perjantai 27. helmikuuta 2009

Toivon siemenet

Eilen posti toi Hyötykasviyhdistykseltä mukavan paketin. Siellä oli siskon kanssa yhdessä tilaamamme siemenet. Tänään olin niin kipeä, etten sohvalta jaksanut montaa metriä liikkua. Hypistelin mieleni piristykseksi niitä pusseja ja yhtäkkiä pääsin ihan ihmeesti tolpilleni. Tummanpunaisten tarhaorvokkien kylvöohjeissa nimittäin luki, että esikasvatus aloitetaan tammi-helmikuussa ja helmikuuhan loppuu ihan justiinsa!

Eikun multaa ja kylvölaatikkoa etsimään. Ne itävät kuulemma pimeässä ja aika hitaasti. Ehkä kolmen viikon päästä saan ihastella ensimmäisiä sirkkalehtiä - ellei joku kissatuholainen ennen sitä keksi multalaatikolle muuta käyttöä.

Sisukaluissani on kuulemma laajalle levinnyt tulehdus. Apteekissa odottaa resepti kahta eri antibioottia varten. Tänään olin vain niin heikossa kunnossa, etten jaksanut edes kaivaa autoa hangen alta esille ja ajella kymmenen kilometrin päähän niitä hakemaan. Ehkä huomenna.. Tänään paistoi jo aurinko ja ikkunan läpi kuulin, kuinka joku pihapuussa sanoi titityy.

Siskokin sai kuin ihmeen kautta työpaikan - vieläpä hyvin läheltä omaa alaansa, jolle työllistyminen on hyvin vaikeata. Pitkän raskaamman jakson jälkeen hänenkin elämässään ovat monet asiat järjestyneet. Unelmat, jotka ovat nukkuneet kuin talvihorrosta lumen alla, ovat heränneet kasvamaan ja kantavat nyt hedelmää.

Onnelliset ihmiset säteilevät ympäristöönsäkin onnellisuutta. Luin siitä vastikään jonkin uutisen. Minä en ainakaan osaa kadehtia sen paremmin tuttuja kuin vieraampiakaan. Toisen ilo on ilo minullekin - ainakin, jos ei ole kyse vahingonilosta. Rohkaisevia esimerkkejä tarvitaan aina.

Ehkä minunkin elämässäni voi vielä jotain hyvää kasvaa, vaikka vielä on maassa routa ja toivon siemenet onnettoman pieniä mustan mullan alla..

torstai 26. helmikuuta 2009

Varo mitä toivot...

Vuosia sitten olimme muuttamassa pois tästä nykyisestä kodistamme. Mies oli saanut uuden viran, mutta joutui hakemaan siitä heti virkavapautta, koska emme löytäneet uudelta paikkakunnalla asuntoa, johon muuttaa.

Ystävämme omisti talon, jonka olisimme halunneet ostaa, mutta sitä varten olisi ensin pitänyt saada myytyä tämä nykyinen. Annoimme itsellemme puoli vuotta "armonaikaa". Sovimme keskenämme, että muutamme, jos sinä aikana löydämme tälle talolle ostajan. Muussa tapauksessa emme lähde uudelle paikkakunnalle lainkaan.

Määräaika umpeutui ja talo oli yhä myymättä. Mies sanoi itsensä irti uudesta virastaan työskentelemättä siellä päivääkään. Minä surin haaveitteni romuttumista, sillä pidin kovasti siitä talosta, jonka olisimme halunneet ostaa. Ilkikurisinta lienee, että viikon kuluttua miehen irtisanoutumisesta tälle talolle olisi sittenkin ollut ostaja...

Tuosta tapauksesta on nyt kulunut kymmenisen vuotta. Viime vuonna sinne ihanaan, unelmieni taloon muutti minulle rakas ihminen: ainoa sisareni, joka viettää tänä keväänä siellä ystävämme kanssa häitään.

Tänään sain siskolta sähköpostissa valokuvan. Olivat tulevan lankomiehen kanssa käyneet nappaamassa kuvan talosta, josta nyt parasta aikaa haaveilemme, mutta vielä sitä ei ole annettu edes virallisesti myyntiin. En ole koskaan oikeasti nähnyt sitä rakennusta, mutta leukani oli loksahtaa polviin asti auki, kun näin sen kuvan.

Talo on nimittäin täsmälleen sellainen, josta olen pikkutytöstä saakka haaveillut. Kasvoin elämäni ensimmäiset vuodet juuri sellaisten, vuosisadan vaihteessa rakennettujen, vaaleaksi maalattujen puutalojen keskellä meren rannalla. Melkein yhtä lähellä vettä on tämäkin talo, mutta tällä kertaa järven rannalla ja järvestä mieheni on haaveillut niin kauan kuin muistan.

Ikivanha unelmani on siis mahdollisesti toteutumassa, mutta mahdankohan itse jo olla liian vanha siitä nauttimaan? Suuri, iäkäs hirsitalo sopii varmasti paremmin ihmiselle, jolla on vilua ja vetoa kestävät jäsenet ja voimia hoitaa isoa taloa ja puutarhaa.

Kannattaa siis todellakin olla varovainen toiveissaan. Ne voivat jonain päivänä vaikka toteutua siitäkin huolimatta, että parasta ennen -päiväys on niissä pahasti vanhentunut.


tiistai 24. helmikuuta 2009

Elämän tanssi

Sekä hyvällä ystävälläni että äidilläni on tapana kuvailla minulle tarkasti näkemiään unia. Minusta se on hauskaa ja kiinnostavaa, vaikken aiheesta paljon ymmärräkään. Psykologian opinnoissani en juurikaan innostunut Freudista enkä Jungista, joille unilla oli suuri merkitys. Omat uneni ovat enimmäkseeni yhtä tylsiä ja proosallisia kuin valve-elämänikin. Viime yönä näin kuitenkin jotain, joka nostatti vielä aamullakin hymyn kasvoilleni ja pisti kaivamaan unikirjan esiin.

Uneksin nimittäin, että avasin oven koulun liikuntasaliin, joka oli tyhjä ja hieman hämärä. Annoin periksi samalle kiusaukselle, jota olen kokenut usein valveilla ollessakin ja pistin tanssiksi. Otin vauhtia yhdestä nurkasta ja siirryin suorastaan lentävällä hyppysarjalla salin nurkasta toiseen ilman ,että keho tuntui raskaalta tai mihinkään sattui. Olo oli kevyt, vahva ja onnellinen. Sellaista en ole tainnut kokea sitten lapsuuden, jolloin jonkin aikaa harrastin balettia ja kokeilin telinevoimistelua.

Unikirjani mukaan tanssi on nuoruuden, ilon ja voiton vertauskuva. Sen mukaan tanssi symboloi itse elämää.Moninaisten siihen liittyvien selitysten joukosta minulle sopii kai parhaiten tämä pätkä: "Tanssi voi vihjata myös hänen haluunsa olla tyytyväinen ja onnellinen".

Itse en jaksa kovin vakavasti uniini suhtautua. Niistä harvoin tuntuu välittyvän mitään sellaista, mitä en ihan valveillakin kykenisi tiedostamaan. Joka tapauksessa unessa tunne oli ihana. Kehoni on jo kauan sitten unohtanut, miltä tuntuu olla vahva, kevyt ja kivuton. Oli autuasta kokea se uudelleen - edes hetken unessa.

maanantai 23. helmikuuta 2009

Teoriasta käytäntöön

Tällä hetkellä vierastan kaikkia elämäntapaoppaita, vaikka tiedän, että se on lapsellista ja typerää. Miksi yrittää kerta toisensa jälkeen keksiä itse pyörää uudelleen, kun niin monet minua viisaammat ovat niitä jo monta eri mallia kehitelleet?

Elämäni aikana olen kurkistanut monenlaisiin teorioihin ihmisestä. Pelkästään yliopistossa tuli suoritettua yhdeksästä eri oppiaineesta vähintään perusopinnot ja kaikki ne liittyivät tavalla tai toisella ihmiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Jostain syystä vain mikään psykologinen ihmiskäsitys tai muu tieteellinen oppirakennelma ei oikein ole sisäistynyt meikäläiseen sellaisenaan ja siirtynyt teoriasta käytäntöön.

Uskon vakaasti siihen, ettei mikään ole sen käytännöllisempää kuin hyvä teoria. Tuntuu vaan pahalta pohdiskella syitä siihen, miksi ne hyviltä vaikuttavat teoriat eivät minun elämässäni toimi. Jos kerran on olemassa jokin absoluuttinen totuus esimerkiksi juuri ihmisen psyykestä ja ideaalisista sosiaalisista suhteista, eikö pitäisi olla järjen avulla mahdollisuus edes jatkuvasti lähestyä tuota totuutta, oppia enemmän ja sen seurauksena saada myös käytäntö toimimaan paremmin?

Tällä hetkellä tuntuu, että minulla on vain kaksi mahdollisuutta: joko kieltää ihmistieteitten teorioiden arvo tai oma arvoni toteamalla, että olen kelvoton, kyvytön ja sopimaton niihin normeihin, joiden mukaan ne ongelmien ratkomiseen tarkoitetut teoriat on laadittu. Maailmassa on virhe, tai minussa, tai pahimmassa tapauksessa molemmissa,.. Jossain se joka tapauksessa täytyy olla, sillä homma ei nyt pelitä.






sunnuntai 22. helmikuuta 2009

Toivonkynttilä

Ei se
että huusit
kuolleen haudastaan,
mutta se, että sait
kivet herpoamaan
kivisydänten käsistä.
Sille minä sytytän
toivonkynttiläni.
-Rakel Liehu-

lauantai 21. helmikuuta 2009

Toivo on tuolla jossain

Tämä blogi ei ole nyt kehittynyt haluamaani suuntaan. Toiveikkaiden ajatusten sijaan tänne kertyy samaa päänsisäistä ryönää ja rutinaa kuin Akka krätisee -blogiinkin. Alkuperäinen tarkoitus oli kuitenkin löytää toisenlainen näkökulma: uusia, valoisampia, ajatuksia jostain itseni ulkopuolelta.

Itsestäni en enää toivoa löydä. Noissa vanhoissa lauluissani sitä näkyy hetkittäin, mutta niistäkin huomaa jo valon ja pimeän taistelun, jota sisälläni käytiin melkein vuosikymmen ennen lopullista vaipumistani masennukseen.

Nyt pitäisi jaksaa irrottaa katseensa omasta navastaan ja ojentautua kohti jotain muuta. Muuten on ainakin aihetta luopua tästä blogista ja keskittyä suosiolla vain krätisemään. Tällä hetkellä ainoa perustelu Toivon kodille on se, että täällä voin rauhassa pohtia kristinuskoon liittyviä kysymyksiä ilman, että muihin aiheisiin suuntautuneet siitä kovasti ahdistuvat tai ärsyyntyvät.

Taisin tätä aloitellessa kuvitella, että löytäisin jostain voimavaroja joskus aiemmin kirjallisuudesta löydettyjen helmien uudelleenarvioimiseen ja jäsentämiseen. Keskittymiskyky ja voimat eivät nyt kuitenkaan riitä.

Taidan tuumata asiaa vielä muutaman päivän. Sitten on joko määriteltävä blogin tarkoitus ja sävy uudelleen tai lopetettava koko sepustus. Kyllähän meikäläiseltä tätä marinaa tursuaa vaikka koko blogosfääri täyteen, mutta se ei ole oikein rakentavaa.

Toivo on tuolla jossain. On se, tiedänhän minä sen, mutta se ryökäle on liukasliikkeinen pikku otus ja vaikeasti pyydystettävää sorttia tämmöiselle köntykselle.

perjantai 20. helmikuuta 2009

Puutarhakautta odotellessa

Puutarhasta kasveineen saan aina valtavasti iloa ja lohtua, vaikken viime vuosina ole kovin huolellisesti viljelyksiäni jaksanutkaan hoitaa. Puutarhaharrastukseen liittyy sellainenkin mielenkiintoinen puoli, että yllätysten - sekä iloisten että ikävämpien - mahdollisuus on suuri. Aina ei puutarhuri korjaa sitä, mitä on kylvänyt. Joskus voi kasvun antaja tai jokin vallan arvaamaton taho päättää toisin. (Esimerkiksi meidän kissat, joilla on tapana järjestää kylvörivit mielensä mukaisiksi, eivätkä ne silloin ole ainakaan suoria).

Tänään kuulin pitkästä aikaa radiosta kappaleen, jonka olen tehnyt kauan sitten. Miten lie toimittajan haltuun päätynyt sekin muinainen äänite. Sanat tuntuivat samalla kertaa tutuilta ja vierailta. Aivan kuin ne olisi joku muu kirjoittanut. Sopivat silti tämänhetkiseen olotilaani paremmin kuin hyvin.

Surusiemenet on nyt kylvetty ja ne odottavat jossain lumen alla. Kunpa niistä tosiaan joskus kasvaisi jotain hyvää, hyödyllistä tai kaunista. Tuntuu pahalta ajatella, että kaikki tämä kipu olisi turhaa.


Surusiemenistä

Hautasin murheeni maahan mieleni puutarhaan.
Surujen sirpaleet peitin reunalle kasvimaan.
Unelmien tuhkaa päälle heittelin.
Lumi satoi maahan ja paikan unohdin.

Surusta kasvoi laulu, kuin nuori puu,
jonka oksat tuulessa notkeina taipuu.
Saa kasvuun voiman maasta ja ylhäältä sataa.
Toivon että joskus se kantaa hedelmää.

Surusiemenistä, pettymyksen karvaista hedelmistä
saattaa kasvaa uutta elämää.
Jumalalla on voima uutta luoda ja muuttaa entinen,
haavat hoitaa ja parantaa.

Kirkkaudestasi aurinko valon saa.
Sinun voimastasi elää tää maa.
Anna tuulen tuulla ja puhaltaa
kuolleen ja kuivan se viedä saa.

Surusiemenistä, pettymyksen karvaista hedelmistä
saattaa kasvaa uutta elämää.
Jumalalla on voima uutta luoda ja muuttaa entinen,
haavat hoitaa ja parantaa.

torstai 19. helmikuuta 2009

Parantumisesta

Olen nyt kolmatta päivää niin kipeä, että en tiedä mistä reiästä tästä maallisesta asunnostani pakenisin ja antaisin lahota paikoilleen koko roskan. Tänään herätessä oli kaiken kukkuraksi toinen silmäkin niin tulehtunut, ettei sitä saa kunnolla auki. Kaikki infektiot pääsevät kimppuun, kun vastustuskykyä ei ole nimeksikään ja kaikki vähäiset voimavarat kuluvat kroonisia vaivoja vastaan tapellessa. Pitäisi kai mennä taas mittauttamaan hemoglobiini. Josko pian pitäisi mennä punasoluja tankkaamaan. Anemia on kiusannut jo neljättä vuotta..

Joka tapauksessa lootassa lukee tänään:

Päivän Sana

Ja uskon rukous pelastaa sairaan, ja Herra antaa hänen nousta jälleen; ja jos hän on syntejä tehnyt, niin ne annetaan hänelle anteeksi.

Jaak. 5:15 (KR33/38)


Lieneekö kuume ja kipu nyt hetkeksi tasoittanut pahaa sisuanikin vai mistä lie kysymys, kun moinen lause ei suututa yhtään. Päinvastoin. Paranen, jos niin on tarkoitettu. Ei tämä raastava kipu ja depressio tarkoita, etteikö Jumala minuakin rakastaisi. Miksi -kysymykset ovat tässä kohden turhia. Aivan yhtä hyvin voisin kysellä, miksen juuri minä syntynyt aids-orvoksi Afrikkaan tai vammautunut liikenneonnettomuudessa.

Paranemisiakin tapahtuu joka päivä. Usein niissä ovat osallisina taitavat lääkärit ja hoitajat. Useammin kuin halutaan edes julkisesti myöntää tapahtuu myös tieteelle toistaiseksi käsittämättömiä asioita. Kasvaimet katoavat, kuoleman rajalla käyneet toipuvat.

Joskus aiemmin syyllistyin hurskaiden ihmisten tai terveysfanaatikkojen puheista. Jotkut uskovat vihjailivat juuri tuon tämänpäiväisen raamatunkohdan kaltaisiin teksteihin viitaten, että uskoni on liian heikko, jotta Jumala voisi minut parantaa. Heikkohan se on, kuten moni muukin asia minussa, mutta eiväthän terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. Niinkin siellä sanotaan.

Toinen ahkerien syyllistäjien joukko löytyy aivan muualta kuin hartaiden kristittyjen piiristä. Yhä useampi tuntuu nykyään ajattelevan, että sairastuminen on oma vika. Mitäs oli laiska liikkumaan, lihoi, ryyppäsi tai poltti, stressaantui tai söi huonosti.

Nyt olen liian heikossa kunnossa edes syyllistymään. Tartun siihen oljenkorteen, joka vielä on jäljellä. Ojentaudun sen mukaan, mikä ei vielä näy. Uskon ja varovasti toivon, että vielä joskus jossain koittaa se aika ja paikka, missä ei ole enää kipua, eikä kyyneleitä.

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Paha päivä, hyvä havainto

Tänään on ollut paha päivä, oikein paha. Sattuu niin, että mielessä on käynyt varsin epätoivoisia keinoja päästä eroon tästä loppuun kuluneesta tomumajasta.

Onnetonta oloani olen pakoillut jälleen surffailemalla ihmisten blogeissa. Tänään tein pienen, mutta itseäni yllättävän havainnon: naisvaltaisesta blogimaailmasta olen löytänyt yllättävän monta hyvää ja puhuttelevaa blogia, joiden kirjoittaja on mies. Tänään olen viipynyt erityisesti yhdessä, jossa kirjoittaja kuvaa elämänsä valoja ja varjoja niin kauniisti ja aidosti, että käsitykseni miessukukunnasta parani taas piirun verran.

Tarkennukseksi on todettava, että en minä yleensä ymmärrä sen paremmin Naisia kuin Miehiäkään isolla alkukirjaimella, siis ihmisiä, jotka määrittelevät itsensä nimenomaan sukupuolensa kautta ja ovat omaksuneet jonkin ahtaan sukupuoliroolin. Ymmärtämisellä en nyt tarkoita hyväksymistä, vaan sitä, että en tavoita sellaisen kokemistavan ydintä ja merkityksiä. En vain käsitä. Se on vierasta ja hämmentävää, enkä koe sitä läheiseksi, kun en enää aikoihin ole elänyt sellaisten ihmisten kanssa.

Tänään joka tapauksessa löysin lohtua, iloa ja toivoa muun muassa Äijäblogi ll nimisestä blogista ja mieleen nousi tämä runo.

Rakastan impressionismia
laivoja lahdella aurinkosumussa

Sumu,
onpa se kaunista,
sinä sanot ja
minä hätkähdän
miehen sanoja.

Salaa alan uskoa
miehen ihmisyyteen.

-Marja Lehtinen-Hattara-

maanantai 16. helmikuuta 2009

Sanojen voimasta

Hui, mikä kohta sanojen voimasta tuolla raamatunlauselootassa on tänään: "Kielellä on vallassansa kuolema ja elämä. Jotka sitä rakastavat saavat syödä sen hedelmää." Enpä voi väittää, että nyt tarkasti tietäisin, mitä tuolla on mahdettu kirjoittaessa tarkoittaa. Sanakäänteet ovat sen verran outoja ja teksti on peräisin Vanhan Testamentin puolelta. Kielen voimasta puhutaan kuitenkin myös Uudessa Testamentissa ja olen minä itsekin sitä kovasti viime aikoina pohtinut.

Yhteiskuntatieteitten teorioista yksi lempinäkemykseni on juuri se, jonka mukaan sosiaalinen todellisuus on alati muuttuva historiallinen, ajasta ja paikasta riippuva konstruktio. Se että "naiset pukeutuvat hameisiin. Miehet housuihin" on yksinkertainen esimerkki siitä. Se oli yksiselitteisemmin totta Suomessa sata vuotta sitten. Nyt on jo tilanne toinen. Se ei ole sovellettavissa kaikkiin kulttuureihin kaikkina aikoina ja jos siitä yritetään tehdä odotusarvo tai yleinen normi, seuraa välttämättä joko yksilön päänsisäisiä tai ihmisryhmien välisiä konflikteja, sillä kyllä minulla ainakin on nyt jalassani housut ja tunnen moniakin hameita käyttäviä miehiä.

Toistelemalla ääneen omassa elämässämme tai laajemmin joissain kulttuurisissa diskursseissa (esim. elokuvissa, kirjoissa, mainoksissa, ja keskusteluissa) noita normaaleina pitämiämme asiantiloja rakennamme niistä ikäänkuin fyysisiä objekteja: konkreettisesti olemassaolevia, mitattavia ja yhteisesti havaittavia. Jos sellainen sitten yllättäen jonkun toisen sanojen ja uskomusten voimasta häipyy hetkeksi näkyvistä, pyrimme vimmatusti palauttamaan sijoiltaan nyrjähtäneen maailmankuvamme takaisin mallilleen vakuuttelemalla, esim. että kyllä miesten kuuluu käyttää housuja ja rimpsuhameet kuuluvat vain naisille.

Omassa elämässäni olen viime aikoina kipuillut myös sellaisen kysymyksen kanssa, että muuttuuko paha oloni itselleni sitä todellisemmaksi ja kipeämmäksi, mitä enemmän siitä puhun? Pahenevatko avioliittoni ongelmat, jos sanon ne ääneen?

Jokainen meistä tietää, millainen valta on pahoilla puheilla ja juoruilla, vaikka ne eivät olisi tosiakaan. Raamattu neuvookin jättämään levittämättä sellaiset jutut ja etsimään ennemmin sitä, mikä toisissa on hyvää, kaunista ja kehujen arvoista. Pitäisikö sillä tavoin osata katsoa myös itseään ja omaa elämäänsä? Onko kauheuskin katsojan silmissä? Onko kaikki tämä elämäni paska ja ahdistus ihan oma vikani, suurimmaksi osaksi tulkintavirhe ja näköharhaa? Olenko taikonut tyhjästä ongelmia puhumalla niistä ääneen tai vähintäänkin kasvatellut kärpäsestä härkäsen?? APUA?!

No, nyt tästä ei taas tullut ollenkaan toiveikasta tekstiä, vaikka koko blogin alkuperäinen tarkoitus oli juuri toivosta puhumalla yrittää sitä kasvattaa. Rakentavia kommentteja aiheesta edelleen ilolla vastaanotetaan ja kaivataan.

Nyt suljen sanaisen arkkuni, ettei sieltä ainakaan enempää pahoja henkiä pääse tänään ilmoille... niinkuin Pandoran lippaasta aikoinaan.

sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Ihmettelyä

Olen kaikkea muuta kuin niin sanottu "mannalappukristitty", siis sellainen, joka olisi joskus tökännyt näppinsä Raamatun väliin ja uskonut sitten, että etusormen alle osuva kohta on jokin suora viesti Jumalalta. Olen aina ajatellut, että sellaisessa voi helposti käydä kuin vitsissä, jossa joku sitä kokeili ja ensin tuli kohta "niin Juudas meni ja hirtti itsensä". Kun sanoma tuntui hieman liian karulta, uskovainen päätti koettaa uudelleen ja seuraavaksi osui kohta "mene ja tee sinä samoin".

Iso kirja opettaa , että Jumala puhuu ihmiselle Raamatun sanan ja Pyhän Henkensä kautta. Mikään vastausautomaatti kaikkiin elämän kysymyksiin se kirja ei kuitenkaan ole. Voimme rukoilla ja saada rukousvastauksia. Yliluonnollisilta vaikuttavia ihmeitäkin voi tapahtua, mutta Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Meille on annettu käytettäväksi myös järki ja se niin sanottu intuitio. Minun elämässäni Kaikkivaltias näyttää vaikuttavan selvimmin toisten ihmisten ja ihan järjellisen päättelyn kautta. Sanoohan se Biblia niinkin, että Jumala vaikuttaa meissä tahtomista ja tekemistä.

Tuo hassu vaihtuvien raamattunlauseiden laatikko on kuitenkin ehtinyt hämmästyttää minua monena päivänä sen jälkeen, kun sen pari viikkoa sitten siihen asensin. Häkellyttävän usein siihen ilmestyy jotain, joka ihan saumattomasti sopii senpäiväisiin päällimmäisiin aatoksiini.

Tämä tämänpäiväinen oli nyt kuitenkin kaiken huippu. Viime yön unettomina tunteina sorvailin nimittäin tekstiä juuri tuosta lauseesta, joka tänä aamuna yllättäen olikin ilmestynyt laatikkoon. Se oli nuoruusvuosina suosikkikohtani koko kirjasta ja osaan sen ulkoa vain vanhan käännöksen mukaan. Yöllä ajattelin, että täytyy heti aamulla tarkistaa, onko se paljonkin uuden käännöksen myötä muuttunut...

Nyt ei tarvinnut tarkistaa, mutta enemmät pohdinnat aiheesta jätän toiseen kertaan. Joidenkin asioiden edessä tekee mieli vain sulkea suunsa ja olla kiitollinen. Kaikkea ei tarvitse selittää puhki, eikä repiä järjellä kappaleiksi. Liian usein olen sitä elämässäni harrastanut ja monesta hyvästä ja kauniista sen vuoksi jäänyt paitsi.


lauantai 14. helmikuuta 2009

Mitä jää...

Pidän tavattomasti tuosta kuvasta, vaikka aavistan, että se jonkun mielestä voi olla ankea tai ahdistavakin.

15 vuotta sitten, kun muutimme tälle kylälle, talomme ohi paarusti useita kertoja päivässä, tupakka hampaissa, vanhahko mies. Toisinaan hänellä oli mukanaan koira, joka tosin ei ollut hänen omansa, vaan toisen naapurin. Mies vain poimi sen mukaansa lenkille aina ohi kulkiessaan ja se tietysti sulatti minun sydäntäni muuten varsin töykeänoloista naapuria ajatellessa. Missä tahansa kylällä ryhdyttiin rakennustöihin, tai käytettiin kaivinkonetta, sinne hän ilmaantui kuopan reunalle tarkkailemaan. Ei ikinä tarttunut mihinkään töihin. Ei koskaan auttanut ketään, mutta odotti kyllä naapureilta apua mennen tullen milloin lumitöissä, milloin tuon autonrottelon korjaamisessa, jota ei enää kymmenenä viimeisenä käyttövuonna oltu edes katsastettu.

Kun meidän pihallamme kesäisin pidettiin kyläläisille avoimia juhlia tai konsertteja, hän ilmaantui aina mukaan, mutta ei juurikaan vaivautunut olemaan ystävällinen tai sosiaalinen. Sitten hän eräänä päivänä yksinkertaisesti katosi. Oli kaatunut jäisellä tiellä ja murtanut jalkansa. Sairalassa löydettiin diabetes ja monia muita vakavia sairauksia. Hetkeksi hän yritti vielä palata yksinäiseen mökkiinsä ja naapurit koettivat auttaa häntä käymällä hänelle kaupassa ja toimittelemalla muita asioita. Pian mies kuitenkin joutui takaisin sairaalaan ja sieltä hoitokotiin. Sen jälkeen maisemasta puuttui jotain.

Itse en ole koskaan pelännyt kuolemaa. Jotkut ahdistuvat ajatellessaan sitä, mitä jättävät jälkeensä, murehtivat muistaako kukaan, onko tullut tehtyä mitään, mistä voi olla ylpeä, onko omalla elämällä ollut merkitystä. Minä en semmoista murehdi. Meikäläiselle riittää tarpeeksi päänvaivaa ihan tässä käsillä olevassa hetkessä. Kunhan tässä ja nyt saisin asiani hoidettua niin, että en lisäisi toisten taakkaa, vaan päinvastoin auttaisin aina, kun voin, enempää en tältä elämältä toivo.

Olen aina tykännyt kovasti siitä vitsistä, jossa kirjastoon tulee nuori kesätyöntekijä, joka laitetaan ensi töikseen siivoamaan kirjavarastoa kellariin. Ruokatunnilla hän kömpii sieltä muiden seuraan ja ihmettelee ääneen: "Kuka, kuulkaa, oikeen on se Vileeni, jonka kirjoja siellä on kokonainen hylly väärällään?" "Kuka ihmeen Vileeni?!"ihmettelevät kirjastomerkonomit ja informaatioteknologit. Kukaan ei keksi ja niin mennään katsomaan. Selviää, että kesätyöntekijällä on peruskoulutuksessa vielä hieman parantamisen varaa, sillä niiden kirjoittajaksi paljastuu V.I.Lenin.

Jos siis niin äänekkäästi maailmassa mellastanutta miestä ei enää tämän päivän nuoriso muista, mitä ihmeen väliä sillä on, mitä minusta ajatellaan sen jälkeen, kun olen kuollut. Teen parhaani ja se saa luvan riittää. Elämä on tässä ja nyt. Kun se minun osaltani loppuu, mitään ei jää kesken, sillä minun aikani on silloin täysi. Se on minusta lohdullinen ajatus.

Tuota kuvaa katsoessa tulee silti mieleen, että ehkä tämä ylimääräisen roinan hävittämisprosessi huushollissa olisi nyt hyvä saattaa mahdollisimman pian loppun. Ei jäisi sitten niin paljon sotkuja toisten setvittäväksi, jos aika akasta kovin äkistikin jättää.

perjantai 13. helmikuuta 2009

Ulkopuolisuudesta

Tänään on osunut netissä eteen paljon tekstejä, joissa ihmiset ovat vuodattaneet surua ja ahdistusta omasta ysinäisyydestään. Lähestyvä ystävänpäivä sitä tuskaa varmasti oikein lietsoo.

Meikäläinenkin meni sitten kirjautumaan Facebookiin ja alkoi katua saman tien. Mitä ihmettä minä siellä, kun en tosielämässäkään jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä. Onhan minulla tuttuja pilvin pimein ympäri Suomea, kun on tullut vietettyä niin liikkuvaista elämää, eikä tutustuminen uusiin ihmisiin ole ikinä ollut minulle ongelma. Jotenkin en vaan koskaan ole hallinnut sellaista harmitonta small talkia, jota sosiaalinen kanssakäyminen nykyään monilla areenoilla edellyttää. Eikä se anna minulle mitään. Minulla on aina polttava tarve päästä pintaa syvemmälle, henkisesti toista lähelle, todelliseen kohtaamiseen. Siihen ei riitä päällimmäisten kuulumisten vaihtaminen ja parin hyvän läpän heittäminen.

Koko elämäni ajan olen kokenut ulkopuolisuutta - voimakkaimmin juuri toisten seurassa. Avioliittoon mennessäni lupasin itselleni, että kaikkeni yritän, mutta niin en suostu elämään, että kaksin ollaan yksinäisempiä kuin yksin. Viime aikoina on kyllä sellaistakin tullut koettua. Onneksi vain ajoittain, sillä se tunne on yksi pahimmista, jonka tiedän.

Kun puhutaan yksinäisyydestä, yritän aina muistaa, että sitä on monenlaista ja me ihmiset olemme erilaisia. Itselleni on tärkeintä henkinen kosketus, läheisyys, joka syntyy asioiden jakamisesta puhumalla. Valitettavasti puolisoni on siinä erittäin huono.

Jotkut toiset tarvitsevat fyysistä kosketusta, paljon ihmisiä ympärilleen, huomiota, mainetta, kunniaa tai yhdessä tekemistä. Ei mikään toive noista ole mielestäni millään lailla väärä.

Nykyään puhutaan paljon vanhusten yksinäisyydestä, mutta luulen, että sitä on paljon myös ihan nuorten ihmisten mielissä. Itsellänikin yksinäisyyden tunne oli voimakkaimmillaan juuri murrosiässä, kun aloin aavistaa, että tapani kokea asioita on niin erilainen, että en ehkä koskaan löydä kaltaistani: hengenheimolaista.... Enkä ole löytänyt, mutta enää se ei haittaa.

Iän myötä sitä on oppinut tajuamaan, ettei tarvitse olla samanlainen voidakseen nauttia toisen seurasta, hyväksyä ja rakastaa. Minä olen siinä suhteessa onnekas, että vaikka olen ollut joskus myös hyvin jyrkästi ja väkivaltaisesti kiusattu ja ulossuljettu, on minulla aina ollut myös rakastavia ihmisiä tukena.

Nykyään elän melkein kokonaan ilman ihmiskontakteja - ellei sellaisiksi lasketa näitä nettikeskusteluja. Silti en koskaan tunne itseäni yksinäiseksi. Jo kauan sitten olen havainnut, että minun yksinäisyyteni poistuu sillä, että itse rakastan ja osoitan välittämistäni jollekin toiselle. Se on paljon tehokkaampi keino kuin odottaa huomionosoituksia toisilta. Ja nämä karvaiset nelijalkaiset ystäväni, niiltä saan päivittäin niin ylenpalttisesti, sylin täydeltä hellyyttä, huomiota ja rakkautta, ettei ihminen voi enempää tarvita.

Sitä sentään toivon, että aina kohdatessani itsensä yksinäiseksi tuntevan ihmisen, joka tarvitsee ystävällisen sanan tai jotain, mitä minä voin hänelle antaa, hoksaisin, jaksaisin ja uskaltaisin sen antaa. Ei siihen aina paljon tarvita...

Eeva Kilpi



On vain yksi periaate:
epätäydellisyys.
Joka hyväksyy sen
jaksaa elää.
-Eeva Kilpi-



Heikkous
Se todella voimaa kysyy.
-Eeva Kilpi-


Ihmiset kuolevat,
koirien ulkoiluttaminen jatkuu.
Minä otan osaa.

Ratkaisuja ei ole.
Totuuksia on monta
Uho syntyy silloin
kun siihen ei ole varaa.

Satakieli laulaa.
Kello on nolla.
Oi että kaipaisin.
Se kuuluisi tällaiseen hetkeen.
-Eeva Kilpi-

torstai 12. helmikuuta 2009

No justiinsa

Nyt paukahti tuonne raamatunlauselootaan sitten semmoinen teksti, joka ei tätä akkaa miellytä. Tuo on juuri oiva esimerkki niistä jutuista, joita en siitä kirjasta purematta niele, tai tarkemmin sanottuna en niele ollenkaan, en edes lihamyllyn läpi jauhettuna ja maustettuna. On tunnettava raamatunhistoriaa ja jonkin verran sen ajan kulttuurisia tapoja, jotta tajuaa, miten erilaisessa maailmassa silloin elettiin, kun Raamattua kirjoitettiin.

Sekään ei tietenkään riitä perusteluksi sellaiselle, että ryhtyy valikoimaan siitä kirjasta vain itseään miellyttäviä ajatuksia. Minä näen asian kuitenkin niin, että se on alusta loppuun ihmisen kirjoittama kirja, johon Jumala on Henkensä kautta vaikuttanut. Siinä on sekä inhimillistä tulkintaa että Jumalan sanaa, eikä meidän aina ole mahdollista kuin veitsellä leikaten erottaa niitä tarkasti toisistaan.

Jotkut ovat varovaisia ja yrittävät noudattaa kaikkea mahdollisimman pilkuntarkasti. Minä otan riskin ja käytän myös tätä päätä ja sydäntä, jonka olen samalta Luojalta saanut. Meillä ei kumpikaan puoliso ole toiselle alamainen, vaan olemme täysin tasa-arvoisia kumppaneita. Toki ongelmiakin riittää, mutta siitä alamaisuusaiheesta ei ole ollut koskaan pienintäkään vääntöä.

keskiviikko 11. helmikuuta 2009

Jospa..

Nonniin. Nyt iski tarve pakoilla sotkuista tiskipöytää. Siispä jatkan loppuun edellisen postauksen jossittelupohdinnan.

Koen jotain kummaa perusvastenmielisyyttä kaikkea yltiöpositiivista ajattelua kohtaan. Siksi olen yrittänyt huijata itseäni ja väliin varovasti houkutellakin pois pessimismistä pienin askelin. Kerran tein levylle päätyneen laulun ihan vain oppiakseni toisella tavoin ajattelevan asemaan eläytymisen avulla paremmin ymmärtämään ihmisiä, joille se taaksepäin suuntautuva jossittelu on normaali, jokapäiväinen tapa. (Eihän siinä nimittäin mitään pahaa ole. Se vain ei ole minulle sopiva tapa).

Itse olen viime aikoina yrittänyt käyttää tuota sanaa muodossa "Jospa" tyyliin "jospa tänään jaksaisin siivota", Jospa huomenna paistaisi aurinko"," Jospa vähitellen oppisin suhtautumaan asioihin valoisammin". Kyse on siis tulevaisuuteen, ei menneisyyteen suuntautuvasta jossittelusta ja vieläpä varovaisesta sellaisesta. Jotenkin se kuitenkin kuulostaa toiveikkuuteen viittaavalta. Ehkä.

Tässä se biisi, jonka suosio sillä levyllä yllätti minut täysin. Ihan hävetti joillekin kysyjille myöntää, etten oikeasti jossittele lainkaan, vaikka laulussa muuta väitänkin. Menisiköhän se nyt jonkinmoisen taiteellisen vapauden piikkiin:


JOS

Hiljaisena kadunkulmaan seisomaan jään.
Kuin sumun läpi etääntyvän takinselän nään.
Näyteikkunaa katson, se kuvan heijastaa.
Niin vieraalta näytän, että tuskin tunnistaa.

Jos saisin elää elämäni uudelleen,
osaisinko tehdä toisin.
Jos saisin uuden mahdollisuuden,
löytäisinkö toisen tien.

Ratkaisujen edessä aina epäröin.
Muistan kaikki kerrat, jolloin sanani söin.
On usein mahdotonta tehdä hyvää valintaa,
jos vaihtoehdot ovat: pahaa taikka pahempaa.

Jos saisin elää...

Jälkeenpäin on helpompaa viisaalta kuulostaa,
kaukaa katsottuna kokonaisuus hahmottaa.
Väistämättä huomaan pohtivani vanhaa ongelmaa:
Olisinko Aatamina syönyt sitä omenaa?

Jos saisin elää..


Kulman taakse näen tutun hahmon kadonneen.
Kuivaan poskeltani karkailevan kyyneleen.
Ihmiseksi synnyin ihmisenä täällä elää saan,
täydellisyydestä toistaiseksi unta nähdä vaan



Jossittelusta

En pidä sanasta " jos" ja vielä vähemmän jossittelusta. Kaikkein hedelmättömintä se on taaksepäin suuntautuvana voivotteluna : "Voi, jos olisinkin silloin tiennyt/ huomannut/saanut, viitsinyt..." Milloin mitäkin. Meikäläisellä on elämänasenteena miettiä ensin, toimia sitten ja kantaa sen jälkeen seuraukset niin hyvin kuin hartiat kestää. Jälkiviisaus on turhaa, mutta opikseen voi ottaa. Aina tuo jälkimmäinen ei totisesti ole meikäläiseltä kunniakkaasti onnistunut, mutta ainakin yritystä riittää.

Masennuksen myötä olen tullut aiempaa epävarmemmaksi. Valintojen tekeminen käy yhä vaikeammaksi. En luota itseeni, muistiini, ymmärrykseeni ja arvostelukykyyni. Pelkään ennen kaikkea aiheuttavani vahinkoa toisille, vaikken tietenkään sitä itsellenikään toivo.

Viime vuosina olen saanut käydä hyvän terapeutin kanssa keskustelemassa siihen tahtiin kuin olen itse kokenut tarpeelliseksi (nykyään noin kerran kuussa). Viime käynneillä olemme puhuneet muun muassa melko ilmeisestä nettiriippuvuudestani ja siitä, miten koen ongelmaksi taipumukseni luovuttaa, jättää asioita kesken ja hakea vaihtelua.

Oloni parani huomattavasti, kun ihana terapeuttini löysi näihinkin asioihin positiivisen näkökulman. Blogeissa surffailun ja kirjoittelun sijaan voisin hänen mielestään kehittää paljon ikävämpiäkin paheita. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö kohtuutta tässäkin kannattaisi tavoitella. Minulle kirjoittaminen on eräänlaista terapiaa, vuorovaikutuksen ja olemisen tapa, joka auttaa paremmin kestämään elämän raskaampia puolia. Niin kauan kuin se ei kohtuuttomasti vie aikaa muulta, eikä haittaa läheisiäni, siitä tuskin on syytä syvästi huolestua.

Luopumisesta ja vaihtelusta keskustellessamme hän muistutti, että joskus suunnanmuutoksissa voi olla kyse myös toiminnan uudelleenarvioinnista ja joustavuudesta. Oli vapauttavaa kuulla, että ominaisuudessa, jota olen itsessäni yrittänyt tukahduttaa ja hillitä voi olla jotain hyvääkin.

Mielenkiintoista ihmisessä ja maailmassa onkin se, että sama piirre voi jossain toisessa tilanteessa olla hyvä, toisessa huono. Kaikki riippuu kontekstista, balanssista ja monista muista pienistä ja suurista yksityiskohdista, joita kaikkia emme millään voi hallita. Joillakin siihen vaan on enemmän pyrkimystä, toisilla ei..

Tämä ajatusketju taisi päästä vasta alkuun, mutta tekstiä tuli jo liikaakin. Jatkan aiheesta joskus myöhemmin.

tiistai 10. helmikuuta 2009

Kärsi vaivaa ?!

Yllättävän paljon on meikäläiselle ehtinyt olla iloa tuosta sivupalkkiin nappaamastani vaihtuvien raamatunlauseitten laatikosta. Jos en mitään päivän aikana kirjoitakaan, käyn ainakin päivittäin vilkaisemassa, mitä siinä sanotaan.

Tänään pääsi sananmukaisesti räkäinen naurunrätkätys, kun luin tuon "kärsi vaivaa..". Sekä miehellä että minulla on nimittäin vuosisadan räkätauti. Miehen oli kuitenkin pakko yrittää niistää nenänsä ja siistiytyä, kun puolen päivän aikoihin pitäisi olla 150 kilometrin päässä työhaastattelussa. Olin suunnitellut lähteväni mukaan katsomaan mahdollista uutta kotiamme ja tapaamaan lähellä asustelevia sukulaisia. Koska minulla oli viime yönä (ilmeisesti kuumeen takia) niin pahoja sydämen rytmihäiriöitä, päätin sittenkin jäädä kotiin. Olisihan se hieman kiusallista, jos akka heittäisi henkensä autossa sillä aikaa, kun miestä valitaan uuteen työpaikkaan.

Aika varmalta se valinta tässä vaiheessa vaikuttaa - minun kannaltani valitettavasti. Toisaalta olen ihmeen nopeasti alkanut tavoittaa toiveikkaita ajatuksia sen uuden paikan suhteen. Entä, jos viimein saisin edes sellaisen kodin, josta olen aina haaveillut. Tämä nykyinen on tarpeisiimme nähden liian pieni.

Useimmat tuntemani ihmiset sieltä uudelta kotiseudulta ovat myös tosi miellyttävää väkeä. Tunnelma sillä paikkakunnalla on jotenkin kodikkaampi ja rauhallisempi kuin tässä nykyisessä kotikaupungissa (tahatonta mustaa huumoria! Järkytyttekö, jos paljastan, että tämä nykyinen on Kauhajoki !?) Onhan se paljon pienempikin. Ja tuttuja ihmisiä asuu sielläpäin paljon. Olemmehan miehen kanssa joskus vuosia sitten asuneet naapurikunnassa ja työskennelleet kahdessa saman rovastikunnan seurakunnassa.... Ettei vain olisi ilmassa pientä toiveikkuuutta? Pitäisiköhän istua ja odottaa hetki, että kohtaus menee ohi?

maanantai 9. helmikuuta 2009

Lahjan vastaanottamisesta

Pohjalaisia pidetään kuulemma ylpeinä ihmisinä, enkä usko, että siinä aivan väärässä ollaankaan. Täälläpäin on perinteisesti arvostettu sitä, ettei olla kenellekään mitään velkaa. Myös ystävänpalvelukset on mielellään maksettu takaisin jollain tavalla. Varmasti siinä on yksi selitys näillä kylillä poikeuksellisen pitkään säilyneeseen talkoohenkeen. Autetaan toisia, koska on itsekin saatu apua, kun on tarvittu.

Kyvyttömyyteen ottaa lahja kiitollisena vastaan, ilman että murehtii sitä, miten tasata puntit mahdollisiman pian, liittyy kuitenkin myös huonoja puolia. Itselleni on ollut kova läksy oppia edes jonkin verran sietämään omaa heikkouttani ja tarvitsevuuttani. On vaikeaa ottaa vastaan, ellei ole mitään annettavaksi takaisinpäin. Siinäkin on auttanut kristinusko ja erityisesti sen käsitys armosta lahjana, jota ei voi ansaita.

Ihmiselle, joka ei koskaan mitään tarvitse, eikä koe tekevänsä mitään "sen pahempaa kuin muutkaan" armon vastaanottaminen voi olla vaikeata. Syyllisyyttähän pidetään nykyään useimmiten negatiivisena tunteena, vaikka oman käsitykseni mukaan se kertoo usein terveestä psyykestä (narsisti kun ei kykene kokemaan syyllisyyttä) ja auttaa meitä huomaamaan, missä kohdin omaa käytöstä olisi syytä muuttaa.

Ihminen, joka ei osaa ottaa lahjaa vastaan iloisesti ja kiitollisena, ilman huolta takaisinmaksusta , pilaa osan antajankin ilosta. En minä ainakaan jotain antaessani mieti, mitä mahdan saada tulevaisuudessa vastalahjaksi.

Kiitollinen mieli kasvattaa - ainakin minussa- halua tehdä hyvää muillekin kuin niille, joilta on itse jotain saanut. Kun on itse saanut hoivaa, apua ja rakkautta, sitä tekee mieli jakaa toisillekin aina kun se on mahdollista.

Perinteisen psykodynaamisen psykologian negatiiviseen ihmiskäsitykseen en usko alkuunkaan. Siis siihen, että vain psyykisesti ehjät ja lapsena tai myöhemmin tarpeeksi hoivaa saaneet, eheät persoonat kykenisivät toisia rakastamaan. Freud itsehän sanoi, että uskonto on ihmiskunnan pahin neuroosi.

No, minun elämässäni se armoksi kutsuttu neuroosi ainakin joka päivä antaa uuden mahdollisuuden. Jumalan rakkaus on niin paljon suurempi kuin kaikki kokemani paha ja vääryys, että se vie aina voiton - jopa tässä toivottomasti sairaassa ruumiissani ja mielessäni.

Tänään olen taas saanut suuren lahjan. Se tärkeä ihmiseni, joka joutui toissailtana sairaalaan ja meinasi kuolla odotellessaan hoitoon pääsyä, sai lopulta tarvitsemansa avun ja kaikki on nyt niin hyvin kuin tässä tilanteessa olla voi. Kiitollisuus täyttää minun mieleni. Toivottavasti jaksan tänään säteillä sitä edes hiukan myös ulospäin. Jospa aloittaisin valmistamalla vuoteessa potevalle miehelleni mahdollisimman syömäkelpoista ruokaa...


sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Umpihangessa

Noin kävi koiranpennulleni tänään päivälenkillä. Vapaudella on siis myös varjopuolensa ;-)Se upposi lumeen melkein kaulaa myöten. Kun tuossa päivän Raamatunlauseessakin puhutaan tänään vapaudesta, tuli mieleen muutama minua viisaampien sorvaama ajatus:


Tietä käyden tien on vanki.
Vapaa on vain umpihanki.
-Erkki Leminen- -


Täysin vapaana kulkee tietään se,
jota ei sido minkään menettämisen pelko.
-Sylvi Kekkonen-

Koskaan ei tule vapaaksi,
jos ihailee toista liikaa.
-Tove Jansson-

Rukouksesta

Hartaammin kuin pitkään aikaan toivon tällä hetkellä, että hallussani olisi taikasauva, jolla voisin tehdä ihmeitä. Minulle tärkeä ihminen taistelee elämästään sairaalassa, eikä hoito ole ollut aivan niin tasokasta kuin Suomessa olettaisi saavansa.

Syyttely ei kuitenkaan auta tällä hetkellä ketään. Pitäisi osata toimia oikealla tavalla, oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Joskus ei ole jäljellä muita keinoja kuin toivoa parasta ja rukoilla. Uskon että on olemassa Jumala, joka kuulee ja välittää. Hänen käsityksensä hyvästä lopputuloksesta ei vaan aina noudattele meidän toiveitamme.

Ikinä en ole kuulunut niihin kristittyihin, jotka jaksavat innostua yliluonnollisilta vaikuttavista ilmiöistä ja ihmeistä. Minulle vakuuttavimpia ihmeitä ovat ne tilanteet, joissa jotain ihmisen sisällä on merkillisellä tavalla muuttunut. Aiemmin levoton ja ahdistunut ihminen on löytänyt rauhan, vihaava oppinut rakastamaan tai katkera vapautunut antamaan anteeksi. Itse olen saanut monesti hyvin konkreettisesti kokea, kuinka Jumalan rakkaus karkoittaa kaiken pelon.

Nyt tekee mieli rukoilla kaikille sairaiden auttamiseksi työskenteleville kärsivällisyyttä, taitoa, viisautta ja rakkautta. Muu on sitten "korkeemmas käres", kuten mm taannoin kommentissaan totesi.

perjantai 6. helmikuuta 2009

Psyyken itsesäätelykeinoista

Eräs kiinnostavin aihealue psykologiassa on mielestäni psyyken itsesäätelykeinot. (Siitähän ihminen yleensä kiinnostuu, mille itsellä on eniten käyttöä). Vanhempi, psykoanalyyttiseen persoonallisuusteoriaan pohjautuva teoria automaattisesti, ikäänkuin varaventtiileinä laukeavista defenssimekanismeista tuntuu hieman synkältä ja patologisoivalta. Käytännön havaintojen perusteella se näyttää silti jollain tavoin pitävän paikkansa.

Tiukan paikan tullen jotkut selittelevät. Toiset kieltävät koko hankalan asian tai ainakin sen arvon (happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista). Eräät projisoivat, eli heijastavat syyn johonkin itsensä ulkopuolelle. Jonkinasteisista psyyken ongelmista kertoo yleensä niin sanottu splitting, eli taipumus jakaa maailma ja toiset ihmiset jyrkästi kahteen vastakkaiseen joukkoon, mustaan ja valkoiseen, hyviksiin ja pahiksiin.

Minulle tyypillinen tapa on järkeistää, yrittää eritellä ja älyllistää vaikeat asiat. Sekään ei kuulemma ole usein toistuessaan tervettä, mutta mielummin valitsen sen kuin eräälle serkkutytölleni (ja aika monelle muullekin meidän suvussa) ominaisen tavan ratkoa vielä aikuisenakin ongelmat itkupotkuraivareilla (regressioksi kutsutaan moista taantumista pikkulapsn tasolle)....Muitakin listattuja defenssimekanismeja on. Tietoa löytyy useimmista psykan oppikirjoista.

Onneksi myöhemmät psykologian tutkijat ovat keksineet listata myös postiivisemman luettelon keinoista, joita voimme käyttää ihan tietoisesti ja aktiivisesti. Ne auttavat meitä käsittelemään tunteitamme, lohduttavat, rauhoittavat, piristävät, ilahduttavat ja antavat toivoa.

Toki näiden niin sanottujen selviytymiskeinojen (coping) käyttöönkin voidaan liittää vaaroja ja negatiivisia tulkintoja. Esimerkiksi syöminen tai juominen kohtuudella voi rauhoittaa ja lohduttaa, mutta jokainen tietää, mitä seuraa, jos se homma karkaa käsistä.

Monien muiden lailla minäkin olen saanut lohtua ja iloa musiikista, harrastuksista, luonnosta, ystävistä hyvistä kirjoista, elokuvista ja ylipäätään niistä asioista, joita Aristoteles tarkoitti mainitessaan mielihyvän lisäävän onnellisuuttamme. Masennukseen sairastumisen myötä kyky mielihyvän kokemiseen vain tuntui lähes kokonaan katoavan.

Eläimet taitavat tässä elämänvaiheessa olla tärkein selviytymiskeinoni. Niiden lämmin hyväksyvä läheisyys, leikkisyys ja jopa ne velvollisuudet, joita niiden hoitaminen tuo mukanaan, auttavat minua selviytymään tämän voittamattomalta tuntuvan masennukseni ja kipuni kanssa.

Positiivisinta selviytymiskeinoissa on mielestäni se, että niitä voi jokainen itse ikäänkuin keräillä ja kehittää. Liikunta tuo monille hyvää mieltä ja auttaa tasaamaan mielialaa. Siivoaminen voi auttaa purkamaan aggressiota ja tuottaa samalla miellyttävän, pölyttömän lopputuloksen. Jokaisen ulottuvilla on näitä arkisia konsteja paljon enemmän kuin synkkinä hetkinä tulemme huomanneeksi. Syvimmässä mielen lamassa niiden keksiminen ja vaikka vain käden ojentaminen sytyttämään huonetta valaisevan kynttilän voi olla liian suuri ponnistus. Siksi näitä toivon herättelykonsteja, arjen selviytymiskeinoja voikin olla hyvä miettiä itselleen etukäteen ikäänkuin varastoon.

torstai 5. helmikuuta 2009

Metsän sylissä

Pidin kovasti myös edellisestä pohjasta. Elegian ja Itkupillin ilmaisten pohjien aarrearkku tuntuu kuitenkin olevan pohjaton (sinne pääsee tämänkin taustakuvan vasemman yläkulman Keisarin uudet vaatteet -tekstistä), enkä minä malta olla sitä vähän väliä tonkimatta. Tämä ihanan satumainen pohja toi mieleeni erään tekemäni laulun, joka on syntynyt melkolailla taustakuvan kaltaisissa maisemissa. Perhoset tosin lepattelivat pelkästään päänsisäisesti.

Metsä onkin yksi niistä asioista, joita nykyään kaipaan. kovasti. Vajaan kilometrin matka yhteen suuntaan on kuitenkin tässä kunnossa liian pitkä - varsinkin, jos takaisinkin pitäisi päästä. Nyt voin nauttia sen vihreydestä edes täällä blogissa.

Metsän sylissä

Sammalvuoteelle nukkua tahtoisin.
Kehtolaulua kuusien kuuntelisin.
Metsän varjoihin vaipuisin hiljalleen.
Sulautuisin sen vihreään viisauteen.

Muurahaisille murheeni kertoisin.
Leppälintujen tarinaa kuuntelisin.
Metsän sylissä, tuoksussa tuulien
hiljaa kuulisin elämän kuiskauksen.

Maan suonissa elämä kohisten
kulkee tahdosta Iankaikkisen.
Puiden puhetta ymmärrän parhaiten.
Metsän sydämen sykkeessä tunnen sen.

Luoja lahjaksi lapsilleen antoi maan.
Käski lahjaansa hoitamaan, varjelemaan.
Luonto nääntyen huokaa ja odottaa
päivää, joka sen jälleen vapauttaa.

Sammalvuoteelle nukkua tahtoisin.
Kehtolaulua kuusien kuuntelisin.
Metsän varjoihin vaipuisin hiljalleen.
Sulautuisin sen vihreään viisauteen.

keskiviikko 4. helmikuuta 2009

Mahdollisia maailmoita

Olen muuttanut usein ja kokeillut monenlaista työtä. Nyt olen pitkään elänyt jonkinlaisessa pysähtyneisyyden tilassa, joka voisi olla turvallista ja viihtyisää, ellen kokisi tätä sairasta kehoa kipuineen näin tuskalliseksi vankilaksi.

Ennen, kun tilanne kävi tukalaksi, turvauduin liiankin helposti vanhaan, kokeiltuun konstiin: pakkasin kamppeeni ja vaihdoin maisemaa. Opin sentään sen, ettei ongelmatonta paikkaa ole olemassakaan (ja osan ongelmista kukin kantaa mukanaan, minne ikinä yrittääkin niitä paeta).

Tänään putkahti jostain mieleeni viimeinen seurakuntatyöpaikka ja sen jälkeinen puolen vuoden "velvoitetyö" itselleni ihan uudenlaisessa ympäristössä. Viimeinen pestini seurakunnassa oli työläs ja tukala muun muassa ahdasmielisen kirkkoherran takia, joka ei hyväksynyt kitaransoittoa, ei korvakoruja, ei näytelmiä nuortenilloissa, eikä oikeastaan mitään muutakaan, mitä minä vääräuskoisena yritin palkkani eteen toimittaa. Baariapulaiseksi siirtyminen alkoholisoituneen ja alaisiaan kähmivän esimiehen palkolliseksi oli eri tavalla avartava kokemus.

Työtehtäviini siinä baarissa kuului muun muassa hakea esimies kotoaan työpaikalle aamupäivisin, kunhan hän oli pahimmista viinahöyryistään toennut. Ahtaassa autossa äijän pitämiseksi sopivan etäisyyden päässä tuli välillä käytettyä kieltä, joka hirvitti itseäkin. Turvallisin mieleen tuleva konsti se silti oli, kun kädet ja jalat tarvittiin autolla ajamiseen.

Yleensä miekkosella oli sen verran itsesuojeluvaistoa, että hän keskittyi kourimaan sopuisampien alaistensa ahtereita. Kerran kuitenkin lipsahti ja isomahainen ukkeli ryhtyi sovittelemaan itseään takapuoltani vasten, kun kumarruin ottamaan tiskattuja astioita koneesta. Salamannopeasti nappasin käsivarren päästä ensimmäisen sopivanmuotoisen esineen ja annoin ukolle aimo mäjäyksen harjanvarrella. Mahdolliset potkut eivät minua erityisemmin huolestuttaneet. Tilanne olisi voinut olla toinen, jos elätettävänä olisi ollut iso perhe. Mitään mökötystä ja marmatusta isompaa siitä ei kuitenkaan seurannut.

Tuon ja monien muiden kokemusten kautta olen saanut ilokseni oivaltaa, että on olemassa monenlaisia mahdollisia maailmoita. Sosiaaliset todellisuudet eivät ole samalla tavalla annettuja ja ehdottomia kuin luonnonlait. Yhteisöjä ja alakulttuureita voidaan muuttaa ja parantaa, jos siihen vain asiaan osallisilta tahtoa löytyy. Olkoon se meikäläiselle tämän päivän toiveikas ajatus.

tiistai 3. helmikuuta 2009

Näkymä

Tällainen näkymä aukenee ikkunasta, josta useimmin katselen ulos. Eilen aurinko laski kauniisti. Meidän pihamme on aina pimeä, koska talon ympärillä kasvaa tiheä puusto. Kauempana aukenee kuitenkin avara Pohjanmaan lakeus. On valoa ja tilaa hengittää. Rakastan tuota etualalla näkyvää koivua. Todellisuudessa se on vielä paljon paksumpi kuin kuva antaa ymmärtää. Se on suosikkikasvini koko kahden hehtaarin puutarhassa. Iältään sen täytyy olla lähemmäs satavuotias. Tuntuu lohdulliselta ajatella, että se on ollut siinä ennen minua ja tulee todennäköisesti jäämään myös jälkeeni. Elämä on jotain paljon suurempaa kuin minun kaipuuni, kipuni tai keskeneräisyyteni, vielä suurempaa kuin tuo vanha, paljon nähnyt koivu.

Usko, toivo ja rakkaus

En ole ollut koskaan ahkera Raamatun lukija - edes niihin aikoihin, kun olin seurakunnan työssä. Jotenkin se kirja ei vaan koskaan ole avautunut minulle. Päinvastoin löydän sieltä paljon kritisoitavaa, ahdistavaa ja sellaista, jonka miellän vahvasti kulttuurisidonnaiseksi ja inhimilliseksi tulkinnaksi näistä juutalaiskristillisen uskon kysymyksistä. Silti sitoudun vahvasti luterilaisen kirkon uskontunnustukseen ja kymmenen käskyn mukaiseen elämään ja uskon, että monet sellaistkin asiat voivat olla totta, joita en vajavaisella ymmärrykselläni vielä käsitä.

Biblian vanhemmassa käännöksessä usko, toivo ja rakkaus liitetään yhteen muistaakseni näin: "Niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus." Siitä tuli taannoin mieleen, että mitäs jos ne kuuluvat yhteen niin erottamattomasti, että edellyttävät toisiansa. Voiko olla toivoa ilman uskoa ja rakkautta? Saavatko ne voimaa toisistaan. Mitäs jos jokin kolmesta tai kaksi puuttuu?

Nyt olen niin väsynyt ja kipeä, että en jaksa asiaa perusteellisemmin pohtia, mutta kirjaan sen nyt tänne muistiin, jos ajatuksenjuoksu jossain välissä aiheesta jatkuisi ja rakentavia kommenttejakin ilolla vastaanotetaan..

maanantai 2. helmikuuta 2009

Luopumisesta

Liisa kirjoitti pari postausta sitten kommentissaan näin:"Peter Hoegin kirjassa Hiljainen tyttö igumenia sanoo Kasparille näin: "Ehkei ole tarpeen rukoilla ketään. Varhaiset erämaaäidit sanoivat, että Jumalalla ei ole muotoa, väriä eikä sisältöä. Ehkei rukous olekaan joltakulta pyytämistä. Ehkä rukoileminen on aktiivinen tapa luopua. Ehkä saat käyttöä nimenomaan sille: Että luopuu, vajoamatta alas"

Ensin ajattelin, että olisi hyvä lukea koko kirja, jotta ymmärtäisi kontekstin. Eiväthän minun voimani kuitenkaan sellaiseen riittäneet, mutta jäin miettimään tuota "aktiivista luopumista vajoamatta alas". Siitä tuli mieleeni suostuminen. Viime vuosina tai oikeastaan jo viidentoista vuoden aikana olen joutunut luopumaan monista rakkaista asioista: Työstä, terveydestä ja sen myötä tulevaisuudensuunnitelmista ja monista mieluisista harrastuksista (esimerkiksi neulomisesta ja suurelta osin myös puutarhanhoidosta).

Myös monien kroonista sairautta käsittelevien kirjojen mukaan vaikeinta potilaille ei aina olekaan kipu tai kuoleman lähestyminen, vaan itselle tärkeistä asioista luopuminen.

Jumalan hyvään tahtoon luottaminen, suostuminen ja rukoileminen saattaa tosiaan kuvata osuvasti sitä toivoa, jota minä etsin. Olen pitänyt itseäni tunnustavana kristittynä teini-ikäisestä saakka ja tehnyt jopa aikoinani julistajan työtä. Silti armon varaan heittäytyminen on edelleen itselleni vaikeata. Pitäisi kasvaa, jaksaa enemmän, tulla paremmaksi ja pyhittyä. Koko elämä on hengellisissä asioissa samanlaista suorittamista kuin maallisemmassakin elämässä pahimmillaan. Silti koko kristinuskon ydin ja se mikä erottaa sen kaikista muista uskonnoista, pitäisi olla juuri ARMO, sanoma siitä, että kaikki on täytetty, kelpaat, vaikket itse jaksakaan.

Ehkä minä joskus nuorena halusin itselleni sellaistakin, mistä luopuminen ei enää viime vuosina ole tuntunut uhraukselta: kunniaa, mainetta ja materiaalista hyvää. Nämä viimeiset unelmat, joissa olen epätoivon vimmalla riippunut kiinni, ovat kuitenkin henkisempää laatua. Olisikohan aika päästää jo irti niistäkin ja katsoa, mitä tulee tilalle...

sunnuntai 1. helmikuuta 2009

Aika on

Arkistoja selaillessa huomaan, että jokin teema on aina askarruttanut minua pitempään kuin vain yhden laulun verran. Samasta aiheesta on useimmiten tullut tehtyä monta biisiä. Tämä teksti on samalta vuodelta kuin tuo Taivaanrannanmaalari. Molemmista tehtiin myös demoversio viimeisimmälle levylleni, joka sitten jäi vaiheeseen... kuten niin monet muutkin asiat elämässäni, kun sairaudet veivät voiton.

Tämä teksti tuli mieleen tuosta Ailan eilisestä kommentista. Musta multa, siemen ja uuden kevään mahdollisuus. Siinä taitaa todellakin olla jotain hyvin toiveikasta.

Aika on

Pilvet lipuvat kuin laivat taivaanrannasta toiseen.
En katso huomiseen. En edes usko moiseen.
Yönmusta hiljaisuus, taivaalla kirkas elokuun kuu.
Illan viileydessä mieli yksinäinen muistoihin kietoutuu.

Kuin kuiskaus tuuleen on tämä hetki,
vaan iäisyyden kestää elämänretki.
Aikaa ei ole. Kaikki on tässä.
Mennyt ja tulevaisuus samassa kädessä.

Aamutaivan purppuraa aurinko maalaa.
On aika rakentaa ja on aika purkaa.
Syystuuli pudottaa keltaiset lehdet pihakoivujen.
Aamun kuulaudessa kiirii lähtöhuudot kurkiaurojen.

Kuin kuiskaus tuuleen...

Kuin kukka kurkottaa aurinkoa vastaan
kirkkauden lähde kutsuu pimeästä lastaan.
Valkoisen hangen saa peitokseen nukkuessaan Äiti Maa.
Mustan mullan alla toivon siemen kasvun aikaa odottaa.

Kuin kuiskaus tuuleen on tämä hetki,
vaan iäisyyden kestää elämänretki.
Aikaa ei ole. Kaikki on tässä.
Mennyt ja tulevaisuus samassa kädessä.