Addiktio vai terapiaa

"Hedelmistään puu tunnetaan" sanoo se kirja, johon tässä blogissa useimmin viittaan ja se väite pätee aika moneen asiaan. Monista ilmiöistä on ensinäkemältä vaikea sanoa ovatko ne ihmiselle hyväksi vai pahaksi. Useimmissa asioissa on kai ne molemmat puolet.

Olen viime aikoina miettinyt paljon tätä kirjoittamista, sen syitä ja vaihtoehtoisia ajankäyttömuotoja. Tänään törmäsin nettiuutisissa johonkin kirjaesittelyyn, jonka valitettavasti jo kadotin, mutta sen aiheena oli kirjoittamisen terapeuttiset vaikutukset. Googlettamalla löytyi sitten aiheesta paljon muitankin linkkejä. Tässä yksi ihan mukavasti muotoiltu.

Tunnen ihmisiä, joilla on pakkomielle ruuasta. Eräillä siivousinto ja bakteerikammo lähentelee jo pakkomiellettä. Jotkut eivät osaa olla yksin. Joillekin liikunta on niin tärkeää, että sitä on harrastettava terveyden menettämisen uhallakin. Listaa voisi jatkaa pidemmältikin. Monet asiat, jotka kohtuudella nautittuina ovat hyvinvointia lisääviä ja terveellisiä muuttuvat tietyn rajan ylityttyä vahingollisiksi.

Addiktoitua voi aika uskomattomiin asioihin. Syyt riippuvuuteen löytyvät yleensä psyyken syvemmistä kerroksista ja jos niitä käsittelemättä yksinkertaisesti repäisee itsensä riippuvuudestaan irti, on melko varmaa, että riippuvuus tai pakkomielle putkahtaa ennen pitkää esille jossain toisessa muodossa.

Mistä sitten erottaa milloin esimerkiksi bloggaamisessa on kyse riippuvuudesta ja milloin tiuha postaustahti on merkki siitä, että kirjoittaja nauttii tekemisestään positiivisella tavalla tai kokee saavansa siitä apua mielensisältöjensä jäsentämiseen? Jotkut harrastavat liikuntaa useita kertoja päivässä. Onko se normaalia? Entä useamman postauksen kirjoittaminen saman päivän aikana?

Luulen, että eron havaitseminen addiktion ja terapiakirjoittamisen välillä ei sittenkään ole niin vaikeata kuin voisi kuvitella. Addiktio lisää ahdistusta - ainakin pitkällä aikavälillä. Se vääristää yksilön elämän tasapainoa, vie kohtuuttomasti aikaa, saattaa vahingoittaa toisia ja eristää addiktin itsensä asioista, jotka olisivat hänelle hyväksi ja lisäisivät hänen psyykkistä energiaansa.

Hedelmistään puu tunnetaan tässäkin asiassa. Siis tuottaako blogien lukeminen ja kirjoittaminen elämääni enemmän hyvää kuin pahaa? Toistaiseksi vastaan siihen kysymykseen, että hyvää.

Jossittelusta

En pidä sanasta " jos" ja vielä vähemmän jossittelusta. Kaikkein hedelmättömintä se on taaksepäin suuntautuvana voivotteluna : "Voi, jos olisinkin silloin tiennyt/ huomannut/saanut, viitsinyt..." Milloin mitäkin. Meikäläisellä on elämänasenteena miettiä ensin, toimia sitten ja kantaa sen jälkeen seuraukset niin hyvin kuin hartiat kestää. Jälkiviisaus on turhaa, mutta opikseen voi ottaa. Aina tuo jälkimmäinen ei totisesti ole meikäläiseltä kunniakkaasti onnistunut, mutta ainakin yritystä riittää.

Masennuksen myötä olen tullut aiempaa epävarmemmaksi. Valintojen tekeminen käy yhä vaikeammaksi. En luota itseeni, muistiini, ymmärrykseeni ja arvostelukykyyni. Pelkään ennen kaikkea aiheuttavani vahinkoa toisille, vaikken tietenkään sitä itsellenikään toivo.

Viime vuosina olen saanut käydä hyvän terapeutin kanssa keskustelemassa siihen tahtiin kuin olen itse kokenut tarpeelliseksi (nykyään noin kerran kuussa). Viime käynneillä olemme puhuneet muun muassa melko ilmeisestä nettiriippuvuudestani ja siitä, miten koen ongelmaksi taipumukseni luovuttaa, jättää asioita kesken ja hakea vaihtelua.

Oloni parani huomattavasti, kun ihana terapeuttini löysi näihinkin asioihin positiivisen näkökulman. Blogeissa surffailun ja kirjoittelun sijaan voisin hänen mielestään kehittää paljon ikävämpiäkin paheita. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö kohtuutta tässäkin kannattaisi tavoitella. Minulle kirjoittaminen on eräänlaista terapiaa, vuorovaikutuksen ja olemisen tapa, joka auttaa paremmin kestämään elämän raskaampia puolia. Niin kauan kuin se ei kohtuuttomasti vie aikaa muulta, eikä haittaa läheisiäni, siitä tuskin on syytä syvästi huolestua.

Luopumisesta ja vaihtelusta keskustellessamme hän muistutti, että joskus suunnanmuutoksissa voi olla kyse myös toiminnan uudelleenarvioinnista ja joustavuudesta. Oli vapauttavaa kuulla, että ominaisuudessa, jota olen itsessäni yrittänyt tukahduttaa ja hillitä voi olla jotain hyvääkin.

Mielenkiintoista ihmisessä ja maailmassa onkin se, että sama piirre voi jossain toisessa tilanteessa olla hyvä, toisessa huono. Kaikki riippuu kontekstista, balanssista ja monista muista pienistä ja suurista yksityiskohdista, joita kaikkia emme millään voi hallita. Joillakin siihen vaan on enemmän pyrkimystä, toisilla ei..

Tämä ajatusketju taisi päästä vasta alkuun, mutta tekstiä tuli jo liikaakin. Jatkan aiheesta joskus myöhemmin.