Toivottomuus ja epätoivo

Onkohan epätoivolla ja toivottomuudella tarkasti määriteltyinä käsitteinä eroa? En jaksa nyt ryhtyä tutkimaan löytyisikö noiden sanojen eroista jotain artikkeleita netistä..

Epätoivoa muistan jonkun saarnamiehen historian hämärissä nimittäneen synniksi. Muistan jo silloin ajatelleeni, että se kuulostaa pahasti siltä kuin puhuja löisi lyötyä. En nimittäin ole koskaan uskonut, että kukaan tahallaan irti toivosta päästää tai ryhtyy peräti aktiivisesti epätoivoiseksi.

Subjektiivisessa käsitemaailmassani noilla käsitteillä ON eroa ja sen eron tunnusmerkki on aktiivisuuden aste. Toivottomuus tarkoittaa minulle passiivista vailla oloa. Toivo on hiipunut tai äkkirysäyksellä kadonnut. Siitä ei ole aktiivisen harkintaprosessin jälkeen luovuttu, eikä irti päästetty. Ollaan vaan amerikkailaisia mukaillen "toivonpuuskien välissä" tai jostain muusta syystä ilman.

Toivottomaksi minä taidan nykyään kokea oloni 90% hereilläoloajasta. Epätoivoinen en tunne olevani koskaan..

Se on mielenkiintoista, että inhimillisessä kokemusmaailmassa hyvinkin ristiriitaiset tunteet ovat mahdollisia samanaikaisesti. Kristittynä minun elämäni, tulevaisuuteni ja toivoni ei ole pelkästään omassa, ja arvaamattomien olosuhteitten, varassa. Pohjimmiltaan olen turvassa, vaikka myrskytuuli venettä keikuttelee ja ehkä koko paatin jossain vaiheessa kaataakin.

Iankaikkisen elämän toivoon ja Jumalan rakkauteen turvaten voin rauhassa keskittyä näihin jokapäiväisen elämäni pieniin kipuihin ja kompurointeihin. Jos matkanteko onkin aika ajoin ahdistavaa, perille päästään varmasti. Jos oma jaksaminen loppuu, Hänen voimansa riittää.

Sillä tavoin on ihan loogista ajatella, että Kristuksessa on toivottomallakin toivo, eikä epätoivolla ole kristityn maailmankuvassa sijaa.

Tähän toivoon tänään tartun, enkä anna kenenkään uskoani viedä, vaikka nykyinen maailmanaika sitä entistäkin aktiivisemmin yrittää polkea, tahrata ja vääräksi osoittaa.

Mitä mä teen täällä?

Viime viikkoina elämä on ollut sulaa hauraan pintakuoren peittämää valhetta. Kiskon suutani hymyyn. Yritän teeskennellä pirteää ja puuhakasta. Esitän tekeväni suunnitelmia ja suuntautuvani tulevaisuuteen. Epätoivoisesti (ja epäonnistuneesti) pyrin näyttämään normaalilta, vaikka sisäinen kokemus on kaikkea muuta.

Itku vaanii alati luomien takana. Pahoinvointi velloo vatsassa. Mielessä pintaan pulpahtaa vähän väliä kysymys: Mitä mä teen täällä???

Minun elämälläni ei tunnu olevan tarkoitusta. Missään ei ole mitään mieltä. Syön ja saastutan. Kulutan maapallon energiavaroja. Silitän kissoja. Rapsutan koiria. Valitan omissa blogeissa. Rohkaisen parhaani mukaan muita toisten blogien kommenttilaatikoissa.

Tunnen syvää häpeää saamattomuudestani ja voimattomuudestani. Eristäydyn kaikista ihmisolennoista. En edes toivo mitään muuta apua enää kuin pääsyä tuonne kirkkomaalle, ristin alle lepäämään.

Toisaalta, siinäpä juuri se avainlause: "ristin alle lepäämään". Jos ei olisi sitä ristiä ja ristin kantajaa, ei minulla olisi omasta (ja monen muunkaan mielestä) edes oikeutta olemassaoloon. Viallinen, hyödytön riesa ja taakka.

Viime vuodet ovat tuoneet mielessäni huonouteen ja kelvottomuuteen aivan uuden näkökulman. Joskus nuorempana ajattelin "alhaisuutta" Jumalan edessä köyhyytenä, syntisyytenä ja muunlaisena huono-osaisuutena. Nyt tajuan, että hyväosainen ja oikeamielisyyteen pyrkiväkin voi olla alhaisista alhaisin. Ihmisen vajavaisuus ja heikkous on saanut ajatuksissani ennennäkemättömän ulottuvuuden.

Kun omat voimat, taidot ja kyvyt ovat loppu, eikä uhrilahjaksi Korkeimmalle ole mitään muuta tuotavaa kuin särkyneet toiveet ja syvä häpeä, silloin armo kohoaa arvoon arvaamattomaan. Se on ainoa asia, mikä pitää elämässä kiinni. Elämässä sekä fyysisenä ulottuvuutena että siinä ikuisessa elämässä, jota yhteys Kristukseen edustaa.

Kevätväsymys

Kevätväsymys on minusta aina ollut hassu sana. Se on melkein kuin itsensä kumoava oxymoron silloin, jos kevät merkitsee heräämistä, uutta elämää ja toivoa - monessa mielessä väsymisen vastakohtaa.

Vielä ei tunnu keväältä. Väsymys pitää ainakin minua tiukasti otteessaan. Liian aikaisin olen kylvänyt tomaatteja, köynnöksiä ja joitakin kesäkukkia taimettumaan, jotta ikkunaludalla tapahtuisi se jokavuotinen ihme, jota aina seuraan ihastuksesta mykkänä. Miten voikin pienestä, kuivan ja kuolleen näköisestä siemenestä kasvaa suuri, kukkia tai hedelmiä kantava kasvi.

Minulle kasvun ihme puhuu joka kevät Jumalan uutta luovasta voimasta. Sitä ei selitä biologia tai evoluutio. Tieteelliset teoriat kuulostavat minusta melkein kuin vatkaimen käyttöohjeilta tai rakennuspiirustuksilta, joiden joku väittää selittävän mistä ja miksi se vekotin on syntynyt.

Tottahan ne saattavat selittää sitä, mistä aineksista jokin on rakennettu ja miten se toimii, mutta minkäänlaista vastausta ne eivät anna siihen perimmäiseen kysymykseen MIKSI elämä on syntynyt ja KUKA sen vatkaimen kehitti ja rakensi.

Oma sielunmaisemani on ollut jo pitkään sysimusta. Itsestäni en valoa, enkä toivoa löydä. Elämä on enää lopun ja levon odottelua. Kevään ja uuden elämän heräämisen näkeminen muistuttaa kuitenkin siitä, että sekin, mikä näyttää kuolleelta, voi ainakin jossain olomuodossa herätä uuteen kevääseen. Siihen minä panen toivoni tässä ajassa ja tulevassa.

Kevät

Ruumiini ja mieleni on uupunut. Hädin tuskin jaksan edes hengittää. Puoliso kävi ulkona ottamassa tämän kuvan. Myös Villiminttukissaa väsyttää, mutta sen uupumukselle on järkevä syy. Keväästä huumaantuneena se ei ole moneen päivään malttanut käydä sisällä muuta kuin täydentämässä ruokavaliotaan raksuilla.

Minä olen väsynyt kaikkeen: tähän kipuun, voimattomuuteen, yrittämiseen ja keskeneräisyyteen, toivottomuuteen ja loputtomaan valittamiseen.

Onneksi mikään ei ihan oikeasti ole minun varassani. Luonto herää. Aurinko paistaa. Maailma on kaunis. Uutta elämää syntyy, eikä minun tunteillani tai jaksamisellani ole mitään tekemistä sen kanssa. Kiitos Luojalle ja Kaikkeuden Ylläpitäjälle siitä!

Kelvoton vaimo, hurskas mies

Valmistin ruokaa ja leivoin. Valitin, että sattuu ja väsyttää. Mies rapsutteli koiraa ja säälitteli, kun sillä on tassu kipeä.

Imuroin eteisen ja lepäsin. Keräsin ympäri lojuvat lehdet ja lepäsin. Mies kävi koirien kanssa lenkillä ja ilmoitti lähtevänsä uimaan. Yritin selittää, että vieraita on tulossa, enkä selviä yksin kaikesta. Koirat kantavat näillä keleillä kuraakin sisään enemmän kuin ehdin ulos lapioida. Olen niin huonossa kunnossa. Huimaa, särkee ja väsyttää. Laiska, sairas ja kelvoton vaimo.

Itku silmissä pyyhin pölyjä, hankasin kuraa ja välillä taas lepäsin. Kissa kaatoi täyden ruokakipon vastapestylle lattialle. Koira löysi jostain ulkoa tuomansa kepin ja silppusi sen tikuiksi olohuoneeseen.

Mies tuli uimasta ja pyyhkäisi keittiön pöydän. Kunnon mies osallistuu kodin siivoukseen. Olin suihkussa, kun hän ilmoitti lähtevänsä kirkkoon. Hurskas mies.

Minä nielin suihkussa kyyneleitä. "Perhana", sanoin mielessäni, jätin siivousvälineet niille sijoilleen ja menin kaatamaan itselleni lasin viiniä. Herra meitä auttakoon...

Väsyn

Väsyn,
kun luulen
Jumalan väsyvän
minuun.
-Erkki Leminen-



Ilman anteeksiantamusta
en jaksaisi yhtäkään päivää.
Jo aamulla tartun lujasti
tarjolla olevaan armoon,
etten hukkuisi,
sillä aavistan,
etten vielä tänäänkään,
opi kävelemään
vetten päällä.
-Millan-

Toivo on tuolla jossain

Tämä blogi ei ole nyt kehittynyt haluamaani suuntaan. Toiveikkaiden ajatusten sijaan tänne kertyy samaa päänsisäistä ryönää ja rutinaa kuin Akka krätisee -blogiinkin. Alkuperäinen tarkoitus oli kuitenkin löytää toisenlainen näkökulma: uusia, valoisampia, ajatuksia jostain itseni ulkopuolelta.

Itsestäni en enää toivoa löydä. Noissa vanhoissa lauluissani sitä näkyy hetkittäin, mutta niistäkin huomaa jo valon ja pimeän taistelun, jota sisälläni käytiin melkein vuosikymmen ennen lopullista vaipumistani masennukseen.

Nyt pitäisi jaksaa irrottaa katseensa omasta navastaan ja ojentautua kohti jotain muuta. Muuten on ainakin aihetta luopua tästä blogista ja keskittyä suosiolla vain krätisemään. Tällä hetkellä ainoa perustelu Toivon kodille on se, että täällä voin rauhassa pohtia kristinuskoon liittyviä kysymyksiä ilman, että muihin aiheisiin suuntautuneet siitä kovasti ahdistuvat tai ärsyyntyvät.

Taisin tätä aloitellessa kuvitella, että löytäisin jostain voimavaroja joskus aiemmin kirjallisuudesta löydettyjen helmien uudelleenarvioimiseen ja jäsentämiseen. Keskittymiskyky ja voimat eivät nyt kuitenkaan riitä.

Taidan tuumata asiaa vielä muutaman päivän. Sitten on joko määriteltävä blogin tarkoitus ja sävy uudelleen tai lopetettava koko sepustus. Kyllähän meikäläiseltä tätä marinaa tursuaa vaikka koko blogosfääri täyteen, mutta se ei ole oikein rakentavaa.

Toivo on tuolla jossain. On se, tiedänhän minä sen, mutta se ryökäle on liukasliikkeinen pikku otus ja vaikeasti pyydystettävää sorttia tämmöiselle köntykselle.