Pyrkimys ymmärtämiseen on aina ollut minulle tärkeää. Liiankin. Ehkä se on eräänlaista pyrkimystä hallintaan. Mitä vanhemmaksi olen elänyt, sitä enemmän on tullut eteen asioita, joita en voi käsittää, en selittää, en luoda teorioita, en edes kokonaan hahmottaa.
Nuorena oli hallussa varmat vastaukset melkein kaikkiin kysymyksiin. Vähitellen aloin puhua vain omasta näkökulmastani, tuoda esille henkilökohtaisia mielipiteitä, en kaikille sopivia patenttiratkaisuja.
Nykyään kerron enää pieniä tarinoita ja itselleni nekin nurinpäin. On nimittäin helpompaa selittää syyt ja seuraukset, kun tarinan loppu on tiedossa. Keskellä matkaa, tarinaa tai elämää voi vain luottaa, että lopulta kaikki jotenkin järjestyy, että elämällä sittenkin on jokin tarkoitus..ja kaikella tällä kärsimyksellä, jota maailmaan mahtuu aivan liikaa.
Ehkä tällä elämällä joku tarkoitus on. Pieninä välähdyksinä sen saatan havaita. Ymmärtämisestä olen huomannut saman, monet asiat huomaa vasta jälkeenpäin, syineen ja seurauksineen. Silloin saattaa avautua se tarkoituskin joskus.
VastaaPoistaLisää sitä toivoa ei kumminkaan olisi pahitteeksi;(
Mitä enempi oon elänny, sitä enempi oon tullu vakuuttuneeks siitä, et kaikella (tapahtumilla) on täs elämäs merkitys, ihan kaikella. Välillä vaan ei meinais jaksaa, kun tuntuu että on vaa isompaa ja isompaa vastusta eessä.
VastaaPoistaKäsittämisestä muistin yhden jutun, mistä olin joskus aikonut kirjoittaa blogiin. Ei tosin - tietenkään - mitään näin syvällistä tai henkistä.
VastaaPoistaMaailmassa on niin paljon sekä luonnollista että käsittämätöntä kärsimystä; sairauksia, köyhyyttä, luonnonilmiöitä ja suoranaista pahuutta. Aika paljon sitä olisi mahdollisuus vähentää, jos olisi enemmän rakkautta. Moniin sairauksiin löytyisi parannuskeino, nälkään ravintoa, köyhyyteen, onnettomuuksiin ja umpikujiin ratkaisuja, jos olisi halua auttaa.
VastaaPoistaEn tiedä, onko kaikella tarkoitusta, mutta toivon ja tahdon uskoa, että ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat”. En minäkään ole yleensä niitä tarkoituksia ymmärtänyt omassa elämässä kuin vasta jälkeenpäin, sitten kun ne ovat tulleet ilmeisiksi.
Oman elämäni suurimpaan tulikokeeseen jouduin nuorimmaisen teinivuosina. Koettelemukset ovat jo hyvän aikaa olleet ohi, mutta en vieläkään ole täysin toipunut. Olo on kuin tulesta ja myrskystä pelastuneella, säikähtänyt ja vapiseva, mutta en ole koskaan oppinut niin paljon Jumalan uskollisuudesta ja rakkaudesta kuin näinä vuosina. Ymmärsin, että äidin rakkaudessa on häivähdys jumalallisesta rakkaudesta, joka on uskollista, kärsivää, armahtavaa ja anteeksiantavaa jokaista kapinoivaa, käskyjä rikkovaa, välttelevää, halveksuvaa ja itseään vahingoittavaa ihmistä kohtaan, joista jokaisen Jumala on luonut omaksi kuvakseen. Millaista onkaan Jumalan rakkaus meitä kohtaan?
Lopulta nuorikin ymmärsi, että hän ei pysty tekemään mitään sellaista, että lakkaisimme rakastamasta tai hylkäisimme hänet. Hän avautui, alkoi luottaa ja kuunnella, eikä ole lakannut kiittämästä, kaikesta. Paitsi että lapsi kasvoi ja muuttui, Jumala paransi minun katkeruuteni, pesi elävällä vedellä minun kuolleen, harmaan ja tomuisen sydämeni. Hän mursi minun ylpeyteni ja erinomaisuuteni ja toi ihmiseksi ihmisten keskelle. Iloitsen siitä, että vuosien jälkeen ilo on palannut elämääni.
Näinhän se elämässä on, että usein tapahtumien tarkoituksen ymmärtää vasta jälestäpäin, joskus pitkänkin ajan kuluttua, joskus varmaan vasta "perillä" saamme vastauksen.
PoistaKuitenkin myös ajattelen, että kaikella on tarkoitus, meille ei tapahdu "sattumalta" asioita.
Kaikella on tarkoitus. Jokainen askeleemme on jo Jumalan tiedossa. Niin paljolta pahalta tässä maailmassa vältyttäisiin, jos vain useampi ja useampi luottaisi Jumalan huolenpitoon ja myöntäisi, ettemme me omin avuin ja voimin selviä. Itse olen oppinut huomaamaan, että mitä hauraampi ja taakoitetumpi jakso elämässä on, sitä suuremmin Jumala siinä on juuri silloin läsnä. Hänen rakkautensa vaan on niin valtava, ettei hän tule kenenkään elämään väkisin. Minulla kesti monet monet vuodet ennenkuin osasin tarjota sydämeni ja voi, miten olen monesti ihmetellyut, miten olen jaksanut aiemmin ilman Jumalan rakkautta!! Luin kyynelten läpi tuon anonyymin kirjoittaman.
VastaaPoistaMeidän viisautemme riittää näkemään asioiden kulun ja järjetyksen juuri jälkikäteen. Minulla on samansuuntaiset kokemukset murrosikäisen tyttöni kohdalta. Taisteluista selvittiin ja juuri tällä viikolla tyttö totesi: Eiks vaan äiti, että Jumala on aika paljon johdattan mun elämässä?. Amen.
Tulipa tuhtia tekstiä, mutta olkoon.
Luonto on lumivaippansa alla hiljaa, silti uuden kasvun voi jo jotenkin aistia, tuntuuko se kevään ensimmäisenä tuoksuna puhtaassa ilmassa? Ajattelen usein luonnossa kulkiessani, että miten kukaan voi uskoa mitään muuta kuin, että tämä kaikkinaisauus ympärillämme totisesti on Jumalan luomaa!!
Mitä odottaa perillä kerran? jotakin uskomattoman kaunista. Miten suuri on Jumalan rakkaus meitä kohtaan? VALTAVAA!!!
Valoisaa huomista ystävänpäivää sinulle!!!♥
Kiva kun kirjoitat tännekin taas jotain.
VastaaPoistaHalusin kommentoida, koska olen ajatellut asioita vähän samalla tapaa kuin sinä: "tarinan loppu on tiedossa"
Itse koen eläväni dekkaria, jossa murhaaja on jo tiedossa...