Meillä on kaksi suomenlapinkoiraa: Usma (tuo ruskea) ja Seita (kermanvärinen). Ne ovat sukua toisilleen. Itseasiassa nuorempi (tuo vaalea) on vanhemman täti. Niillä on vain pari kuukautta ikäeroa ja ne on hankittu samasta kennelistä. Silti ne ovat tavattoman erilaiset, sekä ulkonäöltään että luonteeltaan.Usma on aina hyväntuulinen, reipas, toimelias ja urhea pikku paimenkoira. Se ei koskaan ole aggressiivinen toisia koiria tai ihmisiä kohtaan, eikä välitä pitää kiinni ruuastaan tai tavaroistaan, vaikka onkin selvästi henkisesti vahvempi kuin siskokoiransa Seita. Usma on kiinnostunut uusista asioista, älykäs ja oppivainen, mutta tarpeen tullen ovela keksimään kyseenalaisetkin konstit, joilla saavuttaa haluamansa.
Seita on kaunis ja paksuturkkinen. Se huolestuu helposti ja suhtautuu epäluuloisesti uusiin asioihin. Ruuastaan ja tavaroistaan se pitää kiinni ja saattaa heittäytyä äänekkääksi ja ärhäkäksi, jos kokee toiset koirat jollain lailla uhkaksi. Ihmisistä se pitää ja on hyvin nöyrä ja tottelevainen. Se saattaa viihtyä pitkiäkin aikoja ihan rauhassa paikoillaan, kunhan sitä ei jätetä yksin, sillä silloin sille tulee helposti turvaton olo.
Siinä missä Usma näyttää suhtautuvan elämään optimistisesti ja innokkaasti, Seita vaikuttaa vähän surumieliseltä ja pessimistiseltä. Hellyttävää kuitenkin on, että molemmat koirat ovat oppineet/opetelleet hymyilemään niinkuin ihmiset. Seita on osannut sen pienestä pitäen, mutta Usma on opetellut kohottelemaan suupieliään vasta viime aikoina. Molemmat selvästi seuraavat tarkasti muun lauman ja ihmisten toimintaa ja pyrkivät mukautumaan kaikin tavoin.
Me ihmiset ajattelemme eläimiä helposti kovin yksinkertaisina ja itseämme alempina olentoina. Ihmiset saatamme mieltää persooniksi, mutta eläimiä välttämättä emme. Itselleni eläinten yksilöllisyys ja itseisarvo on päivänselvä asia. Näiden kahden nuoren koiran kautta (Seita ei ole vielä vuottakaan) olen myös oivaltanut paljon perimän, ympäristön ja yksilöllisyyden vaikutuksista sekä ihmisen että koirien kehitykseen.
Erityisesti se tuntuu lohdulliselta, että selvästikään emme ole perimämme vankeja. Kohtaloamme ei sanele myöskään pelkkä ympäristö ja kasvatus. Myös omalla yksilöllisellä tahdolla ja valinnoilla on vaikutusta. Asenne ei ole yhdentekevä juttu ja vähintään siihen voimme vaikuttaa, vaikka elämä muuten olisi jakanutkin huonot kortit. Kysykää vaikka Usmalta, joka vajaan vuoden ikäisenä rohkeasti ylitti Lapissa jokia tuommoisia kaatuneita puita pitkin ja ilman mitään koulutusta paimensi tunnollisesti rippileiriläisiä koko viikon ilman, että sitä tarvitsi kertaakaan kytkeä.
Yksilöllisine piirteineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen molemmat pikku karvatassut ovat tämän perheen ihmisille suunnattoman rakkaita. Jos Raamatun sana on totta, luulen, että niin olemme me ihmisetkin Taivaalliselle Isällemme. Hän tietää, mistä olemme tulleet ja "muistaa meidät tomuksi". Silti Hän välitti niin paljon, että antoi kalleimpansa, ainoan poikansa meidän edestämme..
)
