Kiitollisuus

Tänään oli kummallinen päivä. Iltapäivään asti huolestutti kovasti. Sitten ongelma ratkesi ja taas on aihetta " to count my blessings" eli laskea kiitollisuuden aiheita, kuten mm kommentissaan taannoin kertoi tekevänsä.

Kolme vuotta sitten Vappuna oli myöskin lämmin ja aurinkoinen päivä. Sisko vei koiramme peltotielle lenkille ja tuli pian sangen kauhistuneena takaisin: käärme oli purrut molempia koirulaisia. Veimme ne eläinlääkäriin heti, kun joku suostui ne pyhinä ottamaan vastaan, mutta onnettomuudella oli surulliset seuraukset. Sen myrkytyksen johdosta vanhemmalle koiralle kehittyi munuaisten vajaatoiminta ja loppukesästä se rakas pörriäinen kuoli.

Tuo ikävä muisto palasi mieleen, kun vanhin kissamme ei eilen illalla tullutkaan yöksi sisälle, kuten sillä aina on tapana. Ei näkynyt kattia aamullakaan. Huudeltiin ja etsittiin. Kuljettiin sydän läpättäen tarkastamassa lähitienoon ojanpenkat ja pelättiin sen jääneen auton alle. Iltapäivällä puuhastelin jotain pihassa, kun yhtäkkiä kuulin vaimeana tutun naukaisun. Huutelin kisua nimeltä. Se vastasi. Lopulta keksin avata piharakennuksen oven ja sieltä kisuli luikahti silmin nähden närkästyneenä, mutta sangen helpottuneena.

Siellä se ressukka oli ollut telkien takana vähintään edellisestä illasta lähtien ilman vettä ja ruokaa, mutta onneksi ei sentään pitempään. Nyt on iloinen ja kiitollinen olo, mutta hiukan mietityttää, pitääkö tosiaan aina pelätä menettävänsä jotain, ennenkuin sitä ymmärtää arvostaa?

Viisastumista odotellessa

Eilisistä kommenteista (kiitos niistä) sain inspiraation selkeyttää ajatteluani siitä, millä perusteilla moraalisia ratkaisuja teen (ja miten mielestäni pitäisi).

Monissa tutkimuksissa on vahvistettu se arkipäivän havainto, että ihmiset arvostavat eniten kaltaisiaan ja niitä, joihin heillä on myönteinen tunnesuhde. Amerikkalaiset elokuvathan suorastaan herkuttelevat erilaisilla lynkkauskohtauksilla, joissa poikkeava yksilö joutuu epäilyksen alaiseksi tai väkivallan uhriksi vain siksi, että sattuu olemaan vieras ja toisenlainen.

Monilla empatian tunne toimii merkittävänä pontimena auttamiskäyttäymisessä ja siinäkin on taas omat lainalaisuutensa, joita jokut mieluiten selittävät biologisilla seikoilla (esim. pyöreäsilmäinen vauva herättää kuulemma enemmän auttamishaluja ja sympatiaa kuin raavas mies).

Tuskinpa minä geeneiltäni ratkaisevasti muista poikkean, mutta pelkkä positiivinen tunne harvoin omalla kohdallani moraalisia arviointeja ratkaisee. Toki muiden lailla autan helpoimmin minulle rakkaita ja lähellä olevia ihmisiä, mutta väärät teot ovat vääriä, tekee ne sitten minä itse, joku läheisistäni tai ihminen, jonka kanssa en löydä mitään yhteistä.

Suoraan sanottuna minua pelottaa sellaiset ihmiset, jotka tekevät ratkaisuja pelkästään tunteiden ja valikoimattomasti ympäristöstään omaksumiensa käytäntöjen perusteella. Minusta olisi tärkeää, että jokainen edes yrittäisi rakentaa itselleen jonkinlaisen moraalisten periaatteiden struktuurin (niin vaikeata kuin se tässä moniarvoisessa ajassa onkin), koska jo rakennusprosessi pistää miettimään asioita ja tarpeen tullen mietittyjä argumentteja voi oikaista ja tarkistaa, jos tuntuu, että koko rakennelma on kaatumassa.

Kuten teksteistäni varmasti huomaa, minulla ainakin tunteet heilahtelevat jyrkästi esimerkiksi sen mukaan, kuinka kovaa on fyysinen kipu tai, miten olen edellisenä yönä saanut nukutuksi. Olen itse elänyt pitkiä aikoja sellaisten ihmisten lähellä, joiden mielipiteet ja käyttäytyminen vaihtelivat tunnetilasta riippuen epäjohdonmukaisesti päivästä ja hetkestä toiseen. Ympäristölle se oli tosi raskasta.

Kauhistuttavan yleistä on jopa arvovaltaisiksi kohotettujen (esim. poliitikot) henkilöiden keskusteluissa niin sanottu ad hominem-argumenttiin lankeaminen (eli sanottua ei arvioida esim. sen totuus- ja käyttöarvon perusteella vaan siltä pohjalta kuka sen sanoo "ei miehet ymmärrä näistä asioista mitään" tai "naiset nyt on aina niin tunnevaltaisia" "demarit nyt on aina tuolla kannalla"). Silloin ei rakentava keskustelu onnistu, jos toisen mielipiteet vastaansanomattomasti tyrmätään sillä perusteella, miltä tämä näyttää tai mihin ryhmään kuuluu. Ihan omin luvin olen päätynyt arvioon, että tällaiseen ad hominem -argumentointiin ja muuhunkin perusteellisen ajattelun välttelyyn syyllistyvät helpoimmin ne, jotka itse tekevät ratkaisunsa tunnepohjalta ja siksi kuvittelevat toistenkin tekevän niin.

Merkittävä kysymys on tietysti myös se, mistä ihminen rakennusaineet moraalisiin arvostelmiinsa poimii. Raamatun kymmenen käskyä ei mielestäni ole ollenkaan hullumpi kokoelma. Se täsmentää sopivasti rakkauden kaksoiskäskyä, joka "tiivistemuodossaan" voi olla ilman tarkempaa karttaa hieman vaikeasti tulkittava..

Moraalinen koodi opitaan ja omaksutaan samoin kuin muutkin sosiaaliseen todellisuuteen liittyvät säännöt. Niitä matkitaan, niihin totutaan, ne sisäistetään ja niitä voi muokata oman ajattelun kautta vasta sitten, kun siihen on riittävästi älyllisiä ja tiedollisia resursseja. Onneksi on havaittu myös se, että kyky moraalisiin arviointeihin kehittyy monilla läpi elämän. Myös siitä on kai kysymys, kun jotkut kuulemma vanhetessaan viisastuvat.

Sitä ihmettä jään tässä omalla kohdallani odottelemaan ;-)

Kuilussa

Tänään on olo kuin syvässä kuilussa, kylmän kaivon pohjalla, minne aurinkokin pilkahtaa vain hetkeksi keskellä päivää.Oman kivun lisäksi yli vyöryy nyt toisten murheet: sairaudet, työpaikkakiusaaminen, suoranainen väkivalta ja valheet.

Ei auta tässä elämän valoisampien puolien haeskelu, eikä ihminen totisesti näytä nyt kauniilta. Kaikkein karuinta on kohdata pahuus. vääryys, julmuus ja synti juuri siellä, mistä sen kuvittelisi olevan kauimpana. Me kristityt emme tosiaankaan Herraamme muiden joukossa aina positiivisesti edusta.

Heikkoutta on niin monenlaista. Joskus se pukeutuu vahvuuden ylemmyydentuntoiseen kaapuun. Isä Jumala toki näkee naamionkin taa, mutta voi, kunpa näkisimme me tavalliset kuolevaisetkin. Ehkä narsistin haavoitettuun sieluun kurkistaminen saisi paremmin sietämään sen vahingon ja pahan, mitä loukattu, sairas ego ympärilleen kylvää.

Mutta milloin pitää antaa anteeksi ja milloin nousta taisteluun oikeuden puolesta? Sen kun osaisi erottaa..

Onnellisemmaksi

Kaikenmoista ne iltapäivälehdet suoltavat, mutta tässä listassa on ihan tieteellisemmässäkin valossa paljon asiaa. Taidanpa tänään kokeilla edes muutamaa kohtaa :-)

Kevät

Ruumiini ja mieleni on uupunut. Hädin tuskin jaksan edes hengittää. Puoliso kävi ulkona ottamassa tämän kuvan. Myös Villiminttukissaa väsyttää, mutta sen uupumukselle on järkevä syy. Keväästä huumaantuneena se ei ole moneen päivään malttanut käydä sisällä muuta kuin täydentämässä ruokavaliotaan raksuilla.

Minä olen väsynyt kaikkeen: tähän kipuun, voimattomuuteen, yrittämiseen ja keskeneräisyyteen, toivottomuuteen ja loputtomaan valittamiseen.

Onneksi mikään ei ihan oikeasti ole minun varassani. Luonto herää. Aurinko paistaa. Maailma on kaunis. Uutta elämää syntyy, eikä minun tunteillani tai jaksamisellani ole mitään tekemistä sen kanssa. Kiitos Luojalle ja Kaikkeuden Ylläpitäjälle siitä!

Pässinpäitä

Tänään tunsin itseni hetken tarpeelliseksi, kun saatoin hoitaa miehen puolesta hänelle vastenmielisen työtehtävän kirjoittamalla lehteen hartauskirjoituksen. Liitän sen tuonne loppuun.

Meillä on kaksi lemmikkilammasta. Nyt ne ovat jo yli kymmenvuotiaita. Pitkän elämänsä aikana ne ovat ehtineet opettaa meille kaikenlaista. Erityisesti olemme saaneet hmm.. uudenlaista näkökulmaa Raamatun lammasvertauksiin.

Joskus aiemmin tuli nimittäin kuviteltua lampaat semmoisiksi avuttomiksi pieniksi ja pehmoisiksi, jotka joutuvat suden suuhun alta aikayksiön, jos ei niistä joku pidä huolta. Toisaalta ne taitavat sellaisia ollakin, mutta myös äärettömän itsepäisiä, ahneita kakkiaisia, jotka kadehtivat toisiltaan kaikkea. Tuhlaavaisesti ne sotkevat saamansa herkut jalkoihinsa ja karkaavat aina tilaisuuden tulle pahantekoon (syömään kaalit kasvimaasta tai järsimään kirsikkapuuntaimet kuorettomiksi). Oikein sopivia ihmisen vertauskuviksi siis ;-) Onneksi meillä on hyvä ja kärsivällinen Paimen.

Tässä se lehtihartaus:

Hyvä paimen ja pässinpäät

Lapsuusmuistojen hämäristä saan vieläkin mieleeni pyhäkoulutilan seinällä näkemäni maalauksen. Siinä oli Jeesus, hyvä paimen, koukkuvartisen sauvansa kera ja pörröinen, puhtaanvalkoinen lammas. Muistelen jo lapsena joskus miettineeni, minne sen lampaan mahtoi tehdä mieli, kun se sillä tavoin laumasta lipesi ja omille teilleen lähti.

Nuorena samaa kertomusta kuunnellessa kuvittelin ymmärtäväni lampaan aatokset kovinkin tarkkaan.Ainahan ruoho näyttää vihreämmältä aidan takana ja tottahan jokaisen täytyy oma tiensä etsiä. Mitä sitä valmiiksi tallottuja polkuja kulkemaan ja valmiisiin totuuksiin uskomaan, vai kuinka?

Nykyään yksilön arvoa, vapautta ja itsenäisyyttä korostetaan meillä ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Monessa mielessä se lienee hyväkin asia, mutta aivan kaikkea ei jokaisen kannattaisi itse yrittää tehdä. Toistenkin virheistä voi oppia. Itse ei tarvitse päätään joka puuhun lyödä. Myös itsensä pelastaminen äärimmäisestä pulasta voi olla yksin vaikeaa.

Ei tarvitse myöskään harhailla eksyksiin, kuten se vertauksen lammas, oivaltaakseen, että Jeesuksessa meillä on tie totuus ja elämä. Hän on itse portti, josta saamme Jumalan valtakuntaan kulkea. Hän on tie ja hyvä paimen, joka kuljettaa meidät turvallisesti perille. Ei paimeneen turvaava lammas ole tyhmä, vaan se, joka ajattelemattomuuksissaan tai uhmassaan omille teilleen lähtee. Onneksi Jeesus on kärsivällinen ja armollinen, ei hylkää meitä pieniä pässinpäitä..

Tuntomerkkimeemi

Savisuti haastoi minut meemin. Ohjeistus on tällä kertaa tämmöinen

Nyt (ja aiemminkin) on ollut paljon liikkeellä fakta-haasteita, esim. kerro 20 faktaa jne. Tämä haaste ei käsittelekään faktoja, vaan tuntomerkkejä. Kerro yksityiskohtia itsestäsi ja jaa ne muille. Haasta sitten 5 muuta bloggaajaa tekemään sama edelleen.

1. Minulla on kullanvärisiksi raidoitetut, melkein vyötärölle saakka ulottuvat hiukset

2. Olen lyhyt

3. Tällä hetkellä olen myös paksu.

4. Pukeudun melkein aina mustaan. Jos haluan näyttää vähemmän pelottavalta, piristyksenä on ripaus pinkkiä

5. Ulkona jalassani on useimmin punaiset kumisaappaat tai korkeakorkoiset nilkkurit

6. Käveleminen sattuu nykyään kaikilla kengillä ja sen askelluksesta huomaa, mutta korkeat korot helpottavat melkein poikki perstuneen akillesjänteen kipua.

7. Minulla(kin) on auringossa tummuvat silmälasit

8. Melkein kaikki naamataulussani on pyöreää - varsinkin nenä ja siniset silmät

9. Hymyilen paljon - myös vieraille vastaantulijoille

10. Vaatteeni ovat aina, harjausyrityksistä huolimatta, yltä päältä karvaiset, koska meillä asuu 6 kissaa, 3 koiraa ja ulkorakennuksessa lisää muita otuksia

Tämän enempää ei nyt irtoa;-) ja sitten vahinko kiertämään viidelle, jotka ovat tällä kertaa Aila, Jussi, Bamiella, Liisa ja Yvioon

Kohtalotoveri

Tämä puu asuu kotini lähellä. Se on kuollut pystyyn jo kauan sitten ja kuvan ottamisen jälkeen ränsistynyt entisestään. Olen usein pysähtynyt sitä ihailemaan ja joskus sen juurella salaa itkenytkin. Sen luota on kotiin juuri niin pitkä matka, että tuuli ehtii kuivata kyyneleet ja viilentää vaaleammaksi itkusta punoittavan nenän.

Tänään en jaksanut puulle asti. Kipu lonkissa, polvissa ja melkein kaikkialla muuallakin kropassa on viime päivinä ollut niin raastava, etten pian jaksa edes hengittää, saatikka kävellä, kun joka askel tuntuu puukon survaisulta jalkaterän luissa.

Olisin silti tahtonut jutella sille tänään. Ehkä se vielä joskus vastaakin. Ainakin minulla on usein sen luona sellainen olo kuin sillä olisi jotain sanottavaa. Ehkä minä en vain ole vielä osannut oikealla tavalla kuunnella.

En ymmärrä, miksi se vielä seisoo siinä, vaikka elämä on lakannut virtaamassa sen suonissa jo kauan sitten. Samaa ihmettelen itseni kohdalla. Tämä ei tunnu elämiseltä, ennemminkin hitaalta kuolemiselta. Yksin elämän antaja ja ylläpitäjä tietää miksi.

Ei mikään

Nyt on olotila sellainen, ettei riemu kovin railakkaasti repeile. Eihän tässä toki ilo ole ollut ylimmillään pitkiin aikoihin, mutta nyt on elo kuin rämpimistä kylmässä kurapellossa. Tällaisina hetkinä pienetkin hyvät asiat muuttuvat oljenkorsiksi, joihin tarttuminen auttaa muistamaan, että on tällä elämällä jotain merkitystä, niin risaista ja surkeaa rämpimistä kuin se omalla kohdalla enimmäkseen onkin.

Muutama viikko sitten sain viestin ennestään tuntemattomalta ihmiseltä, joka omisti äänilevyni ja kertoi erityisesti tämän kappaleen merkinneen hänelle paljon. Olin iloinen, sillä monien mielestä se on synkkyydessään pelottava. Itselleni se on aina ollut läheinen.

Ei mikään

Halki pimeän laakson, läpi pelkojen yön
minä perille löydän vuoksi täytetyn työn,
eikä mikään tässä maailmassa ole väkevämpi rakkauttas.
Kaksin käsin sun viittasi liepeeseen tartun
ja pysyn mukanas.

Ääni hiljainen kantaa yli meluisen maan.
Risti toivoa antaa elämään kuoleman,
eikä mikään tässä maailmassa ole väkevämpi rakkauttas.
Kaksin käsin sun viittasi liepeeseen tartun
ja pysyn mukanas.

Ole minulle leipä.
Ole lepo ja työ.
Herra armahda meitä, valaise tämä yö,
eihän mikään tässä maailmassa ole väkevämpi rakkauttas.
Kaksin käsin sun viittasi liepeesen tartun ja pysyn mukanas.

Valo

Joskus elämän raunioilla, omien rakennelmien romahdettua, suojaisa kattokin sortuu ja yllättäen avautuu tila uusille näköaloille. Jospa en jäisikään tuijottamaan omaa rappiotani ja harmauttani, vaan nostaisin kasvoni taivaan kutsuvaan valoon...

Rakkauden silmälasit

Vasta eilen mietiskelin itsekin sitä, miksi kaukaa katsottuna asioita ja ihmisiä on niin helppo arvioida väärin. Kun uskaltaa mennä, tai pääsee, lähelle ei voi välttyä näkemästä sitä ainutlaatuista kauneutta, jonka Luoja on jokaiselle suonut.

Saara Reimanin Filosofian puutarha -blogissa on tänään YouTube -linkki, jonka liittäminen suoraan ei onnistu, mutta tässä on osoite: http://www.youtube.com/watch?v=9lp0IWv8QZY

Tuota pätkää katsoessa meikäläisellä nousi iho kananlihalle ja alkoi itkettää. Joskus onneksi käy hyvin, mutta miten monet tässä maailmassa tulevatkaan ohitetuiksi, aliarvioiduiksi ja mitätöidyiksi sangen pinnallisin perustein.

Aurinkolasien viereen optikkoliikkeeseen olisi minun mielestäni hyvä pystyttää semmoinen teline, josta myydään rakkauden silmälaseja, sellaisia, jotka auttavat meitä näkemään olennaisen ja suodattavat pois kaiken toisarvoisen, joka peittää todellisen kauneuden tässä maailmassa. Olisikohan jollain kiinnostusta sellaisten keksimiseen... Ehkä ei, sillä sellaisten lasien yleistyminen voisi haitata aika monen muun tuotteen myyntiä. Ainakin kosmetiikkateollisuus taitaisi moisia henkeen ja vereen vastustaa..

Puhukaa kivet

Kun katselen kaukaa rantahiekkaa
se näyttää harmaalta vaan.
Jos käteeni nostan muutaman kiven
ne aurinko saa muuttumaan.
Ne hehkuu ja kimaltaa.
Auringon valossa katsoja väritkin huomaa.
Kaikkeuden kauneutta ihmettelen:
miten pienikin Suuren on luomaa.

Kadulla katson ihmisvirtaa.
Ne kulkevat kopeina vaan.
Ei hymyile kukaan, ei uupunutta
pysähdytä auttamaan.
Myös minulla sydän on jäätä
ja kolkolta kylältä kaupunki näyttää.
Haen kasvoista kauneutta aitouden,
mutta harmaalta maisema näyttää.

Puhukaa kivet, huutakaa vaikka.
Näyttäkää missä on ihmisen paikka.
Vain Valossa nähdä voi elämän värit ja kauneuden.

Puhukaa kivet, huutakaa vaikka,
näyttäkää missä on syntisen paikka.
Vain Valossa nähdä voi elämän värit ja kauneuden..

Ikuinen elämä

Keskeneräisyydestä

Keskeneräisyys on ollut viime aikoina paljon mielessäni. Tuntuu, että juuri itsessä sitä mietittäväksi riittää. Taannoin vanhoja papereita siivoillessa löysin päiväkirjani kolmenkymmenen vuoden takaa ja huomasin, että sama aihe askarrutti jo silloin.

Toistuvasti olin kirjoittanut muistiin rukouksen, jossa pyysin Taivaallista Isää kasvattamaan itseäni, tekemään minusta paremman ihmisen: viisaamman, ymmärtäväisemmän, rakastavamman ja alttiimman palvelemaan.

Kirkasotsaisesti vakuuttelin, että tiedän kyllä sen tarkoittavan tuskia ja vaivaa, sillä kasvu, muutos ja uuden syntyminen harvoin on kivutonta, mutta pyysin silti lunta tupaan ja jäitä porstuaan. Vakuuttelin kestäväni, kunhan voisin luottaa siihen, että lopputulos on alkuperäistä parempi. Että tulikin pienenä oltua pöljä! Helppoahan sitä on tuommoista rukoilla, kun ei aavistakaan, mitä kaikkea voi vielä edessä olla.

Tänään, entisen itsen raunioilla, en enää moista rinta rottingilla pyytele. Päinvastoin joudun useinkin anelemaan voimia tämän kaiken kestämiseen, eikä myönteisestä kasvusta näy ainakaan omin silmin vielä merkkiäkään. Usein tuntuu, että kehitys on kulkenut ennemminkin kielteiseen suuntaan. Olen tullut araksi, hiljaiseksi, voimattomaksi, negatiiviseksi ja menettänyt uskon keinoihini vaikuttaa.

Ainoa toivo tässä tilanteessa kirkastuu pääsiäisen sanomassa. Nyt en sitä näe, mutta jospa se silti saisi tapahtua tavalla tai toisella, että Hänen voimansa elämässäni kasvaa sitä mukaa kuin omani vähenee. Ainakin syntivelka on maksettu, joten lopussa viimeistään käy hyvin sille, joka armoon tarttuu....kun nyt jollain konstilla sinne loppuun asti selvitään.

Viime päivinä on hiljaa mielen taustamusiikkina soinut Lina Sandellin sanoittama laulu:

Sinun rauhasi anna mulle
elon kohtalot kirkastain.
En mä pyytänyt tyyntä tietä,
Sinun tahtosi tietä vain.

Isän silmä sä hellin valvo.
Isän rakkaus johda vie.
Koti taivahan kaukaa siintää.
Kotipolku on armon tie.

Kelvoton vaimo, hurskas mies

Valmistin ruokaa ja leivoin. Valitin, että sattuu ja väsyttää. Mies rapsutteli koiraa ja säälitteli, kun sillä on tassu kipeä.

Imuroin eteisen ja lepäsin. Keräsin ympäri lojuvat lehdet ja lepäsin. Mies kävi koirien kanssa lenkillä ja ilmoitti lähtevänsä uimaan. Yritin selittää, että vieraita on tulossa, enkä selviä yksin kaikesta. Koirat kantavat näillä keleillä kuraakin sisään enemmän kuin ehdin ulos lapioida. Olen niin huonossa kunnossa. Huimaa, särkee ja väsyttää. Laiska, sairas ja kelvoton vaimo.

Itku silmissä pyyhin pölyjä, hankasin kuraa ja välillä taas lepäsin. Kissa kaatoi täyden ruokakipon vastapestylle lattialle. Koira löysi jostain ulkoa tuomansa kepin ja silppusi sen tikuiksi olohuoneeseen.

Mies tuli uimasta ja pyyhkäisi keittiön pöydän. Kunnon mies osallistuu kodin siivoukseen. Olin suihkussa, kun hän ilmoitti lähtevänsä kirkkoon. Hurskas mies.

Minä nielin suihkussa kyyneleitä. "Perhana", sanoin mielessäni, jätin siivousvälineet niille sijoilleen ja menin kaatamaan itselleni lasin viiniä. Herra meitä auttakoon...

Ahdasmielisyydestä

Nuorisonohjaajaopiskelijana kristillisessä kansankorkeakoulussa sain ensimmäisenä vuonna seinänaapureikseni pari pojankoltiaista, jotka olivat nuoria ja kiihkeitä uskossaan. Opistolle kutsuttiin kerran kuussa jokin järjestö esittelemään toimintaansa. Kun tuli Amnesty Internationalin vuoro, nämä tulisielut repivät käytävällä heidän esitteitään ja paiskasivat roskakoriin. Kun tiedustelin syytä moiseen tihutyöhön, he ilmoittivat, ettei tuommoisia järjestöjä tarvita. Jeesus tulee pian takaisin ja sitten kaikki vääryys poistuu. Meidän tulee keskittyä siihen, eikä tuollaiseen haihatukseen.

Molemmista lapsosista kasvoi myöhemmin aktiivisia nuorisotyöntekijöitä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Toinen näkyy mediassa hyvinkin usein ja hänen käsityksensä maailmasta on selvästi muuttunut vähemmän mustavalkoiseksi. Toivoa siis on, kun kerran typeristä ja pahankurisista pojankoltiaisistakin voi kasvaa suoraselkäisiä miehiä.

Minusta on hyvä, että kristityt näkyvät yhteiskunnassa ja ottavat kantaa myös sellaisiin asioihin, jotka eivät suoranaisesti ole kristinuskon ydinkysymyksiä. Itseasiassa olen aika järkyttynyt siitä, miten vähän seurakunnat ja yksittäiset kristityt taloudenpidossaan tuntuvat satsaavan esimerkiksi ympäristönsuojeluun ja tasa-arvokysymyksiin. Seurakuntien työilmapiirikin on todettu monissa tutkimuksissa keskimääräistä kehnommaksi.

Sen, että suuntaamme katseemme tulevaan ja ylös Jumalan kirkkauteen, ei mielestäni pitäisi tehdä meistä kapeakatseisia ja ahdasmielisiä. Päinvastoin. Kristuksen esimerkin ja Jumalan rakkauden tulisi mielestäni olla ennemminkin valo, joka osoittaa meille ne epäkohdat, joiden poistamiseksi meidän tulee täällä ajassa tehdä työtä vastuksia pelkäämättä. Eihän meillä ole silloin mitään pelättävää, kun kanssame kulkee Ikiaikojen Jumala.

Ahneudesta

Tänään osui silmiin hyvä artikkeli ahneudesta. Sopiva aihe pohdittavaksi paaston aikaan...Havaitsen kuitenkin jälleen kerran, että toisten ahneus on helpompi huomata kuin oma. Toisen synnit ovat suuria ja raskaita. Minulla vaan tämmöisiä pikkuisia paheita.

Ahneus on varmasti elämässäni läsnä. Luontevammalta tuntuu kuitenkin pohtia ja tavoitella kohtuutta. On helpompi hyväksyä niukkuus ja rajoitukset, kun tiedostaa, että maailmassa resursseja on rajallisesti. Jos minä ahmin ja kahmin, joku muu jää ilman. Vielä kun oppisi sopivalla tavalla huolehtimaan siitä, että se, mikä minulta liikenee, päätyisi oikeaan osoitteeseen, eikä tarpeettomana kaatopaikalle.

Mitä jää..

Tuolla Panun blogissa oli tänään runo jäästä. Siitä putkahti yllättäen mieleeni tämä vanha lauluni, jonka nimi voisi yhtä hyvin olla "mitä jää". Aikoinaan kirjoitin sille kuitenkin otsikoksi

Tartu elämään lujasti kiinni

Kevätaurinko maan unestaan herättää
ja saa linnut laulamaan.
Kun kaikki kauneimmillaan näin on
tähän hetkeen jäisin, jos voisin.
Mutta aika kulkee omaa tahtiaan,
ei anna jäädä onnen hetkistä nauttimaan.

Tartu elämään lujasti kiinni.
Muuten se karkaa.
Kuin vesi, joka joessa virtaa
päivät huomaamatta ohitse lipuu
ja mitä jää..

Tuulen tuoksu hiuksissasi,
meren suolaisen maistan huuliltasi.
Sua katson kauan ja tän
kuvan toivon aina mielessäin säilyvän.
Vaikka aika kulkee omaa kulkuaan,
muistoissani pääsen tänne aina uudestaan.

Tartu elämään lujasti kiinni..

Ullakolla kun siivosin
kolmipyöräistä haikeena katselin.
Lapsuuskin on lainassa vain.
Muistan pehmoisen poskesi poskellain.
Eipä aika taida ketään unohtaa
ikuisesti äidin hoidossa olemaan.

Tartu elämään lujasti kiinni