Mureneva minuus

Muutaman kerran, nuorena tyttönä, harhauduin tanssibaariin. ("Harhauduin" on oikea sana siksi, että melko pian selvisi, etteivät ne paikat olleet minua varten. Aloin hihittää ihan väärissä paikoissa, enkä ilkikurisuuksissani osannut solahtaa sopivan naiselliseen rooliin, sellaiseen, jollainen tytön kuului olla vielä 80-luvulla). Sieltä jäi mieleen eräskin nuorimies, joka aina hakiessaan minua tanssimaan esitteli itsensä  mieheksi, jolla on sydämen paikalla jalkapallo, jonka sisällä asuu Atik Ismael ja Hurriganes.

Tuo ulkoa opeteltu litania, jonka hän toisti joka hakukerralla,  kertoi varmasti jotain olennaista siitä, mitä nuorukainen tahtoi olla. Sen vuoksi taisinkin käyttää turhan kohteliaita sanakäänteitä ilmaistessani, että nähdäkseni meillä ei ollut tuolta pohjalta kovin paljon aineksia pidempään tuttavuuteen..

Nykyään monet meistä joutuvat usein tilanteisiin, joissa pitää muutamalla lauseella esittäytyä, kertoa itsestään jotain niin olennaista, että uudet tuttavat kursseilla, uudessa työyhteisössä ja ties missä, pystyisivät muodostamaan meistä mahdollisimman oikean ensivaikutelman.

Viime aikoina olen joutunut miettimään kuka ja millainen oikein olen. Samaa olen pohtinut myös puolisoni osalta. Molemmat olemme muuttuneet niin valtavasti 28 yhteisen vuotemme aikana, että mahtaisimmeko viihtyä omassa, saatikka toistemme seurassa, jos nyt nuoren itsemme tapaisimme..

Aviomies ei ole koskaan kertonut avoimesti ajatuksistaan. Siinä mielessä hän on ollut minulle mysteeri aina. Itsestäni minun on rehellisesti todettava, että en enää tunne itseäni, enkä tiedä miten itseäni määrittelisin, jos joutuisin jollekin uudelle tutulle esittäytymään.

Yleensähän ihmiset oppivat ikääntyessään tuntemaan itsensä paremmin. Minulle on käynyt toisin päin: vanhetessa suuri osa siitä, mitä pidin olennaisena osana itseäni on murentunut pois.

Mitä jää lopulta jäljelle? Se voisi tuntua pelottavalta ajatukselta, ellen lujasti luottaisi siihen, että on olemassa Hän, Kaikkeuden Luoja, joka tuntee minut ja tietää millainen olen. Hän poimii talteen kaiken tärkeän, muruset, jotka elämä irti kolhii.. ja toisaalta, antaa Henkensä puhaltaa pois kaiken tomun ja turhan.

Mitäs minä turhia murehtimaan..

Tirskahdus

Huumorintajuni taitaa olla ilkeämpää kuin olen luullutkaan. Tirskahtelin nimittäin ääneen lukiessani tätä uutista. Siinä väitetään, että ylipirteät ihmiset kuolevat aikaisemmin kuin vähemmän pirskahtelevat.

Ensimmäisessä selityksessä moiselle tutkimustulokselle ei ole mitään hymyä nostattavaa. Ykkösselitys ilmiölle on nimittäin se, että ylipirteät ihmiset sairastavat usein kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja maaniseen vaiheeseen kuuluu monilla tuo ylitsepursuva energisyys, innostus ja iloisuus.

Ehkä se naurunpurskahdus pyrki ilmoille tuon jälkimmäisen selityksen kohdalla. On nimittäin sattunut itsellenikin joskus, että jonkun sietämätön pirtsakkuus on alkanut ottaa hermoon niin kovasti, että mieleen on pyrkinyt hyvinkin värikkäitä ja väkivaltaisia ideoita hänen hillitsemisekseen.

Ei sitä helppoa ole myöntää, sillä periaatteessa suon mielelläni ilon, riemun ja riehakkuudenkin muille ja kannustan ilonpitoon, minkä jaksan. Ehkä ne tapaukset ovatkin olleet lähinnä sellaisia, joissa se pirskahteleva osapuoli on osoittanut täydellistä empatian ja tilannetajun puutetta ja katsonut yhteisissäkin asioissa muista piittaamatta tilannetta omien ruusunpunaisten silmälasiensa läpi.

Sellaiset ihmiset ovat toisinaan kuin yliväsyneitä pikkulapsia, jotka riehuvat ja kikattavat melkein hysterian partaalla, kunnes tulee se mainostettu itku pitkästä ilosta (ja pieru pitkään nauramisesta). Siinä vaiheessa en yleensä enää heihin hermostu, vaan onnetonta tekee aina mieli lohduttaa...Se lättyyn läiskäyttäminen häilähtää todennäköisimmin mielessä siinä kovimpien kierrosten vaiheessa... joten juu-u, uskon kerrankin lukemaani, tutkimustuloksen selityksiä myöten..

Mietteitä itseriittoisuudesta

Edellisen tekstin kommenteista tuli mieleen tämä kuva. Se ei ole minun ottamani, enkä valitettavasti muista, mistä olen sen mukaani poiminut. Se kertoo joka tapauksessa mielestäni jotain tärkeää. Tuntuu hyvältä lukea toisten ajatuksia ja kuulla, että omat sanat ovat joskus jotain muuta koskettaneet. Olla joku jollekin - edes joskus, hetken ajan. Kaipa se on aika yleismaailmallinen toive.

Jossain sataa parhaillaan tuhkaa. Täällä meillä räntää ja lunta. Ihmiset tuntuvat olevan hämmennyksissään luonnonilmiöiden äärellä. Joidenkin mielestä näin kylmän talven jälkeen kasvihuoneilmiöstä on turha puhua. Keskimäärin kuulemma talvi ei silti ole ollut maapallolla poikkeuksellisen kylmä. Me suomalaiset ja muut kylmyyttä osaksemme saaneet katsomme asiaa taas hiukan liian subjektiivisesta näkökulmasta.

Juuri näkökulmien kapeutuminen ja kohtuuton subjektiivisuus minua tässä omassa eristäytyneisyydessäni eniten huolestuttaa. Todellisuudentaju helposti vääristyy, jos vaikutelmiaan ja ajatuksiaan ei koskaan vertaile toisten kanssa. Toki voi lukea kirjoja ja katsoa elokuvia, mutta se ei ole sama asia kuin elävän ihmisen kohtaaminen kasvokkain ja keskustelu, jossa toisen viesteihin on mahdollista reagoida välittömästi.

Äärimmäiseen subjektiivisuuteen ja itsekkyyteen ihminen voi ajautua muistakin syistä kuin liiallisen yksinolon seurauksena. Joillakin on vaan tarve olla aina oikeassa, käyttää valtaa ja osoittaa ylemmyyttään. Joiltakin puuttuu tyystin kyky ja halu kuunnella toisia, ottaa vastaan se, mitä muilla voisi olla annettavana.

Liiallisesta itseriittoisuudesta seuraa kuitenkin helposti yksinäisyys. Besserwisser ei kerääkään ympärilleen aidosti ihailevaa kuulijakuntaa, vaan ihmisiä, jotka nyökyttelevät hyväksyvästi päästäkseen helpommalla ja poistuvat paikalta niin nopeasti kuin mahdollista.

Mieheni työhuoneen verholistaan on maalattu nuottiviivasto, johon on tulossa nuotinpätkä. Kun kysyin, mikä kappale siihen on tulossa, hän kertoi, että se, nykyään virsikirjastakin löytyvä laulu, jonka (ainakin jonkin version) tekstissä sanotaan:

"Herra elämääni valvo, etten harhaan vaeltaisi täällä ohi ihmisten.
Herra auta aina, etten ketään paina, etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.
Tule sydämeni. Ohjaa askeleeni. Etten väisty silloin, kun taas kutsun saan."

Siihen rukoukseen minäkin tahdon tänään liittyä.

Me, myself and I

Ihmisten erilaisuus on loputon ilon, riesan ja hämmennyksen lähde. Siitä iloitseminen on helpompaa silloin, kun saa rauhassa, turvallisen etäisyyden päästä, ihastella toisen ainutlaatuista tapaa olla ja ilmaista asioita. Ongelmat ilmaantuvat vasta, kun erilaisia temperamentteja, näkemyksiä, mieltymyksiä ja toimintatyylejä pitäisi käytännön toiminnassa sovitella yhteen.

Kalsea totuus kun on kuitenkin se, etteivät kaikki voi toimia itselleen parhaiten soveltuvalla tavalla, syödä aina pelkästään mieliruokaansa, toimia vain samoja arvoja kunnioittavien kanssa tai jättää hoitamatta itselleen epämieluisat tehtävät. Yhden vapaudet kun masentavan usein polkevat toisten oikeuksia.

Nykyään , kun yksilöllisyys on meidän kulttuurissamme nostettu arvoon arvaamattomaan, monet ihmiset kasvavat lapsesta saakka kuvittelemaan, että heidän mielihalunsa ovat niin tärkeitä, että kaikkien muiden kuuluu ottaa ne huomioon.

Oman sukupolveni lapsuudessa niin ei ollut. Ainakin minut kasvatettiin kestämään ja kärsimään epämukavuutta ja joustamaan omista toiveistani muiden hyväksi. Esimerkiksi ruokapöydässä syötiin sitä, mitä tarjottiin, ellei jokin äärimmäinen syy, kuten sairaus sitä estänyt. Nykyään jopa aikuisten ruokavieraiden kestitseminen on sangen työlästä, kun moninaisten terveydellisten rajoitteiden lisäksi ,ainakin minun tuttavapiirissäni, ihmiset estoitta ilmoittavat, etteivät tykkää siitä, tästä ja tuosta.

Hankalin tilanne taitaa silti odottaa itsekeskeisiksi kasvaneita yksilöitä itseään, kun he jossain vaiheessa väistämättä huomaavat, ettei maailma olekaan suuri valintamyymälä, josta voi luottokortilla maksaen poimia mitä mieli halajaa. Kaikella on hintansa. Joskus se on liian korkea, eikä meitä nautinnonhaluisiksi individualisteiksi sparrattuja (sehän nimittäin on myös markkinatalouden ja jossain määrin tiettyjen psykologian suuntausten sanoma) riemastuta huomata, että itsekkäiden ihmisten yhteiskunnassa meidän haluillamme ei juuri ole merkitystä, jos joku vahvempi tahtoo jotain muuta.

Sitä saa mitä tilaa?

Tänään olen etsinyt netistä ratkaisua pariin arjen pikku ongelmaan ja pahoittanut taas kerran mieleni perusteellisesti. Myös ihmisten blogeihin tuppautuu joskus kommentoimaan tyyppejä, joilla ei tunnu olevan muuta päämäärää kuin aiheuttaa toisille pahaa mieltä, mutta aivan erityisen paljon sellaisia näyttää notkuvan keskustelupalstoilla.

Jos jollekin on käynyt huonosti ja hän pyytää neuvoa, minusta ei ole asiallista lyödä lyötyä toteamalla siihen, että "sitä saa, mitä tilaa". Sitäkään en sulata, jos joku tulee minulle sanomaan, ettei moisesta pidä mieltään pahoittaa. Mistä hemmetistä sitten, jos ei ihmisten pahantahtoisuudesta ja epäystävällisyydestä!??

Teflonpintainen viileys ilkeilyn edessä on ehkä tarpeellinen ominaisuus, jos tylyn käyttäytymisen kanssa joutuu tekemisiin esimerkiksi ammattiroolissaan päivittäin. Toisaalta reagoimattomuus on usein pelkkää tunnemyrskyn peittämistä - ainakin, jos loukkaus on kohdistunut itselle herkkään kohteeseen. Pahan mielen, paheksunnan ja oman haavoittuvuuden osoittaminen vaatii rohkeutta. On helpompi väittää, ettei toisen sanat liikauta mitenkään kuin myöntää, että koko päivä oli jonkun tölväisyn jälkeen pilalla ja energiaa kului valtavasti mielen tasapainon löytämiseksi.

Hyvistä käytöstavoista puhuttaessa mainitaan mielestäni aivan liian usein pinnalliset, kohteliaisuuteen liittyvät muodot (kuten esimerkiksi oikeanlainen pukeutuminen, etiketti ja kulttuurisidonnaiset tavat) ja unohdetaan niiden perimmäinen tarkoitus, eli toisten huomioonottaminen ja kunnioittaminen.

Tennissukat mustien kenkien kanssa ei hetkauta minua vähääkään, mutta törkeä kielenkäyttö ja tahallinen ilkeys herättävät minussa voimakkaita primitiivisiä reaktioita. Onhan kaikilla huonoja päiviä ja silloin ilmoille helposti lipsahtelee semmoistakin tekstiä, jota ei ole loppuun saakka mietitty.

On kuitenkin olemassa ihmisiä, joilla suodatinta ei ole niinä parempinakaan päivinä. Heille minun tekisi mieleni käydä sellainen asentamassa vaikka väkisin. Kuonokoppa vaikka, jos ei muu auta. Tehokkainta ja kaikkien osapuolten kannalta miellyttävintä olisi silti se, jos jokainen saisi tarpeeksi ohjausta ja kokemusta siitä, että omilla sanoilla ja teoilla on merkitystä. Puheillamme voimme kantaa tai tehdä toisten taakat entistä painavammiksi. Ne, joita on autettu, auttavat itsekin helpommin. Se on tutkimuksin todettu.

Joidenkin kohdalla lempeät konstit ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin myöhässä. Heille minulta ei tällä hetkellä ymmärrystä riitä.

Säälittävää vai positiivista

On kahdenlaisia ihmisiä - niitä jotka huoneeseen
astuessaan sanovat: ”Tässä minä nyt olen!” ja niitä,
jotka saapuessaan sanovat ”Siinähän te olettekin.”

-Frederick L. Collins-

Voi miten tahtoisinkaan olla ennemmin tuota jälkimmästä ihmistyyppiä. Erakkona eläminen on kuitenkin kaksipiippuinen juttu. Toisaalta yksin ei ole rasituksena toisille, ei odota, ei vaadi, ei häiritse. Toisaalta ei myöskään anna mitään.

Näkökulmasta riippuen taitaa olla joko säälittävää tai positiivista se, että ihmisellä on voimakas halu olla tarpeellinen, hyödyllinen, avuksi tai edes satunnaisesti iloksi ja lohduksi toisille, jos siihen ei kuitenkaan ole voimia eikä kykyä.

Kunpa joskus löytyisi sellainen sosiaalisuuden muoto ja sitoutumisen aste, joka ei tuottaisi kenellekään osapuolelle pettymyksiä ja pahaa mieltä, vaan pelkkää iloa ja kiitollisuutta. Vielä en ole sellaista omalla kohdallani löytänyt.

Kahlil Gibran kirjoittaa:

On totisesti onnettomuus,
jos ojennan tyhjän käden ihmistä kohti,
enkä saa mitään;
mutta mitään toivoa ei minulla ole,
jos ojennan täyden käden,
enkä löydä ketään vastaanottajaa.

Ulkopuolisuudesta

Tänään on osunut netissä eteen paljon tekstejä, joissa ihmiset ovat vuodattaneet surua ja ahdistusta omasta ysinäisyydestään. Lähestyvä ystävänpäivä sitä tuskaa varmasti oikein lietsoo.

Meikäläinenkin meni sitten kirjautumaan Facebookiin ja alkoi katua saman tien. Mitä ihmettä minä siellä, kun en tosielämässäkään jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Onhan minulla tuttuja pilvin pimein ympäri Suomea, kun on tullut vietettyä niin liikkuvaista elämää, eikä tutustuminen uusiin ihmisiin ole ikinä ollut minulle ongelma. Jotenkin en vaan koskaan ole hallinnut sellaista harmitonta small talkia, jota sosiaalinen kanssakäyminen nykyään monilla areenoilla edellyttää. Eikä se anna minulle mitään. Minulla on aina polttava tarve päästä pintaa syvemmälle, henkisesti toista lähelle, todelliseen kohtaamiseen. Siihen ei riitä päällimmäisten kuulumisten vaihtaminen ja parin hyvän läpän heittäminen.

Koko elämäni ajan olen kokenut ulkopuolisuutta - voimakkaimmin juuri toisten seurassa. Avioliittoon mennessäni lupasin itselleni, että kaikkeni yritän, mutta niin en suostu elämään, että kaksin ollaan yksinäisempiä kuin yksin. Viime aikoina on kyllä sellaistakin tullut koettua. Onneksi vain ajoittain, sillä se tunne on yksi pahimmista, jonka tiedän.

Kun puhutaan yksinäisyydestä, yritän aina muistaa, että sitä on monenlaista ja me ihmiset olemme erilaisia. Itselleni on tärkeintä henkinen kosketus, läheisyys, joka syntyy asioiden jakamisesta puhumalla. Valitettavasti puolisoni on siinä erittäin huono.

Jotkut toiset tarvitsevat fyysistä kosketusta, paljon ihmisiä ympärilleen, huomiota, mainetta, kunniaa tai yhdessä tekemistä. Ei mikään toive noista ole mielestäni millään lailla väärä.

Nykyään puhutaan paljon vanhusten yksinäisyydestä, mutta luulen, että sitä on paljon myös ihan nuorten ihmisten mielissä. Itsellänikin yksinäisyyden tunne oli voimakkaimmillaan juuri murrosiässä, kun aloin aavistaa, että tapani kokea asioita on niin erilainen, että en ehkä koskaan löydä kaltaistani: hengenheimolaista.... Enkä ole löytänyt, mutta enää se ei haittaa.

Iän myötä sitä on oppinut tajuamaan, ettei tarvitse olla samanlainen voidakseen nauttia toisen seurasta, hyväksyä ja rakastaa. Minä olen siinä suhteessa onnekas, että vaikka olen ollut joskus myös hyvin jyrkästi ja väkivaltaisesti kiusattu ja ulossuljettu, on minulla aina ollut myös rakastavia ihmisiä tukena.

Nykyään elän melkein kokonaan ilman ihmiskontakteja - ellei sellaisiksi lasketa näitä nettikeskusteluja. Silti en koskaan tunne itseäni yksinäiseksi. Jo kauan sitten olen havainnut, että minun yksinäisyyteni poistuu sillä, että itse rakastan ja osoitan välittämistäni jollekin toiselle. Se on paljon tehokkaampi keino kuin odottaa huomionosoituksia toisilta. Ja nämä karvaiset nelijalkaiset ystäväni, niiltä saan päivittäin niin ylenpalttisesti, sylin täydeltä hellyyttä, huomiota ja rakkautta, ettei ihminen voi enempää tarvita.

Sitä sentään toivon, että aina kohdatessani itsensä yksinäiseksi tuntevan ihmisen, joka tarvitsee ystävällisen sanan tai jotain, mitä minä voin hänelle antaa, hoksaisin, jaksaisin ja uskaltaisin sen antaa. Ei siihen aina paljon tarvita...