Adventti alkaa

Tänään iski oivallus: adventti on Jeesuksen tuloon valmistautumista ja juhlan odotuksen aikaa. Mikä siis sen toiveikkaampaa tohinaa.

Tänä vuonna olen ajatellut lähestyvää joulua allapäin, koska tulossa on mitä ilmeisimmin elämäni ensimmäinen jouluaatto, jota emme puolisoni kanssa vietä oman lapsuudenperheeni seurassa. Kun ketään ei ole tulossa ja joulunpyhistä on todennäköisesti tulossa samanlaista kökkimistä kahdestaan kuin muistakin päivistä, ei tee mieli edes kovasti laittaa kotia juhlavaksi.

Vanhemmat alkavat olla vaivoineen niin huonossa kunnossa, ettei pitkä autoilu aatoksi kummankaan tyttären luo houkuta. Me puolison kanssa emme puolestamme voi olla edes vuorokautta poissa kotoa, kun lemmikkieläimiä on jos jonkinlaista ja ne vaativat kokoaikaista huolenpitoa (lammasta, kanoja ja viittä kissaa ei voi oikein autoon mukaankaan pakata, vaikka koirat vielä voisikin).Olo tuntuu haikealta. Aivan kuin joulun taika ja juhlava tunnelma olisi lopullisesti menetetty.

Tietyssä mielessä lapsuudesta alkanut joulujen ketju särkyi jo muutama vuosi sitten, kun äiti joutui viettämään pyhät sairaalassa ja me muut pelkäsimme kaiken aikaa pahinta. Joulussa minulle on aina ollut tärkeintä oman perheen yhdessäolo ja rauhallinen tunnelma. Mitään erityisiä kristillisiä perinteitä emme ole sen vietossa vaalineet (emme tosin mitään kovin "jumalatontakaan")

Muutimme tänne uudelle kotipaikkakunnalle viime vuonna 12.12 ja vietimme joulun keskeneräisessä kodissa. Vanhemmat viettivät aaton meillä. Vaikka talo on kodikas ja viihtyisä, tunnen silti olevani täällä vain vierailulla ja kaipaan kotiin, vaikka en osaa sanoa missä sellainen tarkkaan ottaen voisi olla.

Tänään, kauniiden, keveiden lumihiutaleiden leijuntaa katsellessa tuli mieleen, että ehkä nyt on aika luoda uudenlaiset jouluperinteet. Loppujen lopuksi tämä matkamme maan päällä on lyhyt (tai pitkä) kuin lumihiutaleen putoaminen pilvistä maahan.

Mihinkään emme voi pysähtyä, emmekä takertua tähän maalliseen. Meille on tarjolla vain Jumalan lupaukset siitä, että häneen turvaten olemme matkalla kotiin.

Adventti on joulun lapsen odottamista, mutta myös sen päivän odottamista, jolloin Jeesus palaa maan päälle kaikessa kunniassaan noutamaan omiaan.

Vaikka joudun nyt kypsässä keski-iässä päästämään irti rakkaista traditioista ja vähitellen luopumaan monista muistakin asioista, jotain on, josta ei tarvitse päästää irti. Ehkä siitä löytyy jouluun konkreettisesti koettava lämpö ja tunnelma tästä eteenpäinkin. Toivon ainakin..

Toivomisesta

Joihinkin lyhytkestoisiin psykoterapioihin, kuuluu menetelmä, jossa asiakasta pyritään pukemaan sanoiksi tai kuviksi omia toiveitaan. On erilaisia "aarrekarttamenetelmiä", ja mielikuvaharjoituksia, mutta yksinkertaisimmillaan voi vain kysyä itseltään, mitä tekisin, jos kaikki ongelmani yhtäkkiä poistuisivat.

Menetelmän perimmäinen tarkoitus (tai salakavala taka-ajatus) on tietenkin saada ihminen pohtimaan, miksi niitä asioita ei voisi toteuttaa kaikista jäljellä olevista ongelmista huolimatta ja se minua niissä menetelmissä vimmastuttaa. Ei nimittäin voi, kun ei ole voimia ja sillä hyvä. Vaikka kuinka yrittäisin toivoa ja ajatella optimistisesti, fyysiset, henkiset ja taloudelliset voimavarani eivät sillä moninkertaistu.

Minä en ole koskaan noista tempuista innostunut, mutta ehkä kannattaisi. On fiksua ottaa kaikki keinot käyttöön erityisesti silloin, kun konsteja ei ole paljon tarjolla. Sitäpaitsi paremman elämän visualisointi tai toiveiden julki tuominen tuskin aiheuttaa näissä oloissa mitään vahinkoa kenellekään (ellei sitten satu unelmoimaan jostain laittomuudesta ja lähde julistamaan sitä kaikille).

Olen ennenkin tässä blogissa kirjoittanut siitä, miten jotkut kokevat toivomisen tuovan elämäänsä valoa ja auttavan jaksamaan vaikeita asioita. Ehkä juuri siksi olen jättänyt toivomisen toisille, koska minulla se vaikuttaa päin vastoin. Toivominen kuluttaa energiaa ja masentaa siksi, että pettymyksiä on niin raskas kestää.

Olin iloisesti yllättynyt, kun filosofi Maija-Riitta Ollila vastasi taannoin jossain keskusteluohjelmassa Maarit Tastulan esittämään kysymykseen optimismin tai pessimismin paremmuudesta niin, että pessimismissä on paljon hyvää. Se auttaa varautumaan siihen, ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Toisaalta optimistit ovat innokkaampia ryhtymään uusiin kokeiluihin. Ymmärsin, että ehdotonta paremmuutta ei Ollilan mielestä voi ratkaista kuin ihminen itse. Parempi suhtautumistapa on se, joka itselle paremmin sopii ja kuluttaa vähemmän energiaa.

Tuntui hyvältä kuulla jonkun arvostetun henkilön julkisuudessa viimeinkin sanovan ääneen, että positiivisen ajattelun voimasta vouhotetaan nykyään aivan liikaa. Se ei ole mikään ihmelääke kaikkiin ongelmiin, eivätkä pulmat pelkällä toivomisella ja puuhakkuudella ratkea, mutta eivät toisaalta masennuksessa rypemiselläkään.

Omassa mielessäni tuon keskusteluohjelman teemat yhdistyivät sopivasti eilen esitettyyn Silminnäkijä -dokumenttiin, jossa pohdittiin sitä, miksi niin monet nuoret nykyään päätyvät suoraan koulun penkiltä masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Siinäpä pulma, jota ei sen paremmin pakkokeinoilla kuin pelkällä optimismillakaan ratkaista. Toivoa silti aina sopii..

Varo mitä toivot...

Vuosia sitten olimme muuttamassa pois tästä nykyisestä kodistamme. Mies oli saanut uuden viran, mutta joutui hakemaan siitä heti virkavapautta, koska emme löytäneet uudelta paikkakunnalla asuntoa, johon muuttaa.

Ystävämme omisti talon, jonka olisimme halunneet ostaa, mutta sitä varten olisi ensin pitänyt saada myytyä tämä nykyinen. Annoimme itsellemme puoli vuotta "armonaikaa". Sovimme keskenämme, että muutamme, jos sinä aikana löydämme tälle talolle ostajan. Muussa tapauksessa emme lähde uudelle paikkakunnalle lainkaan.

Määräaika umpeutui ja talo oli yhä myymättä. Mies sanoi itsensä irti uudesta virastaan työskentelemättä siellä päivääkään. Minä surin haaveitteni romuttumista, sillä pidin kovasti siitä talosta, jonka olisimme halunneet ostaa. Ilkikurisinta lienee, että viikon kuluttua miehen irtisanoutumisesta tälle talolle olisi sittenkin ollut ostaja...

Tuosta tapauksesta on nyt kulunut kymmenisen vuotta. Viime vuonna sinne ihanaan, unelmieni taloon muutti minulle rakas ihminen: ainoa sisareni, joka viettää tänä keväänä siellä ystävämme kanssa häitään.

Tänään sain siskolta sähköpostissa valokuvan. Olivat tulevan lankomiehen kanssa käyneet nappaamassa kuvan talosta, josta nyt parasta aikaa haaveilemme, mutta vielä sitä ei ole annettu edes virallisesti myyntiin. En ole koskaan oikeasti nähnyt sitä rakennusta, mutta leukani oli loksahtaa polviin asti auki, kun näin sen kuvan.

Talo on nimittäin täsmälleen sellainen, josta olen pikkutytöstä saakka haaveillut. Kasvoin elämäni ensimmäiset vuodet juuri sellaisten, vuosisadan vaihteessa rakennettujen, vaaleaksi maalattujen puutalojen keskellä meren rannalla. Melkein yhtä lähellä vettä on tämäkin talo, mutta tällä kertaa järven rannalla ja järvestä mieheni on haaveillut niin kauan kuin muistan.

Ikivanha unelmani on siis mahdollisesti toteutumassa, mutta mahdankohan itse jo olla liian vanha siitä nauttimaan? Suuri, iäkäs hirsitalo sopii varmasti paremmin ihmiselle, jolla on vilua ja vetoa kestävät jäsenet ja voimia hoitaa isoa taloa ja puutarhaa.

Kannattaa siis todellakin olla varovainen toiveissaan. Ne voivat jonain päivänä vaikka toteutua siitäkin huolimatta, että parasta ennen -päiväys on niissä pahasti vanhentunut.