sitten, kun on sen aika.. ja tällä tarkoitan tietenkin sitä lopullista, oikeaa kotia, jonne monet muutkin tuntuvat minun laillani kaipaavan, vaikkei kenelläkään meistä ole siitä vielä muuta varmaa tietoa kuin usko, toivo ja lupaukset, jotka Isä sanassaan antaa. Siihen saakka pitää vaan jotenkin yrittää pärjäillä ja sattuuhan niitä aurinkoisiakin päiviä (onneksi) joskus näiden tuskaisen harmaiden lomaan.

Tarvitsen sinua tässä

Päivät kuin pohjaan palanut puuro
kaikki karvaalta maistuu.
Syksy niinkuin harmaa viitta
hartioille laskeutuu.

Tuntuu, että turhaan etsin
mielekkyyttä elämään.
Tahtoisin tehdä paljon,
mutten pysty tämän enempään.

Tarvitsen Sinua tässä
jokapäiväisessä elämässä
kun arki alleen hautaa
ilon, toivon ja haaveet.

Aamun raikkaat tuulet
ei pyyhi ikävää pois.
Jatkuvasti kaipaan jotain
tai jostakin pois.

Tule lähemmäksi
sen kirjan välistä pois.
Tule elämäksi,
joka täydempi ois.


Tarvitsen Sinua tässä
jokapäiväisessä elämässä,
kun arki alleen hautaa
ilon, toivon ja haaveet.

Luottamuksesta

Tänään on tuolla raamatunlauselaatikossa kohta, joka yksinkertaisesti, selkeästi ja käytännönläheisesti kiteyttää sen, mitä luottamus Jumalan huolenpitoon on minullekin merkinnyt jo yli 30 vuotta. Näinhän siellä sanotaan:

Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.

Room. 8:28 (KR33/38)

En minä ymmärrä kaikkea. Nykyään en enää yritäkään. Inhimillinen tieto on muuttuvaa ja se, mitä järjeksi kutsumme, tavoittaa monia tärkeitä asioita, mutta ei sitä, mikä on olevaisen ytimessä. Sitä kohti haparoi tässä ajassa vain usko ja luottamus, hauras toive tai vuorenluja vakuuttuneisuus, ajasta, paikasta ja persoonasta riippuen.

Kun Raamatussa puhutaan niin paljon siitä, että Jumalalla on suunnitelma, että jokaisen yksittäisen ihmisen elämälläkin on merkitys ja ainutlaatuinen tarkoitus, olen joskus kiihkeästi kaivannut tietoa siitä, mikä on oman elämäni tarkoitus.

Olen kuvitellut, että se on jotain konkreettista ja sanoiksi puettavaa, loogista ja lineaarista, joka tähtää alusta loppuun saakka johonkin päämäärään. Nuorena yritin kiihkeästi antaa sille nimen. Tulisiko minusta paimen, opettaja vai palvelija? Onko paikkani olla kantona kaskessa tai kivenä polulla vai oppisinko joskus vielä hoitamaan, auttamaan, tukemaan tai parantamaan?

Enää en kysele, enkä kaipaa. Kaikki on nyt ja tässä. Tarkoitukset selviävät aikanaan, jos ovat selvitäkseen. Tämä hetki riittää ja luottamus siihen, että Hän pitää huolta lapsistaan. Vaikka se, mikä meistä on hyvää ei aina näytä maailmassa ja omassa elämässämme toteutuvan, kun elämme rukouksessa ja Häneen luottaen saamme olla varmoja, että kaikki, minkä Hän sallii koituu lopulta niiden parhaaksi, jotka Häneen turvavat.

Miten lohdullinen ajatus tänäkin tuskanharmaana päivänä.

Masennuksesta

Masennus on piinallinen ja merkillinen sairaus. Yksi osa sen viheliäisyyttä piilee siinä, ettei sitä voi objektiivisesti, laboratoriokokein tai muilla menetelmillä mitata. Yksilöstä vaan tuntuu siltä, miltä tuntuu ja hän kuvailee sitä siten kuin kykenee.

Muuttaahan masennus toki muutakin kuin tunne-elämää. Käyttäytyminen, ruokahalu, unenlaatu, kognitiiviset toiminnot, aloitekykyky ja jopa fyysinen olemus saattavat muuttua. Koska jokainen on ainutlaatuinen persoona ja kullakin on oma tapansa ilmaista itseään, oireet näkyvät joskus hyvinkin erilaisina.

Minä olin pitkästä aikaa kolme päivää töissä. Tänään olen sitten pääasiassa nukkunut uupumustani pois, vaikka tiedän, ettei se mihinkään katoa, kun nyt edes hellittäisi hieman. Olen onnellinen ja helpottunut, että selvisin tehtävistäni saamastani palautteesta päätellen kelvollisesti. Itse tunsin kuitenkin kaiken aikaa toimivani suorituskykyni rajoilla.

Rakastan ammattiani. Haluaisin edelleen olla opettaja. Mikään muu työ ei koskaan ole tuottanut niin suurta tyydytystä, vaikka monenlaista olen kokeillut.

Tutkimuksissa on havaittu että pitkäaikainen stressi (esimerkiksi krooninen kipu minun tapauksessani) ja masennus kutistavat muistitoimintojen kannalta olennaista hippokampusta. Se on ainoa aivojen osa, jossa on havaittu syntyvän myös täysin uusia aivosoluja, mutta uudistuminen tapahtuu hitaasti.

Minulle tämä pieni, suhteellisen triviaali, tieto ihmisaivojen monimuotoisesta toiminnasta on viime vuosina tullut suunnattoman tärkeäksi. Se on minulle symboli ja muistutus siitä, että muutokset parempaan voivat alkaa ihan pieninä puroina, jotka vähitellen kasvavat suuremmiksi, kunnes liikkeellä on tarpeeksi suuret vesimassat muuttamaan maisemaa radikaalisti.

En tiedä onko minun kohtaloni tässä ajallisessa elämässä tämä jäljellä oleva aika vain rappeutua ja takertua toivoon paremmasta tunpuoleisesta. Joku muu osaisi varmasti nähdä jäljellä olevat mahdollisuudet, löytää iloa ja tarkoituksellisuuden tunnetta niistä. Minulle se on vaikeaa. Tällä hetkellä lähes mahdotonta.

Luulisi, että olisin iloinen ja kiitollinen päästyäni pitkän tauon jälkeen kurkistamaan siihen maailmaan, jonne kaipaan: kouluun, ihanan raikkaiden, rasittavien ja rakastettavien nuorten pariin. Toisaalta olenkin, mutta toisaalta paluu tähän ankeaan arkeen riipaisee, musertaa ja nielaisee entistä syvemmälle synkkyyden nieluun.

Käsitänhän minä, ettei minusta ole siihen työhön enää. Ei mihinkään kokopäiväiseen palkkatyöhön nykypäivän työtahdilla ja vaatimuksilla. Muistini on heikentynyt. Keskittymiskyky on kehno. Fyysinen suorituskyky on pohjalukemissa. Pinnakin varmasti katkeasi vieläkin helpommin kuin terveinä vuosina ja siitä on useimmiten opettajan työssä huonot seuraukset. Jotenkin todellisuutta on vaan niin vaikea kestää.

Ei kai elämän ole tarkoitus aina helppoa ollakaan, mutta tällä hetkellä kulkeminen käy niin raskaasti, että ajatus päivästä kerrallaankin tuntuu jo liian paljolta. Hetki riittää.

Pieniä ihmeitä

Maailma on täynnä pieniä ihmeitä niille, jotka tahtovat nähdä. Jos surkeimman, loskaisimman, ankeimman ajomatkan päätteeksi löytää autonsa renkaasta tämmöisen taideteoksen, voiko siitä olla vaikuttumatta?

Jumalalla on huumorintajua. Olen siitä aivan varma. Luojalla on myös kauneudentajua. Se on aivan selvää kaikille, jotka ympärilleen katsovat. Monet asiat jäävät tässä ajassa arvoituksiksi, mutta Hänen olemassaoloaan, läsnäoloaan ja rakkauttaan en osaa epäillä ja oikeastaan se riittää. Jääköön monimutkaisemmat dogmaattiset ongelmat muiden pähkäiltäväksi.

Syöpä

Jo pelkkä sana on monen mielestä kauhua herättävä. Syöpä.

Minun mummoni sairasti niitä kaksi, ensimmäisen nelikymppisenä ja jälkimmäisen kuusikymppisenä. Molemmista hän toipui ja eli 76-vuotiaaksi. Tätini on nyt seitsenkymppinen. Häneltä leikattiin suolistosyöpä pari vuotta sitten. Nyt se on uusinut.

Pari päivää sitten ilmaantui ovelle rahankerääjä. Hän oli mies tästä samalta kylältä ja keräys oli syöpäpotilaiden hyväksi. Harmikseni huomasin, että kukkarosta löytyi pelkkiä pikkukolikoita ja muovikortteja. Olin iloinen, kun mies jäi toviksi vaihtamaan kuulumisia ja lupasi palata parin päivän kuluttua uudestaan, koska kerroin haluavani osallistua ja käyväni seuraavana päivänä hakemassa rahaa.

Miehen sijasta uudelle käynnille ilmaantuikin hänen vaimonsa, joka oli kuullut, että muutamme pois. Hän on ihminen, joka vietti työvuotensa melko eristäytynyttä elämää - ainakin eräiden naapureiden mielestä, jotka pitivät häntä erikoisena ja hieman ylimielisenä, kun hän käytti aikansa mieluummin muuhun kuin kylän yhteisissä illanvietoissa kulkemiseen.

Hänen on vaikea kävellä, koska jalkapohjat kuivuivat sytostaattihoidosta haavoille. Ryhtikin on painunut kumaraan ja lihaskunto heikennyt. Hymy oli kuitenkin yhtä kaunis kuin aina.

Itse olen tutustunut häneen paremmin vasta viime vuosina, hänen sairastuttuaan syöpään ja jäätyään sen vuoksi eläkkeelle. Varmasti toistakymmentä kertaa olemme osuneet samaan aikaan terveyskeskukseen tai neuvolaan ja olemme odotushuoneessa ehtineet käydä hämmästyttävän syvällisiä ja mieltä lämmittäviä keskusteluja.

Ilahduin, kun hän halusi tulla sanomaan näkemiin ja oli edelleen reippaan ja toiveikkaan oloinen, vaikka syöpä on jo kertaalleen uusinut ja työkyky mennyt.

Omat sairauteni eivät tämänhetkisen tietämyksen mukaan ole henkeä uhkaavia. Kivuliaita, toimintakykyä rajoittavia ja parantumattomia kyllä. Tuon naisen tilanne on ollut paljon pahempi ja varmasti kivut myös. Silti hän suorastaan pursuaa elämänhalua, jaksaa innostua, eikä ole jäänyt rypemään omaan surkeuteensa.

Tekopirteys ja yltiöpositiivisuus minua oksettaa. Valoisuuden vaatiminen toisilta väkipakolla on vastenmielistä. Tämän ihmisen energisyydessä on kuitenkin jotain hoitavaa, aitoa ja pakotonta.

Miten rohkaisevaa onkaan löytää iloa ja valoa sieltä, missä sitä ei uskoisi näkevänsä. Kai meillä kullakin on oma tiemme ja omanlaisemme mielen maisema. Joillekin paistaa aurinko, joillekin on pakko riittää pieni kynttilä. Kaikkea ei voi valita, eikä kaikkea onneksi tarvitse kestää yksin.

Olemme täällä myös toisiamme varten. Ihmeiden ja vaikuttavien rukousvastausten sijaan Jumala kumartuu puoleemme usein toisten ihmisten kautta. Ystävän käsi on hetken Jumalan käsi ja lohduttavat sanat Hänen puhettaan. Tuon kohtaamisen ansiosta tunsin itseni siunatuksi.

In my life

Onni onnettomuudessa

Toisaalla (muissa blogeissani) olen marissut niitä moninaisia vastoinkäymisiä, joita jo kuluvan vuoden alussa käynnistyneessä kodinvaihtorumbassamme on ylenmäärin riittänyt. Eilen ilmaantui taas yksi. Asentajan kotiimme tilaama ilmavesilämpöpumppu osoittautui väärän malliseksi ja kaiken kukkuraksi siihen oli tullut kuljetusvaurio.

Ensimmäinen reaktioni oli todeta kaikkea muuta kuin tyynesti ja sovinnollisesti ihan noin summittaisesti tuonne yläilmoihin, että nyt tämä saisi minun puolestani jo riittää. Nauloja tuntuu sataneen niskaan niin pitkään ja paljon, että eihän tätä voi enää sattumaksikaan sanoa. Jos Taivaallisella Isällä on meille, jotain huomautettavaa, olisi mukavaa, jos hän ilmaisisi asiansa hieman toisin, eikä lähettäisi näitä paskasadekuuroja toisensa jälkeen. Minusta ainakaan ei nimittäin tunnu siltä, että tämmöinen luonteessani kasvattaa muuta kuin kiukkua ja epäluottamusta. Ei suinkaan Hengen hedelmiä, kuten kärsivällisyyttä ja muuta yleiseksi hyväksi jalostettavaa...

No, muutaman hyvin kiukkuisen tunnin jälkeen puoliso soitti ja kertoi mielenkiintoisen uutisen: sen sijaan, että lämmitysjärjestelmän asennus viivästyisi ja siirtyisi epämääräiseen tulevaisuuteen uutta pumppua odotellessa, saammekin tästä nykyisestä tuntuvan alennuksen ja tietyin järjestelyin se soveltuu tarkoituksiimme yhtä hyvin kuin se alunperin suunniteltukin.

Joskus siis se, mikä aluksi saattaa näyttää suurelta harmilta ja onnettomuudelta, saattaa lopulta poikia jotain hyvää. Pumppubudjetista säästyneillä rahoilla saamme kustannettua melkein koko keittiön lattiaremontin, joka on tarpeen lattialevyihin vuotaneen viemärin vuoksi.

Eihän se aina siltä näytä, eikä tunnu, mutta ehkä luottamuksessa Jumalan hyvyyteen on kyse juuri siitä, että luottaa, vaikkei luottamukselle aina näytä olevan syytä eikä perusteita. Hän näkee joka tapauksessa laajemman kokonaiskuvan siinä, missä me ihmiset käsittelemme vain palapelin yksittäisiä paloja.

Raamattu vakuuttaa, että Hän tahtoo meille hyvää. Siitä on suurimpana muistutuksena se, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi..Ehkä meidän käsityksemme hyvästäkin on joskus varsin yksinkertainen ja lapsenomainen. Tahdomme karkkia heti ja paljon, koska se maistuu ja tuntuu meistä hyvältä. Taivaallinen Isä näkee ennalta myöhemmät seuraukset - ja paljon sellaista, mitä emme tässä ajassa voi edes käsittää.

Ei uskominen silti aina helppoa ole - edes silloin, kun sitä on saanut näinkin pitkään harjoitella..

Lehdistä bongattua

Italiassa joku suomalaissyntyinen on kuulemma kyseenalaisesti kunnostautunut vaatimalla krusifiksien poistamista koulujen seiniltä. Täytyy myöntää, että ilahduin lukiessani, että se ei italialaisten enemmistön mielestä ole mikään loistodea.

Kovin ovat olleet aktiivisia eri tavoin itseään nimittävät uskonnottomat viime aikoina myös Suomessa. Valitettavasti täällä ei ole ilmaantunut yhtä suurta ja yhtenäistä rintamaa kristillistä perinnettä ja todellista uskonnonvapautta puolustamaan. Sillä mitä uskonnonvapautta se sellainen on, ettei uskonnollisia tunnuksia saisi olla näkösällä missään, mutta niin sanotut tiedeuskovaiset (jota nimeä kolumnisti tuossa jälkimmäisesssä linkittämässäni jutussa käyttää) saavat kyllä vapaasti julistaa ilosanomaansa niin mediassa kuin vaikkapa juuri kouluissa.

Tänään kiinnitti huomiotani myös tämä juttu, jossa pääaiheensa, eli isänpäivän kaupallisen alkuperän lisäksi, pohditaan sitä, miksi uskontojen vastustajat niin innokkaasti pitävät älämölöä uskonnollisten juhlien näkyvyydestä muun muassa kouluissa, mutta eivät ole moksiskaan näistä kaupallisista riehoista, joita kauppiaat myynnin edistämiseksi ovat innokkaasti kopioineet pääasiassa Pohjois-Amerikasta.

Tuntui hyvältä lukea, että jotkut ajattelevat vielä suomalaisesta valtavirrasta poikkeavasti näissäkin asioissa.

Ohuella jäällä

Jos pitkään on niin onnekas, että elämä kantaa, eikä plumpsahduksia hyiseen lutakkoon tapahdu, saattaa tuudittautua valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Se on niin autuas valhe, ettei sitä tee mieli pahaksi mieltää ollenkaan. Ainakin itselleen niin voi vähän narrata. Sillä lailla kaikilla on hauskempaa. Niin ainakin luulen.

Jos olo on turvallinen, ei satu, eikä pelota, on ehkä helpompi myös olla kärsivällinen, lempeä ja ystävällinen - tai sitten ei. Mistäs minä tietäisin. Ei ole pitkään aikaan ollut tilaisuutta kokeilla.

Ehkä jotkut osaavat kääntää kaikenlaiset olotilat oikein päin. Joidenkin mieliin ajoittaiset vastoinkäymiset jättävät vain terveen muistutuksen siitä, että aina voi olla vielä huonommin., ei mitään katkeruutta, eikä pelkoja. He vain oppivat, että kannattaa olla iloinen ja kiitollinen tässä ja nyt. Surra ja murehtia ehtii sitten, kun on sen aika.

Sitten on myös niitä, jotka pelkäävät vaikeita asioita niin paljon, että tahtovat kieltää niiden olemassaolon aivan kokonaan. Eikä riitä, etteivät he itse niitä ajattele, vaan tahtovat kieltää raskaista asioista puhumisen muiltakin. Ne ihmiset syyttävät surullisia ilonpilaajiksi ja synkistelijöiksi, jotka itse omalla asenteellaan manaavat niskaansa kaikki maailman murheet. Kivuista puhuvat ovat heille turhasta valittelijoita. Mikä tahansa on mahdollista, kun vaan tarpeeksi uskoo ja yrittää, eli jos ei onnistu ja aina vaan sattuu, syyllistä on parasta haeskella peilistä.

Minä olen kulkenut niin pitkään ohuella jäällä, etten enää edes muista, miltä tuntuu kävellä kuivin jaloin ja luottaa siihen, että asiat ovat vakaalla pohjalla.

Sellainen pieni oivallus tuosta valokuvasta ja koko vertauskuvasta tänään aukeni, että loppujen lopuksi olipa kyse jäästä, lumesta tai samasta aineesta sulassa muodossa, aina on kyse vedestä.

Elämässä kokonaisuudessaan on hyvin pitkälti kysymys vedestä. Onhan koko kehomme enimmäkseen vettä. Tarvitsemme vettä elääksemme. Kasvit tarvitsevat sitä kasvaakseen. Vesi myös puhdistaa ja virkistää. Kasteessa meitä valellaan vedellä Jumalan seurakunnan jäseneksi ottamisen merkiksi. Kiirastorstaina Jeesus pesi vedellä opetuslastensa jalat.

Raamatussa on monta kertomusta ja vertausta, joissa mainitaan vesi. Tässä yksi minulle rakkaimmista:

Mutta juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi: “Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat.”

Mutta sen hän sanoi Hengestä, joka niiden piti saaman, jotka uskoivat häneen; sillä Henki ei ollut vielä tullut, koska Jeesus ei vielä ollut kirkastettu.

(Joh. 7:32-39)

Paranemisesta

Kolmen päivän syömättömyyden ja useamman päivän potemisen jälkeen Miisukissa eräänä aamuna alkoi kaapin alla kehrätä. Puolilta päivin se ryömi hieman horjuvin jaloin kerjäämään ruokaa (mitä olin tietenkin pitänyt pieniä määriä veden ohella sen ulottuvilla kaiken aikaa). Tänään se kävi jo kurkkaamassa portailta pihalle, mutta suostuttelin sen palaamaan takaisin sisälle lämpimään, koska pihalla on kipakka pakkanen. Ihmeitä tapahtuu kaiken aikaa. Pieniä ja suuria. Tästä olen tänään kiitollinen.

Hiljattain minua pyydettiin seurakunnan Alfa-kurssille luennoimaan. Yhden kerran aiheena olisi ollut se, miten Jumala parantaa. Salaa olin helpottunut, kun saatoin sanoa, etten voi luvata tulla, koska muutto toiselle paikkakunnalle saattaa olla edessä hyvin lyhyellä varoitusajalla, enkä minä niin pitkän ajomatkan takaa enää pääse. Se sai kuitenkin hetkeksi tuumaamaan näitä hieman ristiriitaisiakin tuntoja, joita ajatus Jumalan parantavasta voimasta minussa herättää.

Olen alkanut sairastella jo verrattain nuorella iällä ja se olikin tärkein syy siihen, miksi lähdin lyhyen työsuhteeen jälkeen pois niin monesta seurakunnasta. Tuntui reilummalta sanoutua irti (ja soimata salaa itseään jaksamattomuudesta ja epäillä mielenterveyttään), kuin pitää jatkuvasti työnantajan kustannuksella sairauslomia, joita lääkärit kyllä ihan pyytämättäkin myönsivät nähtyään veriarvoni ja kuultuaan oireeni (tai yrittää sinnitellä puolikuntoisena vaativassa työssä).

Ehdin siis piipahtaa monessa eri seurakunnassa, erilaisten kristittyjen ja herätysliikkeiden vaikutuspiirissä. Puolestani rukoiltiin julkisesti ja "salaa" , käsiä pään päällä pitäen ja ilman. En parantunut vaivoistani. Itseasiassa sairauksia tuli lisää ja ne kävivät kaiken aikaa vaikeammiksi.

Koskaan en silti ole kokenut Jumalan hylänneen minua. En pidä näitä sairauksia rangaistuksena pahoista teoistani tai erityisenä uskon koetuksena (tottahan Hänelle olisi jo selvinnyt, ettei minun vajavainen uskoni mitään kestä). Onhan hän auttanut minua selviytymään monesta hyvin vaikeasta asiasta ja antaa edelleen joka päivä paljon ilon kukkia tielleni. Ne pitäisi vain osata nähdä ja kuvainnollisesti poimia mielensä pöytää piristämään.

Toki uskon, että Jumala voi tänäkin päivänä parantaa rukouksen kautta. Ihmeitä tapahtuu niin kirkoissa, kodeissa kuin sairaaloissakin. Isä Jumala viime kädessä päättää päiviemme pituuden ja ohjaa myös kirurgin veistä ja sairaanhoitajan hoksottimia. Lääkärit tekevät tärkeätä työtä. Niin sanotuista vaihtoehtohoidoistakin voi olla apua. Pyhä Henki voi koskettaa ihmisiä rukouskokouksissa ja parantaa vaikka kuinka vaikeista sairauksista. Itse en kuitenkaan sellaisissa kokouksissa käy, enkä ole ajatellut ryhtyä käymäänkään.

Uskon nimittäin, että niissä tapahtuvat ihmeet on tarkoitettu enemmän todistukseksi Jumalasta vieraantuneille ja uskon vahvistukseksi niille, jotka parantuvat. Minun uskoni ei sellaista vahvistusta tarvitse. Luotan siihen, että Hän voi parantaa minut ihan missä ja miten tahansa, jos se on Hänen tahtonsa. Sitä varten minun ei tarvitse mennä joukkokokouksiin, eikä nimekkäiden esirukoilijoiden puheille.

Tottahan minä tahtoisin parantua ja olen sitä joskus arasti ääneen pyytänytkin. Useimmiten tuntuu kuitenkin itsekkäältä aktiivisesti pyytää ja anoa jotain itselleen. Useammin rukoilen sairaiden ystävien ja tuttavien puolesta. Kyllä Taivaallinen isä näkee minun kipuni ja ahdistukseni ja auttaa silloin, kun Hänen mielestään on oikea aika. Eikä rukoileminen turhaa ole. Olennaista olisi kuitenkin tajuta, missä kulkee pakkomielteisen jankuttamisen ja hartaan pyynnön välinen raja.

Kyllä Jumala kuulee. Hän tietää tarpeemme jo ennen kuin sanomme ne ääneen ja pitää meistä huolen. Jotkut asiat vain ylittävät ymmärryksemme. Ei pieni lapsikaan aina ymmärrä, miksi aikuiset tekevät hänelle asioita, jotka tuntuvat kurjilta, vaikka ne olisivat hänelle hyväksi (esim. kieltävät väkivaltaelokuvien katsomisen, vievät rokotettavaksi tai pakottavat syömään muutakin kuin karkkia ja hampurilaisia).

Minun luottamukseni Jumalaan on sangen lapsenomaista. Saatan itkeä, kiukutella ja huutaa, mutta viime kädessä uskon kuitenkin lujasti siihen, että Isä rakastaa, pitää huolta ja kantaa perille sitten, kun omat jalkani eivät enää jaksa.

Hämärissä

Aamuhämärissä yöperhoset kerääntyivät ikkunaan sytytetyn valon luo. Taivas riippuu raskaana kuin harmaa, märkä huopa maiseman yllä. Sydäntä painaa suru ja ahdistus. Näyttää siltä, että tänään saattaa olla rakkaan lemmikin viimeinen päivä.

Miisukissa löytyi 13 vuotta sitten yliajettuna henkitoreissaan tien penkalta. Mies vei sen eläinlääkärille, joka ehdotti lopettamista, koska oikeaa omistajaa ei tiedetty. Emme suostuneet vaan maksoimme laskut ja hoidimme sen takaisin kuntoon. Toisen silmänsä se kuitenkin menetti, emmekä etsinnöistä huolimatta koskaan löytäneet sen oikeita omistajia. Monenlaisesta on kisu sen jälkeen selvinnyt ja kulkenut pitkän matkan mukanamme. Nyt se on vaikeasti sairas.

Rakkaistaan on vaikeaa luopua..., mutta, jos taivaassa on kaikki kaunista ja hyvää, on siellä varmasti paikka niillekin, joita olen eniten elämässäni rakastanut: näille nelijalkaisille perheenjäsenille, joista niin moni on jo rajan yli kulkenut ja aina se sattuu yhtä kipeästi. Jää suru, kaipaus ja yhteiset muistot.

Ilot julki

Asioilla on taipumus muuttua konkreettisemmiksi, kun ne sanotaan ääneen. (Siksi yritänkin viimeiseen saakka harkita, mitä suustani päästän ja seistä sanojeni takana). Erityisen suuren painoarvon näyttävät saavuttavan sanat, jotka päätyvät kirjoitettuun muotoon. Väitetäänhän usein, että "asiat ovat varmoja vasta, kun niistä on mustaa valkoisella".

Tänä aamuna heräsin huonosti nukutun yön jälkeen ja valituksen aiheet tungeksivat jo malttamattomina päässäni päästäkseen pursuamaan sanoina ilmoille, vaan enpäs laskenut niitä irti, enkä aio ihan pian laskeakaan.

Ulkona paistaa aurinko. Lammas on haettu sisälle, eikä minun tarvitse enää jännittää, mahtaako se tänään karata laitumeltaan vaarallisille teille. Koiranpennut leikkivät ja kissat viihtyvät sylissä. Tulevan kotimme puutarhasta poimitut omenat maistuvat makeilta. Tiet ovat vaihteeksi sulat, joten uskallan lähteä kesärenkailla autoillen kauppaan. Uudet ikkunaverhot, jotka olen tilannut tulevaan kotiimme, odottelevat noutajaa Matkahuollossa.

Elämä koostuu ohi ja läpi virtaavista elämyksistä ja hetkistä. Juuri nyt hätistän ne synkät ja kivuliaat tunnot kauemmas, enkä murehdi, miten pitkään ne pysyvät loitolla. Tässä hetkessä huomaan, kuinka nämä pienet, arkiset ilot kasvavat suuremmiksi, vahvistuvat ja valaisevat tovin mieleni pimeyttä.

Julki lausutut ilot valaisevat arjen kuin pöydälle sytytetty kynttilä pimeän illan.

Jospa se onkin niin..

Viime viikkoina masennus on tiukentanut otettaan. Syksyisin sillä on yleensäkin sellainen tapa. Nyt on lisäksi meneillään paljon sellaista, joka sitoo voimavarojani niin, ettei niitä riitä depressiopeikolle hanttiin pistämiseen.

Pari synkeällä ja paradoksaalisella tavalla toiveikasta havaintoa olen viime aikoina tehnyt. Ensimmäinen on se, että kun olo on henkisesti tarpeeksi huono, pari muuta probleemaa jää aikalisälle.

Monet lääketieteen asiantuntijat nimittäin väittävät, että masentunut ihminen kokee kiusallisempina pienetkin kivut ja vaivat. Toki depression on todettu myös heikentävän immuunipuolustusta ja konkreettisesti lisäävän erilaisia sairauksia, esimerkiksi infektioita. Itse olen kuitenkin huomannut, että, kun masennus on tarpeeksi syvää, kaikki aistimukset vaimenevat. Samalla lievittyvät kivut. Ei siitä toki siinä tilassa paljon iloa ole, koska ilon kokeminen on syvästi masentuneena (ainakin minulle) mahdotonta. Hoksasinpa nyt vaan semmoisenkin.. samoin kuin sen, että kadotan kokonaan ruokahaluni, kun depressio painuu keskivaikeasta vaikean puolelle ja sehän saattaa olla hyvä ainakin painonkehityksen kannalta.

Toinen oivallus heräsi aforismista, jonka löysin hiljattain jostain lehdestä. Kirjoitin sen muistiin:

Ongelma ei ole siinä,
että toiveemme toteutuvat liian harvoin,
vaan siinä, että ne toteutuvat usein
ja silti olemme tyytymättömiä.
-J. Goldsmith-

Niin ankealta kuin tämä itsensä syyttäminen kaikesta tuntuukin, uskon silti mieluummin tuohon kuin siihen, ettei mitään hyvää elämässäni tapahdu, eikä ole koskaan tapahtunutkaan (mikä johtaisi helposti arvaukseen, ettei tule myöskään tapahtumaan). Maailma on täynnä hyviä ja kauniita asioita. Joskus, joillakin meistä, vaan ikäänkuin silmälasit särkyvät ja sen jälkeen kaikki näyttää vääristyneeltä.

..ja vakka kaikesta mahdollisesta auliisti syyn niskoillen otankin, sitä en suostu uskomaan, että olisin tämän masennuksen itse jotenkin valinnut tai aiheuttanut. Vielä nämä kivut, uupumuksen ja lukemattomat muut oireet jotenkin kestää, mutta tätä täydellistä näköalattomuutta, kylmää pimeyttä ja rusentavaa voimattomuutta en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään (joita minulla onneksi ei tietääkseni edes ole ;-)

Pidä musta kiinni

Lohdun Lohdun -blogissa (linkki tuossa sivupalkissa) oli tänään teksti, joka jälleen lohdutti ja toi myös mieleen tämän kauan sitten kirjoittamani laulun:

Pidä musta kiinni

Keskellä äänten tulvaa sinä kuiskasit minulle-
Kutsuit mua luoksesi ja minä tulin.
Näytit mistä totuus voimansa saa,
elävä vesi virtaa ja tie kotiin kuljettaa.

Pidä musta kiinni, etten eksyisi.
Pidä musta kiinni, etten irti päästäisi.
Pidä musta kiinni ja ohjaa oikeaan.
Tätä pientä liekkiä älä päästä sammumaan.

Elämä on pitkä tai lyhyt henkäys vaan,
mutta Sinun kanssasi en pelkää.
Tämän maailman kauhut Sinä voitit jo.
Vaikka asiani sotken et käännä mulle selkää.

Pidä musta kiinni..

Ne, jotka katsoo kaukaa, ei näe sisimpään,
ne, jotka aina tietää, miten oikein eletään,
Mut Jumala ei mittaa ihmismitoilla.
Hän kysyy ainoastaan tahdonko seurata Kristusta.

Pidä musta kiinni, etten eksyisi.
Pidämusta kiinni, etten irti päästäisi.
Pidä musta kiinni ja ohjaa oikeaan.
Tätä pientä liekkiä älä päästä sammumaan.

Addiktio vai terapiaa

"Hedelmistään puu tunnetaan" sanoo se kirja, johon tässä blogissa useimmin viittaan ja se väite pätee aika moneen asiaan. Monista ilmiöistä on ensinäkemältä vaikea sanoa ovatko ne ihmiselle hyväksi vai pahaksi. Useimmissa asioissa on kai ne molemmat puolet.

Olen viime aikoina miettinyt paljon tätä kirjoittamista, sen syitä ja vaihtoehtoisia ajankäyttömuotoja. Tänään törmäsin nettiuutisissa johonkin kirjaesittelyyn, jonka valitettavasti jo kadotin, mutta sen aiheena oli kirjoittamisen terapeuttiset vaikutukset. Googlettamalla löytyi sitten aiheesta paljon muitankin linkkejä. Tässä yksi ihan mukavasti muotoiltu.

Tunnen ihmisiä, joilla on pakkomielle ruuasta. Eräillä siivousinto ja bakteerikammo lähentelee jo pakkomiellettä. Jotkut eivät osaa olla yksin. Joillekin liikunta on niin tärkeää, että sitä on harrastettava terveyden menettämisen uhallakin. Listaa voisi jatkaa pidemmältikin. Monet asiat, jotka kohtuudella nautittuina ovat hyvinvointia lisääviä ja terveellisiä muuttuvat tietyn rajan ylityttyä vahingollisiksi.

Addiktoitua voi aika uskomattomiin asioihin. Syyt riippuvuuteen löytyvät yleensä psyyken syvemmistä kerroksista ja jos niitä käsittelemättä yksinkertaisesti repäisee itsensä riippuvuudestaan irti, on melko varmaa, että riippuvuus tai pakkomielle putkahtaa ennen pitkää esille jossain toisessa muodossa.

Mistä sitten erottaa milloin esimerkiksi bloggaamisessa on kyse riippuvuudesta ja milloin tiuha postaustahti on merkki siitä, että kirjoittaja nauttii tekemisestään positiivisella tavalla tai kokee saavansa siitä apua mielensisältöjensä jäsentämiseen? Jotkut harrastavat liikuntaa useita kertoja päivässä. Onko se normaalia? Entä useamman postauksen kirjoittaminen saman päivän aikana?

Luulen, että eron havaitseminen addiktion ja terapiakirjoittamisen välillä ei sittenkään ole niin vaikeata kuin voisi kuvitella. Addiktio lisää ahdistusta - ainakin pitkällä aikavälillä. Se vääristää yksilön elämän tasapainoa, vie kohtuuttomasti aikaa, saattaa vahingoittaa toisia ja eristää addiktin itsensä asioista, jotka olisivat hänelle hyväksi ja lisäisivät hänen psyykkistä energiaansa.

Hedelmistään puu tunnetaan tässäkin asiassa. Siis tuottaako blogien lukeminen ja kirjoittaminen elämääni enemmän hyvää kuin pahaa? Toistaiseksi vastaan siihen kysymykseen, että hyvää.

Sittenkin

Koko tähänastisen elämäni ajan olen raapinut kynnet verillä tikkuja polttaakseni siltoja takanani. Aina, kun jokin on alkanut tuntua tukalalta, ratkaisuksi ongelmaan on valikoitunut sama, vanha konsti: lähteminen taakseen katsomatta.

Saman ominaisuuden kääntöpuolena on ollut positiivisempikin taito: olen ollut hyvä tekemään ratkaisuja, joiden katumiseen en ole myöhemmin hukannut energiaa, eikä minulla juuri ole ollut taipumusta häilyväisyyteen. Se, mitä sanon on yleensä pitänyt kutinsa, eikä toisten ole tarvinnut arvailla, josko se jo huomenna muuttaa mielensä.

Jokin on nyt selvästi muuttunut. Ratkaisujen tekeminen on käynyt vaikeammaksi ja ehdottomuus on karissut. Toisaalta osaan ottaa entistä paremmin monia näkökulmia huomioon ja joustaa, mutta valitettavana sivuvaikutuksena ilmenee epäröintiä ja katumusta. Harvat asiat ovat enää mustavalkoisia.Usein olo on myös ahdistavasti samanlainen kuin labyrintissa poukkoilevalla rotalla. Vapaudelta tämä ei totisesti tunnu. Pakokauhun vallassa tulee välillä rynnättyä tasan sinne suuntaan, minne sattuu pääsemään.

Jokin aika sitten lopetin kaksi blogiani ja pari päivää sitten aloitin sisareni kanssa uuden. Koska kirjoittaminen on minulle ainoa toimiva keino purkaa ja jäsentää ajatuksiani, koen tarvitsevani näitä blogejani kuin kasvi vettä ja valoa.

Kahden talon tarinoita on yhteisblogi, jota en halua liikaa kuormittaa omilla abstrakteilla ja aika ajoin ahdistuneilla pohdinnoillani. Sen on tarkoitus keskittyä konkreettisempaan elämään, arkiseen toimintaan ja kokemuksiin. Akka krätisee- tyyppiseen, edes pientä yhteiskuntakriittistä otetta vaativaan kirjoitteluun, minulla ei tällä hetkellä voimat riitä. En kertakaikkiaan jaksa seurata mediaa, enkä ajatella kovin objektiivisesti.

Siispä aktivoin uudelleen tämän Toivon kodin. Yritän uudelleen lähteä tavoittelemaan sitä samaa, jonka päämääräkseni ilmoitin tätä blogia aloitellessani. Tahdon edes etsiä ja tavoitella asioita ja ajatuksia, jotka antavat voimaa, ilahduttavat, valaisevat ja luovat toivoa tähän henkilökohtaiseen helvettiini, joka ei kuitenkaan missään mielessä ole ainutlaatuinen. Jokaisella kun lienee omanlaisensa risti kannettavana.

Jos siis jollakin on vielä tämä osoite muistissaan ja tänne sattuu eksymään, niin nöyrä pahoittelu poukkoilustani. Täällä sitä nyt kumminkin taas ollaan - itseä terapoimassa niillä pienillä eväillä, jotka repusta sattuvat löytymään.

Uusi osoite

Häkeltyneenä ja vähän yllättyneenä laitan nyt tänne kuitenkin vielä yhden postauksen siltä varalta, että joku Toivonkodin lukijoista haluaa käydä kurkkaamassa myös uutta blogiani, jonka tämän tilalle perustin.

Pitkälti samoja teemoja siellä pyöritellään kuin täälläkin, mutta siinä mielessä rehellisemmin, että en edes lupaile etsiväni teksteihin valoisaa tai toiveikasta sävyä. Takeita ei ole myöskään siitä, että kristinusko on postauksissa esillä yhtä keskeisesti kuin täällä. (Eihän sekään toki minnekään katoa, kun sattuu olemaan elämäni perusta).

Hieman typerältähän tämmöinen blogien lakkauttelu ja aloittaminen saattaa vaikuttaa, mutta minulla on siihen perusteltu syy: Jos lupaan esittelytekstissä etsiä toivoa ja ryven sitten joka postauksessa omassa masennuksessani koen pettäväni lukijat turhilla lupauksilla.

Arkisissa kohtaamisissa ajaudun jo ihan tarpeeksi teeskentelmään valoisampaa kuin oikeasti olen (jotta en vetäisi muita mukaan synkkyyteeni., ahdistaisi tai ikävystyttäisi).

Olen kuitenkin nauttinut tämän blogin upeista ja syvällisistä kommenteista niin valtavasti, että kovasti ilahdun, jos edes joku löytää uusillekin sivuilleni ja jaksaa niitä taas joskus kommentoida. Osoite on Krätyakan ylivuotoventtiili.

Edit. Sekin kokeilu meni sitten muutaman kuukauden jälkeen puihin. Nyt minut löytää osoitteesta:
Kahden talon tarinoita

Mustaa ja valkoista

Aloittaessani tätä blogia kuvittelin pystyväni erottelemaan jyvät akanoista ja oman pimeyteni valonpilkahduksista. Kuvittelin, että kykenisin merkitsemään muistiin monenlaisia pieniä ja suurempia asioita, jotka ovat minua ilahduttaneet ja kasvatelleet toivoa vaikeuksienkin keskellä. Tästä piti siis tulla jonkinlainen toiveikkaiden ajatusten mehukellari, josta luulin ammentavani voimaa ja vitamiineja, kun talven synkimmät ajat koittavat.

En onnistunut pyrkimyksissäni. Masennus, sairaus ja toivottomuus puskevat läpi kaikista teksteistäni ja teeskentely ahdistaa. Joskus se, että pakottautuu etsimään valoisia puolia, auttaa tosiaan paremmin näkemään ja kokemaan ne. Minulla se ei nyt toimi.

Tästä ei myöskään aluksi pitänyt tulla varsinaisesti uskonnollinen blogi, koska koen, että niissä asioissa minulla ei ole kenellekään mitään annettavaa. Parasta antia ovatkin olleet lukijoiden upeat kommentit. Niistä olen iloinnut ja saanut paljon rohkaisua.

Nyt on tullut kuitenkin aika pistää pillit pussiin Toivon kodin osalta. Krätisemistä jatkan edelleen toisessa blogissani ja otukset mellastavat Suklaamurussa ja Kermakaramellissa. Kiitos kaikille lukijoille ja Jumalan siunausta teidän kaikkien elämään. Toivon koti poistuu blogosfääristä muutaman päivän kuluessa.

Nuupallaan

Eilen unikot puhkesivat kukkaan. Viimeyönä sade jo piiskasi suurimman osan niistä rikki ja lakoon. Nämä kaksi kannattelivat kukintoaan kuin kyynelistä raskaana.

Luontoa seuratessa herää usein tuskainen kysymys: miten Luojalla on varaa tuhlata niin paljon elämää? Linnunpoikia putoaa pesästä ja kuolee ennenkuin ne oppivat lentämään. Uutta elämää syntyy ja tuhoutuu ennenkuin se ehtii kasvaa ja kukoistaa. Maailma on kaunis, mutta niin täynnä kärsimystä, että toisinaan tuntuu kuin koko kauneus hukkuisi mustaan murheeseen.

En ole löytänyt vastausta, mutta tahtoisin uskoa, että kaikella on tarkoitus. Meidän inhimillinen ymmärryksemme ei vain riitä sitä käsittämään. Jotkut osaavat sulkea mielensä surulta ja kysymyksiltä, jotka jäävät vastausta vaille. Minä en osaa, enkä haluakaan niin tehdä.

Silti toivoisin, että vielä joskus voisin elää edes muutaman päivän kevein mielin, vapaana raskaista ajatuksista ja näkymättömistä kyynelistä, jotka painavat kumaraan. Onko se minun kohdallani mahdollista ilman valheita, tunteiden salpaamista ja teeskentelyä? En tiedä. Mikä on totta ja mikä harhaa? Riippunee näkijästä ja kokijasta.

Tiedosta ja uskosta

Liskonaisen kommentti edelliseen postaukseen sai minut miettimään itselleni tärkeää asiaa, nimittäin tiedon ja uskon eroja ja rinnakkaisuutta. Minulle oli nuorena hyvin vaikeata se, että en koskaan kokenut uskonkysymysten äärellä mitään suuria tunteita tai liikutuksia. Erityisen hankalaa oli uskonelämäni alkutaival, koska kävin varhaisnuorena niin sanotusti "tulemassa uskoon" helluntaiseurakunnassa, missä tunteet ovat keskeisesti esillä ja kielilläpuhumisen armolahjaa pidettiin siihen aikaan "oikeanlaisen" uskoontulon merkkinä.

Minä en sitä lahjaa saanut ja siitä puutteesta tuli sekä hienotunteista että ihan suoraa palautetta, josta ymmärsin, että en ollut oikealla tavalla antanut elämääni Jeesukselle. Jumalaan en kuitenkaan voinut lakata uskomasta, vaikka en hengellistä kotia heti löytänytkään. Kävin rippikoulun omassa luterilaisessa kirkossani, valmistuin myöhemmin peräti kirkon nuorisonohjaajaksi, työskentelin gospel-muusikkona ja evankelistana, mutta en koskaan oikein löytänyt paikkaani seurakunnassa. Aivan erityisesti vierastin niitä vaatimuksia, jotka jollain tavoin määrittelivät sen, miltä uskon pitäisi tuntua.

Persoonana olen selkeästi enemmän järki- kuin tunnevaltainen ja yksi tärkein todistus Jumalan olemassaolosta ja rakkaudesta onkin itselleni ollut se, että olen löytänyt Raamatusta paljon sellaista tietoa ja viisautta, joka sopii täsmälleen yhteen niiden modernin tieteen teorioiden ja käsitysten kanssa, joita minä pidän järkevinä. Kiistaton totuus on nimittäin se, että eri tieteenaloilla on kilpailevia koulukuntia ja "lahkoja" aivan yhtä paljon kuin erilaisia kristillisiä suuntauksia. Totuus ei sielläkään ole yksi ja yhtenäinen, vaikka "tiedeuskovaiset" niin usein mielellään antavat ymmärtää.

Tiedeyhteisön piirissä esiintyy myös aivan yhtä suuria intohimoja, fanaattisuutta, dogmaattisuutta ja "hihhulointia" kuin epärealistisissa ja fundamentalistisiksi leimatuissa uskonyhteisöissä. Siellä missä ihmiset toimivat, esiintyy aina ristiriitoja, harhaluuloja, itsekkyyttä ja vajavaisuutta, mutta myös hyvyyttä, kauneutta ja aitoa pyrkimystä totuuteen.

Minulle merkittävä ja lohdullinen havainto on ollut se, että Taivaallinen Isä puhuu jokaiselle lapselleen juuri sitä kieltä, jota parhaiten ymmärrämme. Jotkut suostuvat kuuntelemaan, toiset eivät.

Totuus on yksi ja jakamaton, eikä sitä voi kukaan ihminen tässä ajassa täydellisesti hallita ja käsittää. Voimme kuitenkin pyrkiä siihen ja lähestyä sitä monin eri tavoin. Uskon lisäksi Luoja on antanut meille myös järjen ja tunteet, käden taitoja, taiteen ja monenlaisia lahjoja, jotka täydentävät toisiaan, eivätkä välttämättä ole ristiriidassa keskenään.

Iän ja kokemuksen karttuessa on asenteeni kaiken aikaa toisaalta muuttunut armollisemmaksi, muita ihmisiä kohtaan mutta samalla uskon ydin on kristallisoitunut. On paljon erimielisyyksiä, jotka pitäisi osata ohittaa ja katsoa kanssaihmisiä niin kuin Jeesus heitä katsoo. Suvaitsevaisuus ja armo ei kuitenkaan tarkoita rajattomuutta, kaiken hyväksymistä ja sallimista. Se, että emme tunne totuutta tässä ajassa täydellisesti ei tarkoita, etteikö se olisi olemassa kristallinkirkkaana ja ehdottomana.

Raamatun mukaan tieto katoaa. Sen ehtii huomata uskostaan riippumatta jokainen , joka tarpeeksi kauan elää. Ainoa, mikä pysyy on Jumalan Sana ja rakkaus, sillä siinä on totuus, josta me toistaiseksi näemme vain varjoja ja heijastusta, mutta kerran kasvoista kasvoihin. Niinhän meille Sanassa luvataan.

Lohdutuksen sanoja

Tänään on tuolla Päivän Sana-laatikossa niin kolahtava teksti, että talteenhan se on laitettava. Lohdutuksen sanat ovat aika ajoin tarpeen, eivätkä ne kärsi inflaatiota silloin, kun ovat peräisin elämän lähteestä, josta totuuskin virtaa.

Siitä itse ehkä varmimmin totuuden valheesta ja katinkullasta erotankin, että se kestää koettelemukset. Totuus ei pala tulessakaan, eikä Jumala hylkää meitä sen paremmin paahtavissa helteissä kuin tulipalopakkasissakaan. Vastoinkäymiset eivät tarkoita sitä, että hän olisi meidät hyljännyt. Kivun ja kärsimyksen hetkelläkin Hän on meidän lohtumme ja turvamme, jos haluamme hänen rakkautensa ottaa vastaan. Hänen luonaan on lepo ja rauha. Hän johtaa meidät virvoittavien vetten tykö - ennemmin tai myöhemmin. Meikäläisen tapauksessa ilmeisesti myöhemmin..

Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli. Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista.

Ps. 34:18-19

Se kukkii sittenkin

Isän äiti kuoli puoli vuotta ennen syntymääni, joten en ehtinyt koskaan tutustua häneen. Kymmenen vuotta myöhemmin tämä pioni vielä kukki mummuvainaan lähes hoitamattomassa kukkapenkissä. Sieltä äitini sai siitä mukaansa juurenpalasen, josta antoi osan minulle viisitoista vuotta sitten.

Minun puutarhani on varjoinen ja penkki, johon perintöni istutin on aivan liian kuiva ja koivunjuurien läpitunkema tämmöisen uhkean kaunottaren kasvupaikaksi. Sairastuttuani en ole jaksanut enää edes hoitaa kasvejani ja rikkaruohot rehottavat kaikkialla.

Nyt, kun muutaman viikon päästä on edessä muutto pois tästä kodista, olen herännyt murehtimaan kasvieni kohtaloa. Pionini on viimeisen kuudentoista vuoden aikana kukkinut vain pari kertaa. Ei enää aikoihin. Tänä kesänä se kuitenkin yllätti ja kasvatti tämän ihanasti tuoksuvan, yhden ainokaisen, muhkean kukan.

Jotenkin se liikuttaa minua ja muistuttaa Jumalan rakkauden ihmeitä tekevästä voimasta. Hän, joka sanallaan loi kokonaisen maailman, voi halutessaan milloin tahansa kasvattaa uutta elämää sielläkin, missä se inhimillisesti katsoen on jo hyvin epätodennäköistä.

Vähintään 50 vuotta vanha pionin juurakkoni siis kukkii ja taitaa lähteä mukaan uuteen kotiin heti ensimmäisessä muuttokuormassa. Sanokoot puutarhakirjat siirtoajankohdasta mitä tykkäävät, luotan siihen, että se saa hieman apua ja lisäravinnetta siltä, joka kasvun antaa..

Blue View

Samanlaiset, mutta erilaiset

Meillä on kaksi suomenlapinkoiraa: Usma (tuo ruskea) ja Seita (kermanvärinen). Ne ovat sukua toisilleen. Itseasiassa nuorempi (tuo vaalea) on vanhemman täti. Niillä on vain pari kuukautta ikäeroa ja ne on hankittu samasta kennelistä. Silti ne ovat tavattoman erilaiset, sekä ulkonäöltään että luonteeltaan.

Usma on aina hyväntuulinen, reipas, toimelias ja urhea pikku paimenkoira. Se ei koskaan ole aggressiivinen toisia koiria tai ihmisiä kohtaan, eikä välitä pitää kiinni ruuastaan tai tavaroistaan, vaikka onkin selvästi henkisesti vahvempi kuin siskokoiransa Seita. Usma on kiinnostunut uusista asioista, älykäs ja oppivainen, mutta tarpeen tullen ovela keksimään kyseenalaisetkin konstit, joilla saavuttaa haluamansa.

Seita on kaunis ja paksuturkkinen. Se huolestuu helposti ja suhtautuu epäluuloisesti uusiin asioihin. Ruuastaan ja tavaroistaan se pitää kiinni ja saattaa heittäytyä äänekkääksi ja ärhäkäksi, jos kokee toiset koirat jollain lailla uhkaksi. Ihmisistä se pitää ja on hyvin nöyrä ja tottelevainen. Se saattaa viihtyä pitkiäkin aikoja ihan rauhassa paikoillaan, kunhan sitä ei jätetä yksin, sillä silloin sille tulee helposti turvaton olo.

Siinä missä Usma näyttää suhtautuvan elämään optimistisesti ja innokkaasti, Seita vaikuttaa vähän surumieliseltä ja pessimistiseltä. Hellyttävää kuitenkin on, että molemmat koirat ovat oppineet/opetelleet hymyilemään niinkuin ihmiset. Seita on osannut sen pienestä pitäen, mutta Usma on opetellut kohottelemaan suupieliään vasta viime aikoina. Molemmat selvästi seuraavat tarkasti muun lauman ja ihmisten toimintaa ja pyrkivät mukautumaan kaikin tavoin.

Me ihmiset ajattelemme eläimiä helposti kovin yksinkertaisina ja itseämme alempina olentoina. Ihmiset saatamme mieltää persooniksi, mutta eläimiä välttämättä emme. Itselleni eläinten yksilöllisyys ja itseisarvo on päivänselvä asia. Näiden kahden nuoren koiran kautta (Seita ei ole vielä vuottakaan) olen myös oivaltanut paljon perimän, ympäristön ja yksilöllisyyden vaikutuksista sekä ihmisen että koirien kehitykseen.

Erityisesti se tuntuu lohdulliselta, että selvästikään emme ole perimämme vankeja. Kohtaloamme ei sanele myöskään pelkkä ympäristö ja kasvatus. Myös omalla yksilöllisellä tahdolla ja valinnoilla on vaikutusta. Asenne ei ole yhdentekevä juttu ja vähintään siihen voimme vaikuttaa, vaikka elämä muuten olisi jakanutkin huonot kortit. Kysykää vaikka Usmalta, joka vajaan vuoden ikäisenä rohkeasti ylitti Lapissa jokia tuommoisia kaatuneita puita pitkin ja ilman mitään koulutusta paimensi tunnollisesti rippileiriläisiä koko viikon ilman, että sitä tarvitsi kertaakaan kytkeä.

Yksilöllisine piirteineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen molemmat pikku karvatassut ovat tämän perheen ihmisille suunnattoman rakkaita. Jos Raamatun sana on totta, luulen, että niin olemme me ihmisetkin Taivaalliselle Isällemme. Hän tietää, mistä olemme tulleet ja "muistaa meidät tomuksi". Silti Hän välitti niin paljon, että antoi kalleimpansa, ainoan poikansa meidän edestämme..

Laulajan laulu

Tästä minä tykkään. Kovasti.

Tyyni ja sees..

Mies palasi sukulointireissultaan mukanaan tämä kuva varhaisaamussa tyynenä taivasta peilaavasta järvenselästä. Jokin siinä puhutteli ja hiljensi levotonta mieltäni. Monet asiat elämässäni ovat nyt myllerryksessä ja sekaisin. Ahdistaa ja masentaa. Tuntuu, että voimat loppuvat kesken, eivätkä ongelmat ratkea, vaikka kuinka ponnistelen solmujen selvittämiseksi.

Nimenomaan tuo tyynestä vedestä heijastuva taivaan sinisyys ja vasta kalpeana punertava aamun kajo tuossa kuvassa muistuttavat siitä, että taivaasta se valo tulee, ei vuoroin myrskyisänä vellovasta ja lempeästi liplattavasta vedestä. Tunteita tulee ja menee, mutta Jumalan rakkaus, armo ja huolenpito pysyy. Ehkä sen tajuaminen ja kokeminenkin olisi helpompaa, ellei niin helposti heittäytyisi oman mielensä myrskyihin vellomaan. Järkikin leikkaa terävämmin silloin, kun tunnekuohut eivät sumenna näkökenttää.

Hätäkös tässä, valmiissa maailmassa, tapasi mummuni rauhoitella kanssaihmisiään pahan paikan tullen. Niinhän se on Raamatunkin mukaan, ettei kukaan voi murehtimisella päiviään pidentää ja tokkopa tuo edistää paljon muutakaan. Jospa siis vastoin synnynnäistä temperamenttiani yrittäisin nyt ottaa rauhallisesti ja jättää ainakin enimmät hötkyilyt sikseen. Asiat etenevät omaa tahtiaan, eikä minun hermostumiseni taida nyt mitään vauhdittaa. Kun on tehty, mitä voidaan, on usein aika pelkästään odottaa..

Ilonpilaaja

Viime viikkoina on osunut usein silmiin blogitekstejä, joissa joku kertoo tehneensä "aarrekartan". Ymmärtääkseni se on harjoite, jolla on tarkoitus selkiyttää omia päämääriä ja unelmia liimaamalla paperille kuvia, joiden on tarkoitus symbolisoida omia, toistaiseksi toteutumattomia, tavoitteita joita kohti on tarkoitus pyrkiä.

En ole pystynyt lukemaan loppuun niitä tekstejä. Ne saavat minut niin surulliseksi ja kiukkuiseksi. Syyksi en keksi muuta kuin, että olen kateellinen (yäk, se on mielestäni kerrassaan halveksittava, vastenmielinen ja turha tunne).

En edes muista, koska minulla viimeksi olisi ollut unelmia, sellaisia ihan oikeita ja voimauttavia, jotka antavat säihkettä harmaaseenkin arkeen ja puhtia pyrkiä johonkin. Toki ymmärrän, että kliininen masennus on nimenomaan sairaus, joka sammuttaa ilon elämästä, vie kyvyn nauttia asioista, mielekkyyden kokemuksen ja usein myös voimat pyrkiä yhtään mihinkään.

Miksi silti tunnen itseni kelvottomaksi ihmiseksi ja kristityksi, kun en osaa edes toivoa mitään muuta, kuin että tästä jotenkuten hautaan selvitään? Tuntuu suorastaan elämän lahjan halveksimiselta, etten osaa olla iloinen ja kiitollinen. Kuka uskoisi, että toivominenkin voi olla jollekin rankkaa työtä..Olen minä vaan melkoinen ilonpilaaja.

Juhlat on jossain muualla

Pienenä taisin mankua äidille turhankin usein, että on tylsää, eikä mitään kivaa tekemistä. Nuorenakin tuntui usein, että kaikki hauska tapahtui jossain muualla. Vanhemmiten kasvoin käsittämään sen, minkä Tove Jansson osuvasti aforismissaan tiivistää: "Ei kenelläkään ole yhtään sen hauskempaa kuin hän itse itselleen järjestää."

Nykyään en voi valittaa, että tekemistä tai hauskanpidon mahdollisuuksia puuttuisi, mutta aina jotain: nyt puuttuu voimia tehdä tai järjestää itselleen mitään. Kai se on vaan hyväksyttävä, että meikäläisen elämässä juhlat on aina jossain muualla. Mutta kuka on väittänytkään, että elämän olisi tarkoitus olla kivaa? Jospa ne juhlat pidetään sitten siellä perillä.. Ken tietää.

Nykyään yksi hyvän ihmisen kriteereistä vain tuntuu olevan kyky nauttia elämästä. Joskus aiempina vuosisatoina tietääkseni ihannoitiin enemmän itsekuria, nautinnoista kieltäytymistä ja askeettisuutta. No, jospa tähänkin lohduksi kelpaisi se Raamatun sana, jossa kehotetaan tutkimaan kaikki ja pitämään se, mikä hyvää on. Meitä ei kehotetakaan mukautumaan tämän maailmanajan kotkotuksiin, vaan pitämään mielessä se, mikä on lopullinen päämäärä, voittopalkinto, jota kohti riennämme..

Oli miten oli, niin näillä mennään, kun ei muitakaan vaihtoehtoja ole. Katkeruus ei ainakaan hyödytä ketään.

Mummu kävi unessa

Viime yönä näin unta 15 vuotta sitten kuolleesta mummustani. Paapan kanssa he olivat jo yli 50-vuotiaita, kun viimein olivat saaneet tarpeeksi rahaa säästettyä toteuttaakseen unelman omasta mökistä maaseudulla. Talo oli vanha, vetoinen ja todella pieni. Silti siinä asusteli pitkään mummun ja paapan kanssa heidän poikansa ja mummun äiti. Sopu sijaa antoi, eikä ihmisillä ollut tilan suhteen niihin aikoihin yhtä suuria vaatimuksia kuin nykyään.

Todellisuudessa mummu asui mökissään kuolemaansa saakka, viimeiset vuodet yksin. Unessa haimme hänet puolisoni kanssa jostain mukaan ja menimme käymään mökillä, joka oli ollut jo vuosia tyhjillään. Talo oli ränsistynyt ja kostea. Lattiat olivat lahonneet ja painuneet vinoon. Mummu oli kovin vastahakoinen edes tulemaan mukaan ja luulin, että hänellä oli haikea olo ja ikävä vanhaan kotiinsa. Kun kysyin asiasta, hän kuitenkin vastasi, ettei hänellä ole sinne ikävä lainkaan. "Aikansa kutakin", hän sanoi ja kertoi olevansa tyytyväinen siellä, missä nyt on. Siinä kohtaa unessa muistin, että hän tosiaankin oli kuollut..

Muun muassa Jung unien selityksissään väitti talon usein edustavan ihmisen persoonaa. Siltä minusta tämä uni tuntuikin. Aivan kuin mummu olisi käynyt sanomassa minulle, että aika aikaa kutakin. Tässä ajallisessa elämässä ja ruumiissa me toteutamme niitä tavoitteita ja unelmia, jotka ovat nyt meille tärkeitä. Kun aika loppuu, ne kaikki jäävät taakse ja edessä on jotain ihan muuta.

Myös minä olen nyt kypsällä iällä - näillä näkymin ihan muutaman viikon kuluttua, saamassa sellaisen talon, josta olen aina haaveillut. Se on hyvin vanha hirsitalo, keskellä kylää, järven rannalla, suurten vänkkyräisten omenapuiden ympäröimä, melkein puolen hehtaarin tontilla, mäen päällä, puolison työpaikan vieressä. Voiko ihminen enää enempää pyytää? Ilmeisesti voi, esimerkiksi terveyttä ja voimia hoitaa niin suurta tonttia ja taloa ja pysyä näiden kaikkien reumakipujen kanssa toimintakykyisenä vetoisessa huushollissa...

Viimeiset vuotensa mummu vietti villasukat ja Aino-tossut jalassa, villatakki päällä kesät talvet ja kärsi kovin samankuuloisista kivuista kuin minä nyt näiden tautieni kanssa. Mummusta minulle jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleen se, että hän oli ihminen, joka osasi hyväksyä asiat sellaisina kuin ne tulivat ja elää täydesti joka hetken. Kun koitti aika päästää irti (puolisosta, lapsista ja lopulta koko elämästä) hän oli valmis myös siihen.

Tuntuu hyvältä ajatella, että jostain alitajuntani sokkeloista tai taivaan avarista huoneista mummu kävi minulle unessa muistuttamassa, että kaikella on aikansa. Toistaiseksi on minun aikani elää tätä ajallista elämää, niinkuin parhaiten taidan. Perille tullaan sitten, kun on sen aika, eikä se hetki ole minun päätettävissäni.

Tajuamisen hetki

Ohikiitävä hetki hiljaisuutta.
Tämä sydämen lyönti, jotain uutta.
Tahdoin juosta pakoon,
jättää taakse kaiken mikä sitoo.
Luulin pääseväni eteenpäin, mutta paikalleni jäin.

Elämää jos pelkää,
suojaksensa pystyttää kiviseinää
juoksee pakoon ja sillat polttaa takanaan
osaksensa valitsee erämaan.

Ei varjoaan voi juosta pakoon.
Ennen pitkää seurastaan sen löytää.
Jos tahtoo auringossa olla,
täytyy valoa sietää.
Itselleen voi valehdella,
mutta Hän jo kaiken tietää.

Elämää jos pelkää..

En tahdo enää yksin olla.
Antaudun valoon sovinnolla.
Arka ja rikkinäinen,
koditon ja hauras.
uskallusta tähän päivään,
rohkeutta huomiseen pyydän.

Elämää jos pelkää..

Ilon yrtit

Minusta on erityisen hauskaa juoda vanhempieni luona teetä, koska heillä on usein tarjolla sitä pussiteetä, jonka narun päässä on lappunen, jossa lukee mietelause. Odotan aina innokkaasti, mitä minulle sattuu, enkä edes kovin paljon kurki etukäteen.

Eilen tuli taas oikein sopiva. Lisäksi se on suosikkikirjailijani Hermann Hessen tekstiä. Näin siinä sanottiin:

Onnettomimmallakin ihmisellä
on aurinkoiset hetkensä ja pienet ilon yrttinsä
kivien ja kantojen välissä.


Niinhän se taitaa olla, että kyllä ne yrtit siellä tosiaan sinnittelevät. Jotkut vaan potkivat mieluummin varpaitaan kiviin ja kantoihin ja kiroavat kehnoa maata. Oppia näkemään kauneutta siellä, missä sitä on ja olemaan kiitollinen niistä monista hyvistä asioista, jotka kasvavat meille Jumalan lahjana, niinkuin ne yrtit karussakin maassa..Jotkut varmasti saavat sen kyvyn synnyinlahjakseen, mutta ehkä heiltä sitten puuttuu jotain muuta. Useimpien on se ilon ja kiitollisuuden katsantokanta opeteltava ja etsittävä vaivaa nähden yhä uudestaan.

Johdatuksesta

Olisikohan elämä helpompaa, jos osaisin uskoa kuten monet muut kristityt pettämättömään ja pilkuntarkkaan johdatukseen? Elämän varrella olen tuntenut ihmisiä, jotka rukoilevat johdatusta suurin piirtein bussipysäkilläkin ja vakuuttavat usein saaneensa selvän tiedon siitä, mihin onnikkaan nyt on noustava. Minulle sellaista ei tapahdu, vai enkö vain osaa kuunnella ja katsoa minne suuntaan osoitetaan?

Soitellen sotaan

Sydän nuoruuden intoa täynnä matkalle me lähdettiin.
Ainoa oikea tieto ja totuus mielestämme hallittiin.
On helppoa kulkea, kun tie on luotisuora
ja risteyksissä opastaa pettämätön ohjenuora.

Soitellen sotaan lähdettiin
Elämän kouluun jouduttiin.
Ei Jumala ikuisesti
kapaloissa helli lapsiaan
Elämä lyö
Se sattuu, mutta opettaa.

Pettymyksen kyynelten läpi uusin silmin katseltiin.
Sijaan suurten sanojen hiljaisuutta haettiin.
Varmat vastaukset haihtuivat tieltä kysymysten.
Vaikka maisemat vaihtuivat, sylistänsä pudonnut en.

Soitellen sotaan lähdettiin...

Enää emme tahdo kääntää maailmalle selkää.
Elämäänsä hukkaa, joka varjoansa pelkää.
Voi turvassa kulkea, kun totuus tietä näyttää.
Saa sydäntään kuunnella ja järkeänsä käyttää.

Soitellen sotaan lähdettiin..

Tänään

Tänään paistaa aurinko. Tuo uusi pohja toi mieleeni sen psalmin, jossa sanotaan .."virvoittavien vetten luo hän minut johdattaa".. ja päivän sanakin osuu taas meikäläisellä kohdalleen. Kopioinpahan se tähän muistiin rohkaisuksi itselleni ja mahdollisesti jollekin muulle, sillä vaikeita asioita on tulossa. Tiedän sen (puhun nyt vain omasta elämästäni). Minusta riippumattomia pahoja asioita on jo tapahtunut, enkä välttämättä voi niihin mitenkään vaikuttaa tulevaisuudessakaan. Jos tilaisuus kuitenkin tulee, on osattava tarttua toimeen oikeaan aikaan, oikeassa paikassa....Olo on kuin seisoisin kynnyksellä tai jyrkän vuoren laella, mistä pitäisi varovasti lähteä laskeutumaan polkua alas, mutta ehkä kaikesta selvitään.

Näin tuolla laatikossa tänään lukee:

Päivän Sana

Veljet, minä en vielä katso sitä voittaneeni; mutta yhden minä teen: unhottaen sen, mikä on takana, ja kurottautuen sitä kohti, mikä on edessäpäin, minä riennän kohti päämäärää, voittopalkintoa, johon Jumala on minut taivaallisella kutsumisella kutsunut Kristuksessa Jeesuksessa.