Vuosi vaihtui

Vuosi vaihtui. Minä pysyn samana. Ei siis aihetta lupauksiin. En jaksaisi pitää niitä kumminkaan. En jaksa mitään muutakaan..

Vuosi vaihtui silti ihan mukavissa merkeissä. Naapureiden ilotulitukset näkyivät ikkunasta hyvin. Ne olivat tänä vuonna aiempaa näyttävämpiä, eikä hajalaukauksia säädetyn ajan ulkopuolella toistaiseksi ole tullut liikaa.

Nämä kollektiiviset taitekohdat kalenterissa ovat periaatteessa hyviä ja hyödyllisiä. Jos olisin yhtään energisempi, päättäisin toki pitää kunnostani ja läheisistäni parempaa huolta sekä tehdä jotain konkreettista niin elämän laatuni kuin maailman tilan hyväksi.

Valitettavasti kaikki voimat kuluvat pelkkään hengittelyyn. Kivut ovat kovat, kun ulkona sataa räntää. Huoli sairastavista rakkaista sekä muutamasta muusta jutusta  on tällä hetkellä suuri. Tekee melkein mieli maata hiljaa, yrittää ikään kuin maastoutua. Jospa kohtalo iskisi seuraavan mäjäyksensä vahingossa sivuun.

..Vaikka enhän minä mihinkään kohtaloon usko. Korkeimman johdatukseenhan minä oikeasti luotan. En vaan aina ymmärrä, mikä on tämän kaiken kärsimyksen tarkoitus maailmassa. On helpompi syyttää kohtaloa kuin Häntä.

Piiloon pienelle sykkyrälle

Toivon koti on ollut hiljaa pitkään. Osittain siitä syystä, että toivo tuntuu meikäläisen näköpiiristä tyystin haihtuneen. Minne lie muuttanut..

Toinen syy on pelko. Pelkään arvostelua, ihmisten kovia sanoja ja jopa kommenttien puutetta, sitä viileältä tuntuvaa hiljaisuutta, joka joitakin blogitekstejä seuraa.

Objektiivisesti katsottuna syytä pelkoon ei ole. Muutamaa, pientä poikkeusta lukuun ottamatta olen, pian seitsemän vuotta kestäneen, bloggausharrastukseni aikana saanut pelkästään ystävällisiä kommentteja.

Perusteeton pelko on pesiytynyt minuun silti ja se johtuu suurimmaksi osaksi psyykkisten suojautumiskeinojeni rapautumisesta. Kipu, lääkkeet ja jatkuva voimattomuus syö uskoa omiin kykyihin ja selviytymiseen.

Tunnen itseni suunnattoman vanhaksi ja väsyneeksi. Aivan liian uupuneeksi edes uskomaan ja toivomaan. 

Tällaisen heikkouden tuottama häpeä saa vetäytymään entistä kauemmas muista, yksin, pimeään, tiukallle kerälle, piiloon arvostelevilta katseilta.

Surullisinta on se , että tällaisessa tilassa alkaa helposti kuvitella, ettei näin surkealla otuksella ole asiaa edes Hänen eteensä, joka sentään antoi ainoan poikansa, ettei yksikään (ei surkeinkaan) meistä hukkuisi..

Lorottaa vääristä paikoista

Yritin eilen etsiä päiväkirjaa. Ihan semmoista pahvikantista... Kun tuntui että tarvitsisin roskakoria, jonne pään sisällön tyhjentää. Ei löytynyt. On minulla niitä montakin, mutta minne lie tässä sotkussa ajautuneet, kun en ole niitä pitkään aikaan tarvinnut. Bloggaaminen on toiminut purkupaikkana.

Mies lähti eilen viikoksi työmatkalle ja heti alkoi tapahtua. Pari viikkoa sitten hän viimein (noin 150 pyynnön jälkeen) ahdistui "korjaamaan" rännin, joka maaliskuussa romahti talon nurkalta maahan. Eilen sattui sadekuuro juuri kun pyllistelin sen talonnurkan vieressä kukkamaata kitkemässä. Silloin alkoi kuulua epäillyttävää lorinaa ja kun katsahdin ylöspäin, näin, että ränni oli kyllä kiinni seinässä, mutta vesi lorisi suoraan katolta rännin vierestä maahan..

Kolmisen viikkoa sitten mies oli myöhään yöllä hammaspesulla, kun seinästä singahti häntä kohti yhtäkkiä kuuma vesisuihku. Suihku oli särkynyt ja jotain katkennut lämminvesiputken ja hanan liitoskohdasta.

Seuraavana päivänä yritettiin saada asiantuntija-apua, mutta sellaista ei siihen hätään ollut saatavilla ja niinpä puoliso taas yritti ylittää rajojaan ja vaihtoi ehjän hanan seinään itse. Ihailtava yritys, mutta eipä mennyt ihan putkeen sekään, vaan tänä amuna, kun olin suihkussa, hanasta irtosi kokonaan se osa, joka liittää suihkun letkun ja termostaattiosan toisiinsa..

Pitäisi tietysti olla onnellinen, ettei hajonnut mitään semmoista, jonka seurauksena vesi suihkuaa pitkin seiniä, ellei päähana ole kaiken aikaa kiinni, mutta...

Lisäksi ruohonleikkuri on rikki ja toimii vain pari minuuttia kerrallaan putputellen ja hyvin alhaisella teholla. Nurmikko ei silti odottele vaan kasvaarohjottaa estoitta hallitsemattomiin mittoihin.

Rehellisyyden nimissä voisin tietysti tähän perään kertoa pitkän esimerkkilistan omista epäonnistumisistani. Niitähän riittää, mutta nämä sattuvat olemaan nyt päällimmäisenä mielessä, koska näiden ongelmien ratkaisuun en taitaisi kyetä, vaikka pystyisin kiipeämään tikkaille ja kipeät käteni suostuisivat ruuvimeisselin kanssa yhteistyöhön. Tuommoiset korjausjutut eivät vaan ole sen paremmin miehen kuin minunkaan vahvinta alaa.

Monien muiden arkisten sattumusten ohessa nämä ovat viime aikoina saaneet minut pohdiskelemaan ihmisen rajallisuutta. Nykymaailma on niin monimutkainen, etteivät kaikki millään enää voi hallita kaikkia taitoja, joita arjessa tarvitaan. Monien selviytymistä rajoittaa myös erilaiset sairaudet.

Niin kauan kuin ihminen on nuori, terve, vahva ja kykenee oppimaan uutta on helppoa luottaa itseensä ja elämään. Heikkous on joillekin silloin jopa jotain marginaalista, pahimmillaan halveksittavaa ja häpeä, jota ei haluta edes nähdä, jotta ei tarvitsisi tiedostaa sitä, että rajallisia me kaikki loppujen lopuksi olemme - monin eri tavoin. Joillekin on vain turvallisuuden takia tärkeätä riippua kiinni ikuisen nuoruuden ja kaikkivoipaisuuden illuusiossa.

Toisaalta tuntuu huojentavalta, kun ei näin sairaana tarvitse enää pitää kulissia yllä ja saa "ihan luvan perästä" olla avun tarpeessa. Hieman pelottavaa on silti vaan se, että koska ketään ei ole auttamassa, eikä kukkarokaan varsinaisesti valuuttaa pursuile, elämäänsä on vähitellen alettava järjestää sellaiseksi, että jokapäiväisistä haasteista on mahdollisista selvitä..

En tiedä kuinka kauan huumoria piisaa. Tänään sentään vielä nauratti, kun sen rikkoutuneen suihkun vuoksi ähräsin multaisia varpaitani käsienpesualtaaseen vesihanan ulottuville. Ei mikään kovin esteettinen näky, mutta vielä se reuman kangistamista nivelistä huolimatta onnistui..Saa nähdä kuinka kauan.

Pelosta

Puoliso on työmatkalla muutaman päivän. Siinä ei ole mitään uutta tai omituista. Olemmehan me asuneet eri paikkakunnillakin melkein yhdeksän vuotta avioliitostamme. Yksinoloa on siis tullut harjoiteltua.

Eilen illalla koin kuitenkin jotain ennalta arvaamatonta. Kun puolen yön jälkeen kävin ulkoiluttamassa koiria, minua alkoi yhtäkkiä pihalla pelottaa. Pimeässä lähestyi harmaa hahmo. Oman koirani käytöksestä arvasin sen toiseksi koiraksi. Komensin vierasta lähtemään ja kiskoin oman nelitassuiseni kiireesti oven taa turvaan.

Vankkojen hirsiseinien suojassa huomasin pelkääväni edelleen: tulevaisuutta, vaikeita asioita ja ihmisiä, joiden kanssa pitäisi kyetä yhteistyöhön, kipua, vanhenemista, avuttomuutta ja ties mitä.

Tähän mennessä en ole ollut erityisen arka tai pelokas ihminen. En ole kammoksunut pimeää, enkä vieraita koiria, en yliluonnollisia, enkä lihallisia mörköjä. Väkivaltaakaan en ole osannut pelätä edes silloin, kun siihen olisi ollut ilmeistä aihetta. Mikä nyt on muuttunut?

Vieläkään en tunnista itsessäni kuoleman pelkoa. Kipua ja avuttomuutta sen sijaan pelkään sitä enemmän, mitä enemmän siitä päivittäin kokemusta kertyy. Pelkään pahantahtoisia ihmisiä, juonittelua ja sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa, koska tiedän, etten enää pysty puolustautumaan, enkä puolustamaan omiani.

Hieman yli kymmenen vuoden takaa muistan tapauksen, jossa on jotain itselleni syvästi symbolista. Vähän matkan päässä kodistamme oli talo, jonka pihalla pidettiin irrallaan kahta saksanpaimenkoiraa. Toinen niistä käyttäytyi usein uhkaavasti ihmisiäkin kohtaan, mutta aivan erityisesti ne inhosivat meidän suomenlapinkoiraamme.

Kerran, kun olin ulkoiluttamassa sitä, ne hyökkäsivät pihaltaan maantien toiselle puolelle ja jäivät parin metrin päähän murisemaan kuin valmiina hyökkäykseen. Siinä hetkessä muistan murehtineeni lähinnä sitä, pystynkö tarpeen tullen satuttamaan niitä koiria, vai säälinkö niitä liikaa niin, että ne ehtivät repiä minut toimintakyvyttömäksi. Pientä huiskuhäntääni en aikonut niiden antaa satuttaa.

Astuin määrätietoisesti niiden ja oman koirani väliin ja karjaisin "EI". Vanhempaan se näytti tehoavan, mutta nuorempi selvästi epäröi. Onneksi niiden omistaja juuri silloin, silmin nähden huolestuneena, juoksi talosta ulos niitä komentamaan.

Tänään kaivoin muistoistani tuon tapauksen ja totesin, ettei minusta taitaisi enää olla tuollaiseen, eikä niihin moniin muihin vastaaviin tilanteisiin, joihin olen harkitsematta syöksynyt.

Rapistuva keho ja hiipuvat voimat muistuttavat itsestään niin selkeästi, että mieli ei enää suuruudenhulluimpinakaan hetkinään voi unohtaa näitä rajoitteita. Löytyisiköhän siitä selitys myös näille yllättäen ilmaantuneille peloille.

Nuorempana sitä ei aina muista omaa haavoittuvuuttaan ja niin kauan kuin henkilökohtaista kokemusta tajunnan räjäyttävästä kivusta ei ole olemassa, sitä ei ehkä tule edes pelänneeksi. Voi niitä onnekkaita, jotka saavat säilyttää päiviensä loppuun saakka turvallisen illuusion särkymättömyydestä ..