torstai 22. tammikuuta 2009

Painajaisaamu

Kiitos kilteistä kommenteista (ilolla otan vastaan niitä lisää ja pohdin varmasti "ääneen" näitä tähänastisiakin, kunhan nyt saan tämän päällimmäisen murheeni tässä tekstissä ilmoille) ja tervetuloa lukijaksi Elegia. Tämä tekemäsi pohja on tosi kaunis, samoin kuin muutkin "Keisarin uusista vaatteista" nappaamani. Sinun muokkaamiasi kuvia katsoessa minulle tulee hassu tunne. En nimittäin ole visuaalisesti kovin lahjakas. Ne kuvat kuitenkin koskettavat minua niin voimakkaasti, että ikäänkuin kuulen ne mielessäni musiikkina, joka on meikäläiselle tutumpi elementti.

No, tästä aamustahan minun tekee nyt mieli avautua, kun ahdistaa niin että kohta pettää pumppu - ihan kirjaimellisesti. Heräsin nimittäin painajaiseen, jossa tiivistyi tämänhetkisen elämäntilanteeni pankiikinomaisuus ja toivottomuus seuraavasti: olin jälleen parikymppinen ja paras ystäväni oli muuttamassa ensimmäisen työpaikkaansa perässä toiselle puolelle Suomea. Minua pelotti erota hänestä, suretti se, että joutuisimme kauas toisistamme. Samalla olin kuitenkin hieman kateellinen siitä, että hänellä oli suunnitelmia ja tulevaisuus, kun minulla ei ollut mitään sellaista. Unessa olin nuori ja tunsin itseni pohjattoman epävarmaksi, mutta kahvipöydässä ystävättären vanhempien kanssa suustani tuli lauseita, jotka olisin voinut sanoa vasta aikuisena: "Hänellä on edessä elämä ja uusi työ. Mulla on kaksi yliopistotutkintoa ja kirkon nuorisonohjaajan koulutus, mutta en tule pääsemään enää mihinkään."

Kun sain silmäni auki, oli pakko nopeasti nousta hakemaan sydänlääkettä. Kipu ja rytmihäiriöt olivat niin pahat. Alakerrassa odotti ikävä yllätys: koiranpennut olivat jyrsineet poikki modeeminjohdon ja pureskelleet pirstaleiksi sen kalliin, aivan erityisen kynän, jonka olin saanut viimeisimmän työpaikkani esimieheltä mieltä lämmittävien sanojen kera. Se oli sen minun Unelmani symboli ja nyt se oli tuhannen päreinä pitkin keittiön lattiaa.

Mitään en ole tässä elämässä niin kovasti tahtonut kuin tehdä työtä, jota rakastan. Kesti pitkään ennenkuin pääsin siihen, enkä ehtinyt olla siinä kuin muutaman vuoden. Olin monin tavoin sairas jo silloin kun viimeistä tutkintoa opiskelin. Työelämässä sen jälkeen en jaksanut kuin viisi vuotta. Nyt olen eläkkeellä.

Tämänhetkinen ahdistus kumpuaa pitkälti siitä, että puolisoni on hakemassa uutta työpaikkaa. Jos hän sen saa, on edessä koko perheellä suuri elämänmuutos. En edes vielä tiedä mitä kaikkea, mutta helppoa se ei tule olemaan, eikä minulla ole enää paljon voimavaroja joustamiseen ja sopeutumiseen. Pelottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti