Tänään on osunut netissä eteen paljon tekstejä, joissa ihmiset ovat vuodattaneet surua ja ahdistusta omasta ysinäisyydestään. Lähestyvä ystävänpäivä sitä tuskaa varmasti oikein lietsoo.
Meikäläinenkin meni sitten kirjautumaan Facebookiin ja alkoi katua saman tien. Mitä ihmettä minä siellä, kun en tosielämässäkään jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Onhan minulla tuttuja pilvin pimein ympäri Suomea, kun on tullut vietettyä niin liikkuvaista elämää, eikä tutustuminen uusiin ihmisiin ole ikinä ollut minulle ongelma. Jotenkin en vaan koskaan ole hallinnut sellaista harmitonta small talkia, jota sosiaalinen kanssakäyminen nykyään monilla areenoilla edellyttää. Eikä se anna minulle mitään. Minulla on aina polttava tarve päästä pintaa syvemmälle, henkisesti toista lähelle, todelliseen kohtaamiseen. Siihen ei riitä päällimmäisten kuulumisten vaihtaminen ja parin hyvän läpän heittäminen.
Koko elämäni ajan olen kokenut ulkopuolisuutta - voimakkaimmin juuri toisten seurassa. Avioliittoon mennessäni lupasin itselleni, että kaikkeni yritän, mutta niin en suostu elämään, että kaksin ollaan yksinäisempiä kuin yksin. Viime aikoina on kyllä sellaistakin tullut koettua. Onneksi vain ajoittain, sillä se tunne on yksi pahimmista, jonka tiedän.
Kun puhutaan yksinäisyydestä, yritän aina muistaa, että sitä on monenlaista ja me ihmiset olemme erilaisia. Itselleni on tärkeintä henkinen kosketus, läheisyys, joka syntyy asioiden jakamisesta puhumalla. Valitettavasti puolisoni on siinä erittäin huono.
Jotkut toiset tarvitsevat fyysistä kosketusta, paljon ihmisiä ympärilleen, huomiota, mainetta, kunniaa tai yhdessä tekemistä. Ei mikään toive noista ole mielestäni millään lailla väärä.
Nykyään puhutaan paljon vanhusten yksinäisyydestä, mutta luulen, että sitä on paljon myös ihan nuorten ihmisten mielissä. Itsellänikin yksinäisyyden tunne oli voimakkaimmillaan juuri murrosiässä, kun aloin aavistaa, että tapani kokea asioita on niin erilainen, että en ehkä koskaan löydä kaltaistani: hengenheimolaista.... Enkä ole löytänyt, mutta enää se ei haittaa.
Iän myötä sitä on oppinut tajuamaan, ettei tarvitse olla samanlainen voidakseen nauttia toisen seurasta, hyväksyä ja rakastaa. Minä olen siinä suhteessa onnekas, että vaikka olen ollut joskus myös hyvin jyrkästi ja väkivaltaisesti kiusattu ja ulossuljettu, on minulla aina ollut myös rakastavia ihmisiä tukena.
Nykyään elän melkein kokonaan ilman ihmiskontakteja - ellei sellaisiksi lasketa näitä nettikeskusteluja. Silti en koskaan tunne itseäni yksinäiseksi. Jo kauan sitten olen havainnut, että minun yksinäisyyteni poistuu sillä, että itse rakastan ja osoitan välittämistäni jollekin toiselle. Se on paljon tehokkaampi keino kuin odottaa huomionosoituksia toisilta. Ja nämä karvaiset nelijalkaiset ystäväni, niiltä saan päivittäin niin ylenpalttisesti, sylin täydeltä hellyyttä, huomiota ja rakkautta, ettei ihminen voi enempää tarvita.
Sitä sentään toivon, että aina kohdatessani itsensä yksinäiseksi tuntevan ihmisen, joka tarvitsee ystävällisen sanan tai jotain, mitä minä voin hänelle antaa, hoksaisin, jaksaisin ja uskaltaisin sen antaa. Ei siihen aina paljon tarvita...
Meikäläinenkin meni sitten kirjautumaan Facebookiin ja alkoi katua saman tien. Mitä ihmettä minä siellä, kun en tosielämässäkään jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Onhan minulla tuttuja pilvin pimein ympäri Suomea, kun on tullut vietettyä niin liikkuvaista elämää, eikä tutustuminen uusiin ihmisiin ole ikinä ollut minulle ongelma. Jotenkin en vaan koskaan ole hallinnut sellaista harmitonta small talkia, jota sosiaalinen kanssakäyminen nykyään monilla areenoilla edellyttää. Eikä se anna minulle mitään. Minulla on aina polttava tarve päästä pintaa syvemmälle, henkisesti toista lähelle, todelliseen kohtaamiseen. Siihen ei riitä päällimmäisten kuulumisten vaihtaminen ja parin hyvän läpän heittäminen.
Koko elämäni ajan olen kokenut ulkopuolisuutta - voimakkaimmin juuri toisten seurassa. Avioliittoon mennessäni lupasin itselleni, että kaikkeni yritän, mutta niin en suostu elämään, että kaksin ollaan yksinäisempiä kuin yksin. Viime aikoina on kyllä sellaistakin tullut koettua. Onneksi vain ajoittain, sillä se tunne on yksi pahimmista, jonka tiedän.
Kun puhutaan yksinäisyydestä, yritän aina muistaa, että sitä on monenlaista ja me ihmiset olemme erilaisia. Itselleni on tärkeintä henkinen kosketus, läheisyys, joka syntyy asioiden jakamisesta puhumalla. Valitettavasti puolisoni on siinä erittäin huono.
Jotkut toiset tarvitsevat fyysistä kosketusta, paljon ihmisiä ympärilleen, huomiota, mainetta, kunniaa tai yhdessä tekemistä. Ei mikään toive noista ole mielestäni millään lailla väärä.
Nykyään puhutaan paljon vanhusten yksinäisyydestä, mutta luulen, että sitä on paljon myös ihan nuorten ihmisten mielissä. Itsellänikin yksinäisyyden tunne oli voimakkaimmillaan juuri murrosiässä, kun aloin aavistaa, että tapani kokea asioita on niin erilainen, että en ehkä koskaan löydä kaltaistani: hengenheimolaista.... Enkä ole löytänyt, mutta enää se ei haittaa.
Iän myötä sitä on oppinut tajuamaan, ettei tarvitse olla samanlainen voidakseen nauttia toisen seurasta, hyväksyä ja rakastaa. Minä olen siinä suhteessa onnekas, että vaikka olen ollut joskus myös hyvin jyrkästi ja väkivaltaisesti kiusattu ja ulossuljettu, on minulla aina ollut myös rakastavia ihmisiä tukena.
Nykyään elän melkein kokonaan ilman ihmiskontakteja - ellei sellaisiksi lasketa näitä nettikeskusteluja. Silti en koskaan tunne itseäni yksinäiseksi. Jo kauan sitten olen havainnut, että minun yksinäisyyteni poistuu sillä, että itse rakastan ja osoitan välittämistäni jollekin toiselle. Se on paljon tehokkaampi keino kuin odottaa huomionosoituksia toisilta. Ja nämä karvaiset nelijalkaiset ystäväni, niiltä saan päivittäin niin ylenpalttisesti, sylin täydeltä hellyyttä, huomiota ja rakkautta, ettei ihminen voi enempää tarvita.
Sitä sentään toivon, että aina kohdatessani itsensä yksinäiseksi tuntevan ihmisen, joka tarvitsee ystävällisen sanan tai jotain, mitä minä voin hänelle antaa, hoksaisin, jaksaisin ja uskaltaisin sen antaa. Ei siihen aina paljon tarvita...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti