Lohdullista on muistaa, että..

.".armosta te olette pelastetut, ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.."

Se, mikä jää..

Tätä blogia on viime aikoina tullut päiviteltyä vaisusti. Osasyy on se, että olen ollut hieman hämmentynyt siitä, että tämä lipsahti hengelliseksi blogiksi, vaikka alkuperäinen tarkoitukseni oli pohdiskella toivoon liittyviä näkökulmia laajemmalta pohjalta.

Nyt olen kuitenkin päässyt pulmastani yli. Sitä tovin pohdittuani totesin, että ehkä minulle vain on elämässä käynyt niin, että se kaikki muu, mistä joskus olen toivoa ammentanut on riisuttu pois: fyysinen voima, yhteiskunnallinen vaikutusvalta, tieto, henkiset kyvyt ja sosiaalinen verkosto.

Kaikki nuo ovat sairastelun myötä rapistuneet, jopa hankittu tieto on ehtinyt suurelta osin muutamassa vuodessa vanhentua. Nykyään kaikki muuttuu niin nopeasti. Ystävyyssuhteet ovat hoidon puutteessa näivettyneet ja muistin lisäksi myös sosiaaliset kyvyt tuntuvat heikentyneen.

Se ainoa, mikä on jäänyt jäljelle, ei riipu minun mieleni tai ruumiini kunnosta. Kaikkivaltias Jumala ei myöskään kysele suositusten tai ammattipätevyyden perään.

Ei minusta ole enää opettajaksi millään elämän alueella. Ei edes näissä hengellisissä asioissa. Vierellä kulkijaksi kyllä, rohkaisijaksi, kannustajaksi ja esimerkkitapaukseksi siitä, että Jumalalle kelpaa ilman meriittejä, hienoja oivalluksia tai ahkeraa puuhastelua.

Se, mikä lopulta jää, kun kaikki muu riisutaan, on Jumalan armo. Siinä saamme levätä.

Auttamisesta

Isossa kirjassa puhutaan paljon auttamisesta, lähimmäisenrakkaudesta ja huonompiosaisista huolehtimisesta. Missään ei minun muistaakseni mainita, että avun tarvitsijoiden tulisi olla erityisen kunnollisia, kunniallisia ja arvollisia saamaan apuamme ja tukeamme - vaikka sillä tavoin on asiaa virheellisesti, kaikkina aikoina tulkittukin.

Tätä teemaa olen viime aikoina päätynyt pohdiskelemaan, kun olen törmännyt useampaankin avuntarvitsijaan, joiden kohdalla on melko ilmeistä, ettei heidän ahdinkonsa ole pelkästään onnettomien sattumien summa.

Monet vaikeat tilanteet, joihin ihmiset elämässään joutuvat, ovat ilman muuta osittain omaa syytämme. Oikeastaan ihan mihin vaan hätään ja vahinkoon voimme osoittaa osasyylliseksi uhrin itsensä (Mitäs osti niin kalliin talon, ettei selviytynyt veloistaan, Mitäs lähti vieraaseen maahan, Mitäs pihisteli vakuutuksissa, Miksei opiskellut pidempään, vaikka tiesi, että akateemiset löytävät aina paremmin töitä. Mitäs liikkui huonossa seurassa ja tuli raiskatuksi/ /ryöstetyksi/pahoipidellyksi/tapetuksi).

Vaan miten kävisi, jos Jumala viimeisellä tuomiolla ryhtyisi tivaamaan meiltä selityksiä kaikkiin niihin varomattomuuksiin ja typeryyksiin, jotka eläessämme johtivat meidän pahantekoon ja vaikeuksiin. En minä ainakaan siitä pussista itseäni pois osaisi puhua..

Viime aikoina olemme puolison kanssa ottaneet suurehkoja taloudellisia - ja muunkinlaisia - riskejä auttaaksemme ihmisiä, joilla on ollut taloudellinen hätä. Voihan se olla, että vielä poltamme näppimme, mutta silti en halua päästää irti ajatuksesta, ettei tätä maallista ja muuta hyvää, mitä meille kullekin on annettu, ole tarkoitettu pelkästään itsekkäisiin nautintoihimme.

Ilo ja rakkaus kasvaa ja leviää maailmassa jakamisen kautta. Antakaa niin teille annetaan. Leiviskäänsä ei pidä pankota sukanvarteen tai haudata maahan turvaan. Antaessaan ihminen harvoin köyhtyy, kun ei rikkautta voi sittenkään mitata pelkästään rahassa..

Veitsen terällä

Pahoittelen, etten ole vähään aikaan saanut vastattua kommentteihin. Luen ne kyllä moneen kertaan ja arvostan niitä tavattomasti. Tällä hetkellä en vaan saa sanoja asettumaan sellaiseen järjestykseen kuin haluaisin. Koko olemassaolo tuntuu juuri nyt tasapainottelulta veitsen terällä. Naarmuja ja syvempiäkin viiltoja tulee hankittua ja aiheutettua ihan tahtomattaan. Sanat eivät suostu asettumaan haluamaani järjestykseen: ilmaisemaan iloa ja kiitollisuutta, vaikka tiedän sen jossain syvällä pojavirtana kulkevan. Pimeys ja ahdistus puskee terävinä kulmina lauseista läpi.

Tämän päivän sana tuossa laatikossa ei voisi taas parempaan päivään osua. Tähän tartun ja tässä riipun, kun en nyt muutakaan voi, enkä jaksa:

Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.

2. Kor. 12:9 (KR33/38)

3..joulukuuta

glitter-graphics.com

Tänään fyysinen kipu tuntuu sietämättömältä. Reumasta johtuvat niskakivut laukaisivat migreenin ja aamu kului oksentaen. Hyvä mieli ja toiveikkuus valuu mielestä kuin vesi reikäisestä saavista. Kivulias, tuskainen ja onneton ihminen on huonoa seuraa. Paras siis vetäytyä yksinäisyyteen, kun siihen on kerran mahdollisuus. Kaikilla ei sitä ylellisyyttä ole.

Meillä jokaisella on omat taakkammme ja kipumme, heikkoutemme ja piirteet, jotka tahtoisimme itsestämme salata, kun haluamme tehdä hyvän vaikutuksen. Toisten vajavaisuus vain näkyy selvemmin. Heitä on helpompi osoittaa sormella.

Tänään iloitsen armosta ja siitä, että meissä eri tavoin heikoissa Jumalan voima tulee kirkkaasti näkyviin. (Tätä samaa aihetta Flora pohti taannoin blogissaan Uskoa etsimässä. Sinne löytyy linkki tuosta sivupalkista).

Kun omat voimat loppuvat ja lähimmäisetkin tuskastuvat jonkun ainaiseen tarvitsevuuteen, Jumala jaksaa meitä aina vaan. Hän nostaa ja kantaa, antaa luvan olla juuri sellainen kuin sillä hetkellä tuntuu, ei vaadi mahdottomia, vain uskoa, toivoa ja rakkautta. Nekin Hän antaa meille lahjaksi, huolella säilytettäväksi ja käytettäväksi.

Tänään on taas sellainen päivä, jolloin en omassa varassani jaksaisi. Arjen pienet vastoinkäymiset tuntuvat vuoren korkuisilta, kun kaikki voimat kuluvat hengittämiseen.. Onneksi Jumalan voima on aina suurempi. Hänen käsiinsä on turvallista jättää koko elämänsä.

Tosiuskovainen

Hiljattain silmäilin täkäläisen ilmaisjakelulehden seuranhakuilmoituksia ja ajattelemattomasti nauraatirskahdin, kun hoksasin jonkun neidin kaipailevan "tosiuskovaista" miesystävää. Pitkään aikaan en nimittäin ole tuota ilmaisua kuullut, koska en enää aktiivisesti liiku piireissä, joissa moista käytetään.

Hetken siinä sitten tuumasin, että mikähän mahtaisi olla tosiuskovaisen vastakohta, valeuskovainenko? Teeskentelijä? Aika epätodennäköiseltä tuntuu, että kukaan muu kuin otsikoidenkipeä julkkis viitsisi nykyään enää uskovaiseksi tekeytyä, sen verran epätrendikästä se tässä ajassa on.

Vai mahtoikohan ilmoituksen laatija sittenkin käyttää tuota alkuliitettä ikäänkuin adjektiivina, samaan tapaan kuin nuoriso puhuu "tosi mageesta mestasta" tai "tosi tyhmästä opesta". (Hei! Eihän tuo lauseenjäsen ole adjektiivi. Kertokaa joku, mikä se on. Tykkäsin koululaisena lauseenjäsennyksestä, mutta kyllä tuommoiset kolmessakymmenessä vuodessa unohtuvat, kun ei ole koskaan sen jälkeen niitä tietoja tarvinnut)

Yhtäkkiä huomasin itsekin olevani vähintäänkin aika tyhmä , ellen peräti tosi ilkeä ja ylimielinen. Nousi mieleen Erkki Lemisen aforismi: "Olen usein samassa veneessä tuomitsijoiden kanssa: tuomitsen tuomitsijoita". Niinhän se tässä tapauksessa oli. Mikä minä olen naureskelemaan toisen toiveelle, jonka hän oli varmasti tuonut julki parhaalla osaamallaan tavalla.

Se, että olen itse niin usein saanut kokea olevani "aina liian jotain" (liian maallistunut, liian herätyskristillinen, liian liberaali tai liian tiukkis - aina arvostelijasta riippuen), ei riitä syyksi toisten mollaamiselle edes itsekseen, omissa ajatuksissaan.

On lohdullista ajatella, että vaikka ihmisten silmissä uskomme, tekomme ja olemuksemme ei aina olekaan standardien mukaista, Jumala ei mittaa meitä inhimillisten mittapuiden mukaan. Hän katsoo meitä armollisin, rakastavin silmin Kristuksen sovitustyön tähden. Hänelle jokainen ristiin turvaava syntinen on riittävän "tosi" riippumatta siitä, ovatko muut ulkoiset uskovaisuuden tunnusmerkit toisten ihmisten mielestä kohdallaan.

Antautumisesta

Olen huomannut, että minulla on vimmainen tarve hallita tiettyjä asioita, esimerkiksi vuorovaikutustilanteita. Haluaisin kovasti vaikuttaa sellaisiinkin seikkoihin maailmassa, joihin en oikeasti mitenkään pysty. Toisaalta elämässäni repsottavat monet semmoiset asiat, joille mahtaisin jotain näinkin vähäisin voimavaroin, kun vain suuntaisin ne oikeanlaisiin toimiin.

Edelleen katson ihaillen ja hieman haikeasti ihmisiä, jotka elämässään etenevät määrätietoisesti tuumasta toimeen. Toki hekin joutuvat tekemään kovasti työtä, kieltäytymään harhapoluista ja panostamaan paljon, mutta lopulta he saavuttavat päämääränsä ja minä tuijotan kunnioituksesta mykkänä.

Minua elämä vie kuin lastua laineilla. Kauan sitten ovat virran alajuoksulle huuhtoutuneet suuret haaveet ja suunnitelmat. Päivät ovat lähinnä selviytymistä hetkestä toiseen ja olemassaolo tuntuu kovin turhalta.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut oivaltaa, että liian suuriin saappaisiin itseäni sovittelen, jos kuvittelen olevani pätevä arvioimaan kenen elämä on arvokas ja kenen ei. Niin tarpeettomaksi kuin itseni tunnenkin, minun elämäni arvo ei ole minusta lähtöisin. En ole sitä itse hankkinut, ansainnut, enkä siksi ole oikeutettu sitä myöskään arvottomaksi tuomitsemaan.

Eihän hyvään pyrkiminen turhaa ole. Se on kai vähän niinkuin jalokalat kalastajalle: kannattaa pyytää, vaikkei aina saisikaan. Elämää vain ei voi aina hallita, väittävätpä hyvinvointikonsultit ja muut elämäntapainsinöörit mitä lystäävät.

Mitäs jos vaihteeksi kokeilisin, miltä tuntuu antautua kokonaan virran vietäväksi. Ei tosin minkä tahansa virran, vaan itse Elämän ja armon virran. Jos päästäisinkin viimein irti tästä oman vanhurskauden tavoittelusta ja antautuisin ihmisen kokoiseen elämään. Ehkä sitäkin kannattaisi kokeilla..Ei tämä tästä ainakaan enää hullummaksi voi mennä.

Keskeneräisyydestä

Keskeneräisyys on ollut viime aikoina paljon mielessäni. Tuntuu, että juuri itsessä sitä mietittäväksi riittää. Taannoin vanhoja papereita siivoillessa löysin päiväkirjani kolmenkymmenen vuoden takaa ja huomasin, että sama aihe askarrutti jo silloin.

Toistuvasti olin kirjoittanut muistiin rukouksen, jossa pyysin Taivaallista Isää kasvattamaan itseäni, tekemään minusta paremman ihmisen: viisaamman, ymmärtäväisemmän, rakastavamman ja alttiimman palvelemaan.

Kirkasotsaisesti vakuuttelin, että tiedän kyllä sen tarkoittavan tuskia ja vaivaa, sillä kasvu, muutos ja uuden syntyminen harvoin on kivutonta, mutta pyysin silti lunta tupaan ja jäitä porstuaan. Vakuuttelin kestäväni, kunhan voisin luottaa siihen, että lopputulos on alkuperäistä parempi. Että tulikin pienenä oltua pöljä! Helppoahan sitä on tuommoista rukoilla, kun ei aavistakaan, mitä kaikkea voi vielä edessä olla.

Tänään, entisen itsen raunioilla, en enää moista rinta rottingilla pyytele. Päinvastoin joudun useinkin anelemaan voimia tämän kaiken kestämiseen, eikä myönteisestä kasvusta näy ainakaan omin silmin vielä merkkiäkään. Usein tuntuu, että kehitys on kulkenut ennemminkin kielteiseen suuntaan. Olen tullut araksi, hiljaiseksi, voimattomaksi, negatiiviseksi ja menettänyt uskon keinoihini vaikuttaa.

Ainoa toivo tässä tilanteessa kirkastuu pääsiäisen sanomassa. Nyt en sitä näe, mutta jospa se silti saisi tapahtua tavalla tai toisella, että Hänen voimansa elämässäni kasvaa sitä mukaa kuin omani vähenee. Ainakin syntivelka on maksettu, joten lopussa viimeistään käy hyvin sille, joka armoon tarttuu....kun nyt jollain konstilla sinne loppuun asti selvitään.

Viime päivinä on hiljaa mielen taustamusiikkina soinut Lina Sandellin sanoittama laulu:

Sinun rauhasi anna mulle
elon kohtalot kirkastain.
En mä pyytänyt tyyntä tietä,
Sinun tahtosi tietä vain.

Isän silmä sä hellin valvo.
Isän rakkaus johda vie.
Koti taivahan kaukaa siintää.
Kotipolku on armon tie.

Täydellisyyden tavoittelusta

Vasta sairastamisen myötä olen päätynyt ajattelemaan, että ainakin omalla kohdallani täydellisyyden tavoittelu on yhden sortin suuruudenhulluutta, itsensä korottamista ja ylimielisyyttä. Miksi minä olisin se, joka yltää huippusuorituksiin, uhrautuu ja kantaa toistenkin taakat harteillaan? Miten näillä eväillä semmoiseen kyettäisiin, vaikka siunaus olisikin mukana kuin pienen pojan leivillä ja kaloilla kerran.

Olen ruoskinut itseäni siitä, että en pystynyt täyttämään paikkaani kutsumustyössä, en ollut tarpeeksi kunnianhimoinen ja sinnikäs käyttämään leiviskääni niin, että se olisi tuottanut suurimmat voitot Hänelle, joka sen minulle hoidettavaksi antoi. Olen syyttänyt itseäni jopa kaikista näistä sairauksista. Mitäs en huolehtinut paremmin tomumajastani, poltin kynttilää molemmista päistä, enkä elänyt terveellisemmin. Naurettavaa itsekeskeisyyttä.

Armoon suostuminen on ilmeisesti yllättävän vaikeaa. Myös lapsenmielisyyden ja Jumalan lapseuden merkitys on avautumassa uudella tavalla.

Tänään on mielessä viipynyt Erkki Lemisen runo:

Ensin juoksin
sitten kävelin
nyt ryömin vain.

Nyt vasta hiukan
lapsenmieltä sain.

Väsyn

Väsyn,
kun luulen
Jumalan väsyvän
minuun.
-Erkki Leminen-



Ilman anteeksiantamusta
en jaksaisi yhtäkään päivää.
Jo aamulla tartun lujasti
tarjolla olevaan armoon,
etten hukkuisi,
sillä aavistan,
etten vielä tänäänkään,
opi kävelemään
vetten päällä.
-Millan-

Lahjan vastaanottamisesta

Pohjalaisia pidetään kuulemma ylpeinä ihmisinä, enkä usko, että siinä aivan väärässä ollaankaan. Täälläpäin on perinteisesti arvostettu sitä, ettei olla kenellekään mitään velkaa. Myös ystävänpalvelukset on mielellään maksettu takaisin jollain tavalla. Varmasti siinä on yksi selitys näillä kylillä poikeuksellisen pitkään säilyneeseen talkoohenkeen. Autetaan toisia, koska on itsekin saatu apua, kun on tarvittu.

Kyvyttömyyteen ottaa lahja kiitollisena vastaan, ilman että murehtii sitä, miten tasata puntit mahdollisiman pian, liittyy kuitenkin myös huonoja puolia. Itselleni on ollut kova läksy oppia edes jonkin verran sietämään omaa heikkouttani ja tarvitsevuuttani. On vaikeaa ottaa vastaan, ellei ole mitään annettavaksi takaisinpäin. Siinäkin on auttanut kristinusko ja erityisesti sen käsitys armosta lahjana, jota ei voi ansaita.

Ihmiselle, joka ei koskaan mitään tarvitse, eikä koe tekevänsä mitään "sen pahempaa kuin muutkaan" armon vastaanottaminen voi olla vaikeata. Syyllisyyttähän pidetään nykyään useimmiten negatiivisena tunteena, vaikka oman käsitykseni mukaan se kertoo usein terveestä psyykestä (narsisti kun ei kykene kokemaan syyllisyyttä) ja auttaa meitä huomaamaan, missä kohdin omaa käytöstä olisi syytä muuttaa.

Ihminen, joka ei osaa ottaa lahjaa vastaan iloisesti ja kiitollisena, ilman huolta takaisinmaksusta , pilaa osan antajankin ilosta. En minä ainakaan jotain antaessani mieti, mitä mahdan saada tulevaisuudessa vastalahjaksi.

Kiitollinen mieli kasvattaa - ainakin minussa- halua tehdä hyvää muillekin kuin niille, joilta on itse jotain saanut. Kun on itse saanut hoivaa, apua ja rakkautta, sitä tekee mieli jakaa toisillekin aina kun se on mahdollista.

Perinteisen psykodynaamisen psykologian negatiiviseen ihmiskäsitykseen en usko alkuunkaan. Siis siihen, että vain psyykisesti ehjät ja lapsena tai myöhemmin tarpeeksi hoivaa saaneet, eheät persoonat kykenisivät toisia rakastamaan. Freud itsehän sanoi, että uskonto on ihmiskunnan pahin neuroosi.

No, minun elämässäni se armoksi kutsuttu neuroosi ainakin joka päivä antaa uuden mahdollisuuden. Jumalan rakkaus on niin paljon suurempi kuin kaikki kokemani paha ja vääryys, että se vie aina voiton - jopa tässä toivottomasti sairaassa ruumiissani ja mielessäni.

Tänään olen taas saanut suuren lahjan. Se tärkeä ihmiseni, joka joutui toissailtana sairaalaan ja meinasi kuolla odotellessaan hoitoon pääsyä, sai lopulta tarvitsemansa avun ja kaikki on nyt niin hyvin kuin tässä tilanteessa olla voi. Kiitollisuus täyttää minun mieleni. Toivottavasti jaksan tänään säteillä sitä edes hiukan myös ulospäin. Jospa aloittaisin valmistamalla vuoteessa potevalle miehelleni mahdollisimman syömäkelpoista ruokaa...