Pidän tavattomasti tuosta kuvasta, vaikka aavistan, että se jonkun mielestä voi olla ankea tai ahdistavakin.
15 vuotta sitten, kun muutimme tälle kylälle, talomme ohi paarusti useita kertoja päivässä, tupakka hampaissa, vanhahko mies. Toisinaan hänellä oli mukanaan koira, joka tosin ei ollut hänen omansa, vaan toisen naapurin. Mies vain poimi sen mukaansa lenkille aina ohi kulkiessaan ja se tietysti sulatti minun sydäntäni muuten varsin töykeänoloista naapuria ajatellessa. Missä tahansa kylällä ryhdyttiin rakennustöihin, tai käytettiin kaivinkonetta, sinne hän ilmaantui kuopan reunalle tarkkailemaan. Ei ikinä tarttunut mihinkään töihin. Ei koskaan auttanut ketään, mutta odotti kyllä naapureilta apua mennen tullen milloin lumitöissä, milloin tuon autonrottelon korjaamisessa, jota ei enää kymmenenä viimeisenä käyttövuonna oltu edes katsastettu.
Kun meidän pihallamme kesäisin pidettiin kyläläisille avoimia juhlia tai konsertteja, hän ilmaantui aina mukaan, mutta ei juurikaan vaivautunut olemaan ystävällinen tai sosiaalinen. Sitten hän eräänä päivänä yksinkertaisesti katosi. Oli kaatunut jäisellä tiellä ja murtanut jalkansa. Sairalassa löydettiin diabetes ja monia muita vakavia sairauksia. Hetkeksi hän yritti vielä palata yksinäiseen mökkiinsä ja naapurit koettivat auttaa häntä käymällä hänelle kaupassa ja toimittelemalla muita asioita. Pian mies kuitenkin joutui takaisin sairaalaan ja sieltä hoitokotiin. Sen jälkeen maisemasta puuttui jotain.
Itse en ole koskaan pelännyt kuolemaa. Jotkut ahdistuvat ajatellessaan sitä, mitä jättävät jälkeensä, murehtivat muistaako kukaan, onko tullut tehtyä mitään, mistä voi olla ylpeä, onko omalla elämällä ollut merkitystä. Minä en semmoista murehdi. Meikäläiselle riittää tarpeeksi päänvaivaa ihan tässä käsillä olevassa hetkessä. Kunhan tässä ja nyt saisin asiani hoidettua niin, että en lisäisi toisten taakkaa, vaan päinvastoin auttaisin aina, kun voin, enempää en tältä elämältä toivo.
Olen aina tykännyt kovasti siitä vitsistä, jossa kirjastoon tulee nuori kesätyöntekijä, joka laitetaan ensi töikseen siivoamaan kirjavarastoa kellariin. Ruokatunnilla hän kömpii sieltä muiden seuraan ja ihmettelee ääneen: "
Kuka, kuulkaa, oikeen on se Vileeni, jonka kirjoja siellä on kokonainen hylly väärällään?" "
Kuka ihmeen Vileeni?!"ihmettelevät kirjastomerkonomit ja informaatioteknologit. Kukaan ei keksi ja niin mennään katsomaan. Selviää, että kesätyöntekijällä on peruskoulutuksessa vielä hieman parantamisen varaa, sillä niiden kirjoittajaksi paljastuu V.I.Lenin.
Jos siis niin äänekkäästi maailmassa mellastanutta miestä ei enää tämän päivän nuoriso muista, mitä ihmeen väliä sillä on, mitä minusta ajatellaan sen jälkeen, kun olen kuollut. Teen parhaani ja se saa luvan riittää. Elämä on tässä ja nyt. Kun se minun osaltani loppuu, mitään ei jää kesken, sillä minun aikani on silloin täysi. Se on minusta lohdullinen ajatus.
Tuota kuvaa katsoessa tulee silti mieleen, että ehkä tämä ylimääräisen roinan hävittämisprosessi huushollissa olisi nyt hyvä saattaa mahdollisimman pian loppun. Ei jäisi sitten niin paljon sotkuja toisten setvittäväksi, jos aika akasta kovin äkistikin jättää.
Minulla on jotain, mistä pitää kiinni. Ihan konkreettisesti tuo pieni ja pörröinen pitää vastavuoroisesti minusta kiinni. Se käyttää hihaani tuttina ja tulee syliin aina kun halipula iskee. Minun ilokseni sille iskee se usein.