Taivaanrannanmaalari

Sain kaksi kättä ja kaipauksen,
joka täyttää sydämen.
Valoisin mielin lähdin työtä tekemään.
Nyt vain raunioiden savuavan ympärilläin nään.

Taivaanrannanmaalari olen kai,
sunnuntailapsi, mutta nyt on maanantai.
Korkealle kurotin ja putosin,
tahdoin tehdä paljon, mutta kaiken menetin.

Mustan viivan piirrän erottamaan
hehkuvan taivaan ja tummuvan maan.
Unelmat maalaan kirkkain värein taivaaseen.
Kun maata teen, siveltimen kastan
värinappiin likaiseen.

Taivaanrannanmaalari olen kai...

Olen vanki tämän mustan maan.
Tuskin koskaan mitään hyvää valmiiksi saan,
mutta kultainen hehku värjää karun maiseman.
Sitä katsoessa toivon taas ja uuteen uskallan.

Siivoilin eilen paperikasoja siltä varalta, että muutto uuteen paikkaan on pian edessä. Löysin paljonkin mielenkiintoista, jonka luulin jo lopullisesti kadonneen. Erityisesti lämmitti mieltä "arkeologinen löytö" kolmen vuosikymmenen takaa. Se oli vihko, johon neljätoistavuotiaana olin raapustanut muun muassa runon, jonka pohjalta kaksikymentä vuotta myöhemmin tein tuon laulun, jonka tekstin tuohon nyt kirjoitin.

Psykologisissa tutkimuksissahan on saatu viitteitä siitä, että optimismi ja pessimismi ovat melko pysyviä suhtautumistapoja ihmisen persoonassa. Viitekehyksestä riippuen niiden ajatellaan johtuvan joko neuropsykologisista seikoista tai persoonallisuuden kehityksen kuluessa omaksutuista toimintamalleista. Oli miten oli, niin kovasti tuttua huomaan tavassani kokea elämää 14-vuotiaana, 34-vuotiaana ja nyt.

Vaikka laulun yleisilme on synkkä, niin mainitaanhan tekstissä sittenkin tuo punainen aurongonlasku, kaukaa kajastava valo..Siihen ajatukseen tartun, kun ei muutakaan ole.

Toivo ei sovi mun ruumiinrakenteelle

Ystävä esitti osuvan kysymyksen: "Etkö sä toivo itsellesi onnellista elämää?" Hetken tuumattuani hoksasin, että hyvänen aika, niinhän se taitaa olla, että en enää toivo. En ole jaksanut moista tyhjän toivoskelua enää pitkään aikaan. Se tuntuu niin turhalta.

Mikään sairauksistani ei näillä näkymin johda pikaiseen kuolemaan, mutta mihinkään ei myöskään ole tarjolla tehokasta, parantavaa hoitoa. Voi olla, että olo joskus helpottuu tai sitten ei.
Epikriiseissäni luetellaan seitsemän eri kroonisen sairauden diagnoosia ja jokaisen taudinmäärityksen jälkeen lääkäri on hymyillen muistuttanut, että pahemminkin voisi olla. Minun on ollut vaikea sitä hyväksyä, koska kuoleminen ei tunnu alkuunkaan pahimmalta mahdolliselta vaihtoehdolta tässä tilanteessa. Paljon ikävämmältä tuntuu ajatella mahdollisesti vielä vuosikymmeniä jatkuvaa elämistä kipujen, uupumuksen ja heikkenevän toimintakyvyn rajoittamana.

Muun muassa kirjassaan "Ihmisyyden rajalla" Viktor E. Frankl kertoo, että toivo oli se, mikä piti useimmat keskitysleireiltä selviytyneet hengissä. Ne, joilla oli jotain, mitä odottaa ja toivoa, selvisivät "hengen uhmavoimalla" (kuten hän sitä kuvaa) mitä hirveimmistä koettelemuksista.

Monet muutkin ovat ylistäneet toivon elämää ylläpitävää voimaa. Miksi minusta tuntuu, että minua se lähinnä syö ja kuluttaa? On raskasta toivoa jotain ja kerta toisensa jälkeen joutua pettymään. Mieluummin olen kokonaan toivomatta ja katson kuinka käy. Toki yritän ottaa lääkkeeni säännöllisesti ja hoitaa kuntoani sen vähän, mitä jaksan. Minkäänlaisiin toivoa herätteleviin houkutuksiin en kuitenkaan enää tartu. Ihmepillereiden ja terapioiden tarjoajat eivät minusta enää maksavaa asiakasta saa.

Pelkkä tyytyväisyyskin olisi jo ylellisyyttä. Onnellisuudesta en viitsi haaveillakaan. Toivominen ei taida sopia meikäläisen ruumiinrakenteelle. Se aiheuttaa vain sydämentykytystä ja pettymyksen jälkeistä matalapainetta.

Vihreää

Timjami, oregano ja laventeli. Tämmöiset tuuheat ihanuudet muuttivat tänään ikkunalaudalle muistuttamaan vielä niin kaukaiselta tuntuvasta keväästä. Vihreä on aina ollut minulle toivon väri. Se muistuttaa kasvusta, valosta ja uudesta elämästä. Siemenpussit maltoin sentään vielä jättää kauppaan. Eihän sitä edes tiedä, minne niitä tulevana kesänä levitellään, jos ylipäätään on paikka, missä mitään viljellä. Sen olen kyllä yrittänyt isännälle selväksi tehdä, että minnekään sellaiseen huusholliin en muuta, missä ei edes pientä maaplänttiä ole ympärillä omenapuulle ja kasvimaalle. Ilman multaa kynsien alla ei tämä akka enää pärjää.

Aristoteleen onni

Juha Perttula, tuossa aiemmin mainostamassani kirjassa, tiivistää napakasti Aristoteleen käsityksen onnellisuuden osatekijöistä kolmeen kohtaan. Aristoteleen mielestä ihmisen onnellisuutta edistää:
1. Mielihyvän kokemukset
2. Hyvä suoriutuminen eli onnistumisen kokemukset
3 .Pohdiskeleva elämänasenne

Koko Aristoteleen filosofiaa leimaa muistaakseni (en tosiaankaan ole kovin oppinut filosofian saralla) päämäärän ja tarkoituksen, eli teloksen korostaminen. Ihminen toteuttaa parhaiten tarkoitustaan ajattelemalla, koska se on ihmisen ominaislaadussa se kyky, joka hänen mielestään erottaa meidät muista elollisista. Tullakseen onnelliseksi ihmisen on hänen mielestään ensin mietittävä mitä haluaa ja miksi. Sen jälkeen on toimittava ja pyrittävä kohti valittua päämäärää. Henkilökohtaisesti voisin kuvitella, että niiden päämäärien saavuttaminen puolestaan tarjoaa mielihyvän kokemuksia, jotka jälleen lisäävät onnellisuutta.

Tähän saakka oppi on mielestäni ihan järkeenkäyvä ja sopii yhteen myös monien uudenaikaisempien ihmiskäsitysten kanssa. Siitä olen kuitenkin Aristoteleen kanssa eri mieltä, mikä on ihmisen elämän tarkoitus. Minun mielestäni se nimittäin EI ole onnellisuuden tavoitteleminen, sillä onni ei osu pyydykseen tavoittelemalla, päinvastoin, mitä enemmän sitä jahtaat, sitä ketterämmin se tuntuu pakoilevan.

Minun mielestäni onnellisuus tulee tärkeämpien asioiden puolesta ponnistelemisen sivutuotteena - jos on tullakseen. Se on harvinainen lahja ja bonus, joka saattaa tupsahtaa eteen ihan arvaamatta. Sen voi hetkeksi tavoittaa lapsen hymyssä tai kissan pehmeässä turkissa, lähimmäisen ystävällisissä sanoissa tai siinä terveessä väsymyksessä, joka mielen ja ruumiin valtaa illalla, kun on päivän aikana kerrankin onnistunut tekemään parhaansa, saanut aikaan jotain, antanut kaikkensa.

Pelkkä mietiskely ei johda mihinkään. Päämäärätön touhuaminenkaan harvoin tuottaa hyvää tulosta. Mielihyvän kokemuksissa on se ongelma, että ne ovat hetkellisiä ja laimenevat nopeasti. Aistiärsykkeisiin tottuu ja mielihyvän aiheuttajaa tarvitaan pian suurempia annoksia tuottamaan samantasoinen vaste. Tulee riippuvuus tai mielihyvän kokemus laimenee olemattomiin. Pelkkä nautinnon tavoittelu elämässä on myös itsekästä ja jättää helposti ihmisen lopulta yksin ja tyhjäksi.

Ihan toimivan kuuloinen onnellisuuden kaava tuo kolmijako on..mutta, jos se on ollut tiedossa jo yli 2000 vuotta, miksi edelleen on olemassa niin paljon onnettomia ihmisiä?

Ei ole kivaa, kun ei ole kivaa

Toisessa blogissani jo raportoin, että kokeilin sitä bittienulkopuolista elämää hiukkasen. Eipä tehnyt sanottavaa vaikutusta. Taidan olla laiska, epäsosiaalinen ja kaiken kukkuraksi keskenkasvuinen, kun ei huvita tehdä mitään, mikä ei ole "kivaa".

Kotityöt kuuluvat meikäläisellä ehdottomasti siihen kategoriaan, joka ei ole kivaa, samoin small talk ja osallistuminen tilaisuuksiin, joissa pidetään pitkiä puheita, pönötetään epämukavissa asuissa, humallutaan vahvasti, kilpaillaan tai pelataan sosiaalisia pelejä (mikä sosiaalinen toiminta EI kuuluisi tuohon kategoriaan).

Mutta onko elämän tarkoitus ollakaan pääasiassa kivaa? Jospa se ei olekaan niin. Jospa minä kuulunkin siihen samaan sakkiin, jota opettajainhuoneessa toisinaan nimiteltiin rusinapullakakaroiksi, eli ihmisiksi, jotka haluaisivat kaikesta vain parhaat palat ja jättäisivät mieluiten työn, arjen ja ponnistelun väliin.

Jos ongelma tämän pahan oloni taustalla olisi niin tarkkarajainen ja selvästi määriteltävä, silloinhan siihen olisi löydettävissä myös jonkinlainen ratkaisu. Muuttamalla asennettani arkeen, arvioimalla uudelleen sen mikä on huvin ja hyödyllisen tekemisen terveellinen suhde elämässäni, saattaisin ehkä löytää tasapainoisemman tavan elää. Ehkä raskaan rämpimisen seasta alkaisi sitten kirkkaammin erottua myös ne hyvät hetket, joita varten kannattaa ponnistella ja sietää epämukavuutta,.

Voisikohan näin vanha koira oppia vielä uusia temppuja? Esimerkiksi oman ajankäyttönsä parempaa suunnittelua ja jotain muuta, mitä sen suuresti inhoamani elämänhallinnan käsitteen alle liitetään..

Nettiriippuvuudesta

Hitsiläinen! Tämäkin vielä. Suklaariippuvuushan masennukseen on liitetty jo iät ja ajat. Sen itsessäni tunnistan. Alkoholillakin monet yrittävät pahaa oloaan lievittää. Kyllä minullekin hyvä viini maistuu, mutta tuskinpa koskaan alkoholista riippuvaiseksi päädyn. Sen verran kehnosti kestää sydän ja vatsa moista nautiskelua.

Mutta tämä netti... Tänäänkin yhteensä viisi postausta kolmessa eri blogissa. Lisäksi toistakymmentä seurattavaa blogia ja pari uutissivustoa. Ei varmasti ihan tervettä. Joku voisi ehkä epäillä, ettei mulla oikeata elämää olekaan, enkä tiedä vaikka osuisi oikeaan. Pakopaikkahan tämä on, mutta mihin käyttäisin aikani, jos en lukisi ja kirjoittaisi? Tuoko tämä elämääni jotain hyvää vai pitääkö vain poissa jostain tärkeämmästä?Ehkä sitä on syytä miettiä.

Päivän lista

Joskus vuosia sitten, kun jaksoin vielä yrittää pistää masennuksella kampoihin, kokeilin kaikenmoista. Yksi puuska oli kirjoittaa joka päivä viiden kohdan lista asioista, joista voin olla tänään kiitollinen tai iloinen. Lista ei saanut olla joka päivä samanmoinen, vaan siihen piti keksiä aina jotain juuri sille päivälle leimallista, sellaista, joka teki juuri siitä päivästä elämisen arvoisen.

Kai se vähäksi aikaa auttoi karkoittamaan synkkyyttä. Kaikkeen kuitenkin tottuu ja turtuu. Ehkä nyt voisi kuitenkin olla aika ottaa sama konsti hetkeksi uusiokäyttöön. Vaikka meikäläisille, yökukkujille ja aamusta nukkujille ,tätä kirjoitellessa on vasta aamupäivä, ehkä sen listan voi kirjoittaa jo nyt - ennenkuin päivä tästä pahenee. Pienetkin hyvät hetket muistuttavat, että sellaisiakin on olemassa ja että niitä voi tulla lisää.

Siis tänään voin olla iloinen siitä, että

1. Särkylääkkeet viimein tehosivat hirveään niska- ja päänsärkyyn
2. Muskakisu kehrää tuossa näytön ja näppäimistön välissä pienenä ja pehmoisena
3. Sain ilahduttavan sähköpostiviestin ystävältä
4. Viimeisimmät kaupasta haetut luomuperunat maistuvat erityisen hyviltä
5. sain juuri kuulla sisareni menevän pian naimisiin

Olenko onnellinen?

Masentuneena lukeminen ei ole minulle helppoa. Näkökulma asioihin vääristyy. Tekstistä ikäänkuin pomppaa silmille ne asiat, joista ärsyynnyn tai syyllistyn. Keskittymiskyky on heikko ja herää kysymys kannattaako ylipäätään lukea, jos ei siitä jää mitään mieleen? Muistikin kun alkaa olla rapakunnossa. (Kannattaako elää, kun kumminkin kuolee, joopa joo, kyllähän näitä typeriä kysymyksiä elämäänsä turhautuneella riittää).

Joka tapauksessa tartuin pitkästä aikaa kirjaan ja onneksi se osoittautui vaivan arvoiseksi. Juha Perttulan Olenko Onnellinen on helppolukuista tekstiä tohtorismiehen kirjoittamaksi. Lisäksi hän tuntuu ajattelevan asioista niin samalla tavalla kuin tämä lukija itse, ettei mitään suurempaa päänsisäistä konfliktia päässyt syntymään.

Viime yö meni kipujen takia valvoessa ja lukiessa. Nyt ei riitä voimia omaan ajatteluun, mutta tekee mieli merkitä muistiin siitä kirjasta pari mehevää lainausta:

Onnellisuus on aina sekoitus onnellisuuden yleistä olemusta ja yksilön omakohtaista onnellisuutta.

Onnellisuus on yleinen ja kokonaisvaltainen kokemus siitä, että minun on hyvä olla sellainen kuin olen ja elää sellaista elämää kuin elän.

Onnellisuuden kokonaisvaltaisuus ilmenee niin, että se sisältää eri tavalla muodostuneita kokemuksia, esimerkiksi tietoa, tunteita, intuitiota ja uskomuksia. Ne ovat olemassa vain toisiinsa kietoutuneina, vaikka joskus tuntuukin kuin toiminnassa olisi vain yhdenlaisia kokemuksia.

Pohtimisen arvoiselta tuntuu myös Perttulan kirjassaan esittelemä Aristoteleen näkemys onnellisuuden osatekijöistä, mutta siihen taidan palata jonakin virkeämpänä hetkenä.

Riittävän hyvä

Kello neljä aamuyöllä Nukkumatti pakoilee edelleen ja joka paikkaa särkee. Siis ylös ja naputtelemaan. Anonyymi sanoi taannoin kommentissaan ajatuksia herättävästi:

"Toivo käsitteenä viittaa mielestäni johonkin joka tulee tulevaisuudessa. En oikein kaipaa toivoa, sillä riittävän hyvä on elämässäni läsnä nyt.

Minulla on kyllä tulevaisuudenluottamusta. Elämä on kantanut tähän asti ja kantaa edelleen, kunnes loppuu, ja sen jälkeinen ei ole oleellista. Jos jotain on, riittää, kun olen ollut riittävän hyvä, ja jos jotain ei ole, on sitäkin tärkeämpää että olen joka hetki riittävän hyvä.

Mitä riittävän hyvään kuuluu - no välittämistä, antamista, semmoista."

Ehkä tuo alleviivaa osuvasti jotain tästä minunkin tilanteestani, nimittäin sen, että en koe itseäni, enkä elämäntilannettani riittävän hyväksi juuri tässä ja nyt.

Olen aina ollut vaativa ja kriittinen - enimmäkseen itselleni. Suurin unelmani oli työ, jossa kiteytyi ihanteeni hyvästä elämästä. Halusin nimenomaan "välittää, antaa ja semmoista," kuten anonyymi tuossa sanoi. Haaveilin myös, että kotini voisi olla toivon paikka, jonne ihmiset voisivat tulla, kun he kaipaavat jotain, mitä minulla olisi annettavana. Jossain määrin se unelmani toteutuikin, mutta ei niin laajamittaisesesti kuin olisin toivonut.

Nykyään elän aivan päinvastoin. Välttelen ihmisiä. En jaksa heitä ja arastelen paljastaa entisille tuttaville, miten heikko minusta on tullut. Häpeän itseäni ja suren sitä kaikkea, mistä olen joutunut luopumaan.Unelma on kuollut ja Toivo kadoksissa.

Silti tiedän, että minun suruni ovat kohtalaisen pieniä verrattuna esimerkiksi ystävieni tilanteeseen sillä viikolla, jolloin kirjoitin tuon seuraavan laulun. Toisen lapsi oli kuollut kohtuun kolme viikkoa ennen laskettua aikaa ja toisen isä oli menehtynyt sydänkohtaukseen.

Ainutkertainen

Ohikulkevan ajan kohinan minä kuulen enkä muista
milloin viimeksi näin aikaisin syksy riipi lehdet puista
Vasta äskenhän kevään heräävän kuulin laulussa lintujen.
Kesän kukkivan, helteen hehkuvan jälkeen tunnen pakkasen.

Halki päivien tuskanharmaiden minä kuljen enkä muista
annoin lupauksen: "Minä pidän sen, minkä löysin, enkä luista."
Tahdoin rakastaa, tuulta tavoittaa, tehdä kaiken minkä voin.
Itse luovutin, toivon hylkäsin, itse ikäväni loin.

Kuin pisara meressä, hiekansiru rantahietikolla
kuin lumihiutale joka sulaa.
Silti jokainen hetki,
yksi päivä, vaikka tuhat vuotta
on Hänen tarkkaan laskemaansa.
Eikä mikään, ei kukaan ole Hänelle turhaa.

Miksen olisi se pisara, kun en jaksa olla meri,
kivensiru rantahiekassa, jota aallot liikutteli.
Kauniin matkan alas taivaalta lumihiutale leijaili.
Ajallaan ei yhtään aiemmin se kevään lämpöön suli.

Kuin pisara meressä, hiekansiru rantahietikolla...

Painajaisaamu

Kiitos kilteistä kommenteista (ilolla otan vastaan niitä lisää ja pohdin varmasti "ääneen" näitä tähänastisiakin, kunhan nyt saan tämän päällimmäisen murheeni tässä tekstissä ilmoille) ja tervetuloa lukijaksi Elegia. Tämä tekemäsi pohja on tosi kaunis, samoin kuin muutkin "Keisarin uusista vaatteista" nappaamani. Sinun muokkaamiasi kuvia katsoessa minulle tulee hassu tunne. En nimittäin ole visuaalisesti kovin lahjakas. Ne kuvat kuitenkin koskettavat minua niin voimakkaasti, että ikäänkuin kuulen ne mielessäni musiikkina, joka on meikäläiselle tutumpi elementti.

No, tästä aamustahan minun tekee nyt mieli avautua, kun ahdistaa niin että kohta pettää pumppu - ihan kirjaimellisesti. Heräsin nimittäin painajaiseen, jossa tiivistyi tämänhetkisen elämäntilanteeni pankiikinomaisuus ja toivottomuus seuraavasti: olin jälleen parikymppinen ja paras ystäväni oli muuttamassa ensimmäisen työpaikkaansa perässä toiselle puolelle Suomea. Minua pelotti erota hänestä, suretti se, että joutuisimme kauas toisistamme. Samalla olin kuitenkin hieman kateellinen siitä, että hänellä oli suunnitelmia ja tulevaisuus, kun minulla ei ollut mitään sellaista. Unessa olin nuori ja tunsin itseni pohjattoman epävarmaksi, mutta kahvipöydässä ystävättären vanhempien kanssa suustani tuli lauseita, jotka olisin voinut sanoa vasta aikuisena: "Hänellä on edessä elämä ja uusi työ. Mulla on kaksi yliopistotutkintoa ja kirkon nuorisonohjaajan koulutus, mutta mä en tule pääsemään enää mihinkään."

Kun sain silmäni auki, oli pakko nopeasti nousta hakemaan sydänlääkettä. Kipu ja rytmihäiriöt olivat niin pahat. Alakerrassa odotti ikävä yllätys: koiranpennut olivat jyrsineet poikki modeeminjohdon ja pureskelleet pirstaleiksi sen kalliin, aivan erityisen kynän, jonka olin saanut viimeisimmän työpaikkani esimieheltä mieltä lämmittävien sanojen kera. Se oli sen minun Unelmani symboli ja nyt se oli tuhannen päreinä pitkin keittiön lattiaa.

Mitään en ole tässä elämässä niin kovasti tahtonut kuin tehdä työtä, jota rakastan. Kesti pitkään ennenkuin pääsin siihen, enkä ehtinyt olla siinä kuin muutaman vuoden. Olin monin tavoin sairas jo silloin kun viimeistä tutkintoa opiskelin. Työelämässä sen jälkeen en jaksanut kuin viisi vuotta. Nyt olen eläkkeellä.

Tämänhetkinen ahdistus kumpuaa pitkälti siitä, että puolisoni on hakemassa uutta työpaikkaa. Jos hän sen saa, on edessä koko perheellä suuri elämänmuutos. En edes vielä tiedä mitä kaikkea, mutta helppoa se ei tule olemaan, eikä minulla ole enää paljon voimavaroja joustamiseen ja sopeutumiseen. Pelottaa.

Kun edes tietäis, mitä se on

Miten tää voi olla niin vaikeata? Nimittäin kirjoittaa toivosta, koota ajatuksia näin aluksi pelkästään itselleen, sillä en ole tätä uusinta blogiani ilmoittanut edes blogilistalle. Tällä menolla tästä ei mitään tulekaan, vaan koko yritelmä kuivuu kasaan heti alkuunsa. Tiedän kuitenkin tarvitsevani tätä, siis toivoa, sen pohtimista ja tavoittelemista. Siksi en ainakaan vielä luovuta.

Googletin hakusanan "toivo"ja sieltähän rupesi pukkaamaan jos jonkinmoista tekstiä, joissa sana esiintyi erisnimenä. En minä nyt kumminkaan miestä ole vailla. Kyllä tuo entinen vielä ihan välttää. Yllättävän monissa yhteyksissä se sana oli liitetty johonkin kristilliseen yhdistykseen, järjestöön tai yritykseen.

Sitten osui vastaan tämä. Kristillisen julkaisun artikkeli sekin, mutta käsitteli niin sanottua "positiivista psykologiaa". Aiheesta kertoi Markku Ojanen, Tampereen yliopiston psykologian professori, joka lienee julkaissut siitä kirjankin.

Minulle jo pelkkä sana positiivinen on sangen negatiivinen. Kun siihen vielä yhdistetään "psykologia" naamani vääntyy väkisinkin inhosta irvistykseen. Taidan olla aika toivoton tapaus. Sen lisäksi olen myös epätoivoinen. Juuri siksihän tässä olen tätä toivoa etsiskelemässä...

Mutta löydänkö edes kunnollista tapaa määritellä toivoa muuten kuin negaatioiden kautta? Siis onko toivo pelkkää epätoivon poissaoloa vai jonkin paremman odottamista? Pitääkö toivolla olla jokin tarkasti määritelty kohde vähän niinkuin joulupukille kirjoitetussa kirjeessä: Rakas Joulupukki/universumi/kohtalo/Jeesus (rastita haluamasi vaihtoehto) haluaisin vielä tämän elämän aikana parantua/muuttua paremmaksi ihmiseksi/oppia nauttimaan elämästä/voittaa lotossa (jälleen rastita toivomasi vaihtoehto)...

En minä tästä asiasta yksin selvää saa. Ehkä täytyy sittenkin ottaa riski ja ilmoittautua blogilistalle. Jos vaikka joku viisas tai edes ystävällinen kommentoisi ja kertoisi, mistä hänen mielestään elämiseen toivoa löytyy. (Tuolta positiivisen psykologian kirjasta minä en sitä kyllä tavoittanut. Taisin nimittäin tenttiä sen logoterapian opintoihin pari vuotta sitten, mutta pistinpähän linkin tuohon. Ehkä se on hyödyksi jollekin toiselle).

Omaa pahaa oloaan purkavat, kristinuskokriittiset kommentoijat pysykööt kuitenkin muilla areenoilla. Tämä täti ei semmoista sulata nyt yhtään. Tässä blogissa vallitsee täysi diktatuuri. Vain kiltit kommentit kelpaa. Kiitos.

Kuusivarpainen kullanmuru

Meidän kuudes kissa, Muska, kuusivarpainen kullanmuru. Se tuli meille syksyllä, kun ajattelemattomat ihmiset ajattelivat hankkiutua eroon ajattelemattomuutensa seurauksista tappamalla pienet pentuset.

Ennenkuin ehdin sanoa kissaakaan, se oli ottanut paikkansa sylissä ja sydämessä. Enää en siitä luopuisi, vaikka alkuun ajattelin, että yksikin lisää on liikaa. Asioilla on tapana järjestyä. Uusi eläinlapsi, kuten ihmislapsikin kantaa mukanaan lupausta huomisesta, yhteisistä vuosista täynnä lämpöä ja läheisyyttä.

Se tarvitsee minua. Sen pienet, pennunpehmoiset tassut pitävät minua elämässä kiinni. Minä pelastin sen hengen ja omalla tavallaan se pelastaa joka päivä minut elämälle. Ilman näitä nelijalkaisia rakkaitani tuskin jaksaisin enää uskoa ja toivoa.

Sä olet kaunis

Näinkö katseen aran ja kysyvän?
Odotitko elettä hyväksynnän?
Kysyitkö lupaa olla se kaunis,
Luojan luoma?

Liekö joku jossain kieltänyt,
haavoille sisimpäsi lyönyt
ja pelko rohkeutesi syönyt
vapaana lentää.

Lennä lintunen lennä,
et tarvitse lupaa keltään.
Anna menneiden mennä.
Tänään sinua Elämä kantaa.

Hän, joka tomusta ihmisen
loi oman kuvansa kaltaisen,
ei väsy lapseensa, eikä suutu.
Saat olla vapaa.

Luojalta lahjaksi siivet saat,
allasi vihreät metsät, maat
saat lentää. Etkö jo kohta huomaa:
Sä olet kaunis.

Lennä lintunen, lennä.
Et tarvitse lupaa keltään.
Anna menneiden mennä.
Tänään sinua elämä kantaa.

Vuosia sitten tein työkseni musiikkia. Vuosia työskentelin myös nuorisonohjaajana ja opettajana.

Nuo sanat ovat yhdestä viimeisistä lauluista, jonka olen kirjoittanut.

Jotkut nuoret olivat niin hauraita, niin aroiksi säikyteltyjä jo siinä iässä, kun sydän olisi voinut olla tulevaisuudenuskoa täynnä. Ihan iski tämmöiseen epä-äidilliseen täti-ihmiseenkin toisinaan kanaemomainen fiilis. Olisi niin tehnyt mieli levittää siipensä ja edes yrittää suojella niitä pikkuisia maailman pahuudelta, mutta eihän sitä voi... Eihän ihminen pysty varjelemaan edes lähimpiään.Onneksi on olemassa joku, joka voi, joku johon turvata, joku josta kertoa niille, jotka tahtovat kuulla. Onneksi Hän ON - täysin riippumatta siitä onko uskominen trendikästä tässä ajassa vai ei.

Kaikella on tarkoitus

Kaikella on tarkoitus. Niin haluan ajatella. Kun ihminen toimii, on hänellä yleensä siihen syy ja usein myös päämäärä, jota kohti pyrkiä. Tarvitaan myös liikkeelle laittava ja toimintaa ylläpitävä voima. Ilman sitä ainakin minun pyrkimykseni jäävät voimattomaksi kaipaukseksi.

Tämän blogin tarkoitus ja teema on toivo. Sitä kohti pyrin. Sitä etsin ja tavoittelen. Unelmaa minulla ei enää ole, mutta Toivo ei kuole koskaan. Se ON olemassa jossain ,vaikken sitä pystyisi aina näkemään.

Minulla on jo ennestään muita blogeja. Niissä näkökulma maailmaan on toinen. Tähän pyrin kokoamaan ajatuksia, jotka ovat itselleni tärkeitä, mutta eivät välttämättä kaikille muille avaudu. Uskon Kolmiyhteiseen Jumalaan. Kristinusko on elämäni perusta. Silti haen hengen ravintoa laajasti myös muunlaisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta. Jos se jotakuta kammoksuttaa, nyt on hyvä hetki sulkea sivu tai palata joskus paremmalla ajalla lukemaan.

En tahdo tästä blogistani erilaisten näkemysten taistelukenttää, joten kommentointi riitaisaan sävyyn ei ole suotavaa. Elämässäni on tuskaa ja ristiitoja riittävästi ilman mieltä pahoittavien blogikommenttien pohdiskeluakin. Jos ajattelet toisin ja tahdot tuoda sen julki, ole hyvä ja perusta oma blogi sitä varten. Ehkä ilmaannun joskus lukemaan.

Syy, miksi ryhdyn näitä(kin) ajatuksiani julkisesti kirjoittelemaan on yksinkertaisesti se, että saan itse paljon iloa, toivoa ja rohkaisua toisten teksteistä. Jos joskus voin jakaa sitä eteenpäin merkitsemällä tänne muistiin jonkin toivoa herättävän tai ylläpitävän löydön tai oivalluksen, on se minulle ilo ja toteuttaa tämän blogin tarkoituksen.