Pullollinen puhtia, kiitos

Puolentoista kuukauden televisiopaaston jälkeen pääsin eilen ihmettelemään sähköistä viihdettä. Napakasta pakkasesta ja tietotaidon puutteesta huolimatta mies väsäsi kelpo väliaikaisantennin ja pitkästä aikaa pääsen turruttamaan aivojani muullakin kuin blogiviihteellä. Se tuntui kivalta. Koko illan tuijotin kaikkea mahdollista silmät neliskanttisina, eikä huuliltani kirvonnut ainoatakaan valitusta televisio-ohjelmien ala-arvoisesta laadusta, vaikka sitä ruikutusta riitti vielä muutama viikko sitten ylenpalttisesti.

Mikä siinä onkin, että miellyttäviä asioita, jotka ovat koko ajan läsnä, harvoin osaa arvostaa tarpeeksi. Siivoojan työn huomaa vasta, kun siistijät menevät lakkoon. Jokapäiväinen leipä, oma koti ja rauha ovat asioita, puhumme perustarpeina. Silti monet elävät niitäkin vailla. Terveydestä monet sanovat, että sitä huomaa arvostaa vasta, kun sen menettää. Siitä en osaa sanoa mitään, kun en muista enää yhtään, miltä tuntui olla terve tai edes kivuton.

Erityisen merkillistä mielestäni on se, että tiedostan tämän kaiken hyvin selvästi. Kyllä minä joka hetki muistan, että maailmassa on valtavasti ihmisiä, joilla asiat ovat paljon huonommin. Käsitän senkin, että myös oma tilanteeni voisi olla paljon pahempi. Miksi siis ilo ja kiitollisuus ei nouse päällimmäiseksi? Miksi toivon valo ei riitä? Miksi suhteellisen pienet murheet ja kivut lannistavat minut ja saavat elämän tuntumaan arvottomalta?

Aiemmin etsin avainta iloon ja mielekkääseen elämään suurista kysymyksistä. Muutamiin niistä löysinkin ihan tyydyttävän vastauksen. Jäljelle jäivät nämä arjen käytännölliset "miten? "-kysymykset, eli "miten saan vietyä vettä lampaalle, kun käsi ei kestä kantamista ja niska on niin jumissa, että tasapaino heittää?", "Miten pitäisi syödä, ettei vatsa olisi näin turkasen kipeä ja verenvuoto sisuksista aiheuttaisi jatkuvasti anemiaa?". "Mistä löydän voimia joka päivä pohtia näitä perhanan pikkupulmia, jotka tulevat eteen yhä uudelleen asioissa, jotka toisille ovat ihan yksinkertaisia".

Muistan vielä sen ajan, kun olin keskellä pahinta sairaalakierrettä. Hain apua joka suunnalta ja luotin lujasti, että jonkinlainen ratkaisu löytyy. Kuvittelin naivisti, että sairaus on jotain, joka ennen pitkää paranee tai siihen kuolee. Mielessä ei käynytkään sellainen mahdollisuus, että edessä voisi olla vuosikymmeniä kestävä kituminen ja riutuminen ilman muuta toimivaa apukeinoa kuin omat hupenevat henkiset voimavarat ja hiljainen avunpyyntö ylöspäin. Kun ne on kulutettu loppuun, mitäs sitten.. Maatumisen odottelua elämän kaatopaikalla, unelmien hautausmaalla? Tiedän, ettei tätä tarvitsisi kokea näin. Jotenkin en vaan löydä tietä valoisampaan asenteeseen.

Tiedän, että on paljon sairaita ihmisiä, jotka eivät anna vaivojensa ajaa heitä opittuun avuttomuuteen ja itsekeskeisyyteen. Harmittaa ja hävettää tämä oma sisuttomuus, mutta toistaiseksi puhtia ja sinnikkyyttä ei vielä apteekin purkeissa myydä - valitettavasti.

Kissa kiitoksella elää

"Kissa kiitoksella elää", väittää vanha sananlasku, joka ei taida pitää paikkaansa. (Ei se elä kuulemma perunoillakaan - ainakaan Vinskin mielestä, joka tuossa mököttää tyhjän ruokakupin ja kanoille matkalla olevien perunoiden vieressä). Silti olen sitä mieltä, ettei hyvän palautteen merkitystä pidä vähätellä.

Ihmisten toiminnalla on useimmiten jokin syy ja merkitys. Tavoittelemme asioita, jotka ovat meille jostain syystä arvokkaita ja vaivannäön arvoisia. Arvostuksemme puolestaan rakentuvat pitkälti tiedostamatta, ympäristöstä ja kokemuksista saamamme palautteen perusteella.

Kasvatustieteellisissä tutkimuksissa on havaittu, että kehuilla ja kannustuksella on oppimisen ohjaamisessa tehokkaampi vaikutus kuin rankaisulla ja kieltämisellä. Jos ihminen tavoittelee sitä, mitä haluaa, kasvattajina ja opettajina tärkein tehtävämme voisi olla motivaation ja innostuksen herätteleminen hyviin asioihin.

Mielenkiintoista tässä ilmiössä on se, että se toimii kehämäisesti: kun kasvattaja tai opettaja on innostunut asiastaan ja opetettavistaan, vastakaiku on yleensä positiivista ja se toimii kasvattajalle innostavana palautteena entistä parempiin suorituksiin.

Itse sain muutama viikko sitten käydä tekemässä pienen pätkän opettajan sijaisuutta eräässä koulussa, jossa olen ennen eläkkeelle jäämistäni ollut töissä. Eilen sain välikäden kautta hyvää palautetta lukion ekaluokkalaiselta pojalta. Mieltäni lämmitti tavattomasti, kun hän sanoi minun olleen paras opettaja, joka heillä on siinä koulussa ollut. Puhuin heille kuulemma niinkuin ihmisille ja koska olin innostunut opettamastani asiasta, onnistuin tartuttamaan innostukseni myös heihin.

Tässä kohtaa itselleni luontaista olisi mitätöidä saamani kehut monenlaisilla, sinänsä ihan perustelluilla selityksillä. Kehujen ja kiitosten vastaanottaminen ei ole helppoa edes tällä tavoin epäsuorasti. Omat virheet ja vajavaisuus paistaa räikeänä silmien edessä. Tuntuu, etten ansaitse sellaista palautetta niin kauan kuin minussa on tämä toinenkin puoli.

Luulen, etten ole ainoa, joka positiivista palautetta saadessaan tuntee näin. Usein näytämme sen ulospäinkin ja myös siksi toisten kehuminen on meille vaikeata. Tilanne voi tuntua nololta ja kehuja voi tuntea itsensä typeräksi, jos toinen ei ilahdukaan, vaan ponnekkaasti mitätöi hänen sanomaansa.

Kissan puolesta en mene puhumaan, mutta kyllä minulle joillakin kehuilla on kovastikin merkitystä. Hyvä palaute antaa uskoa siihen, että omalla toiminnalla on merkitystä ja rohkaisee pyrkimään entistä parempaan. Hyväntahtoisuus kannustaa hyväntahtoisuuteen ja syvällä sisimmässään jokainen varmasti osaa erottaa pinnalliset kohteliaisuudet aidosta palautteesta.

Minä elän näillä kiitoksilla nyt ainakin pari päivää ja entistä innokkaammin jaan kiitosta myös muille aina tilaisuuden tullen, sillä tottavieköön se tuntuu hyvältä.

Pieniä ihmeitä

Maailma on täynnä pieniä ihmeitä niille, jotka tahtovat nähdä. Jos surkeimman, loskaisimman, ankeimman ajomatkan päätteeksi löytää autonsa renkaasta tämmöisen taideteoksen, voiko siitä olla vaikuttumatta?

Jumalalla on huumorintajua. Olen siitä aivan varma. Luojalla on myös kauneudentajua. Se on aivan selvää kaikille, jotka ympärilleen katsovat. Monet asiat jäävät tässä ajassa arvoituksiksi, mutta Hänen olemassaoloaan, läsnäoloaan ja rakkauttaan en osaa epäillä ja oikeastaan se riittää. Jääköön monimutkaisemmat dogmaattiset ongelmat muiden pähkäiltäväksi.

Kiitollisuus valaisee tämän päivän

Toisessa blogissani olen jo päivitellytkin, kuinka kukkaroni vahingossa lähti miehen mukana työmatkalle Lappiin viikoksi, joka päättyy nyt torstain ja perjantain välisenä yönä. Hätävarakätköistä ja vanhemmilta lainaamalla olen saanut rahaa niin, että eläimille on ruokaa, eikä emäntäkään varsinaisesti ole päässyt nälkään nääntymään.

Tänään taskunpohjalla oli jäljellä vielä 37 euroa, kun lähdin ruokaostoksille mielessäni lähestyvä Juhannus. Käytyäni ensimmäisessä aikomassani kaupassa palasin sieltä kassi pullottaen koiran puruluita, kissanruokaa ja pari talouskapinetta (juuresharja ja pyykinripustusteline), joiden hankkiminen olisi aivan hyvin voinut jäädä myöhempään.

Kilistellessäni taskussa jäljellä olevia kolikoita tajusin kuinka hyvin minun asiani nykyään oikeasti ovatkaan. On sairautta, masennusta ja eläke on pieni. Sitä en voi kiistää, mutta taloudellisestikaan emme puolison kanssa ole koskaan tulleet näin hyvin toimeen kuin nyt, koska vain hyvin lyhyitä aikoja olemme koskaan olleet molemmat yhtä aikaa töissä. On tullut opiskeltua, kärsittyä työttömyydestä ja omasta typeryydestä (esimerkiksi yrittäjyydestä). Nyt on käytettävissä puolison palkka ja minun eläkkeeni. Molemmat ovat yleisen mittapuun mukaan hyvin pieniä, mutta mitään ei puutu, kun ei kovin paljon ole tottunut tarvitsemaan.

Miten nopeasti onkaan unohtunut se, että vasta muutaman vuoden ajan olemme voineet nostella ruokakaupassa kärryyn, mitä ikinä mieli halajaa. No, ehkä siksi mieli ei vieläkään ihan hirveitä halaja, kun ei ole koskaan semmoiseen tottunut.

Kävin myös katsomassa vanhempiani. Äiti on juuri päässyt sairaalasta ja yrittää kotona toipua keuhkokuumeesta. Isä sai pari viikkoa sitten ensimmäisen pahan sydämen rytmihäiriönsä, mutta ensimmäiset tutkimukset on tehty, eikä ainakaan sepelvaltimotautia löytynyt. Mieli on kiitollinen siitäkin.

Lähdön päähän äiti kertoi terveisiä vanhalta työtoverilta ja kertoi tämän sanoneen asian, joka tuntuu minusta aarteelta, jota vaalin ja ihastelen vielä pitkään mielessäni kuin kaunista kukkaa tai kiveä. Terveisten lähettäjä on ihminen, jonka en juuri ketään kuullut kehuvan sinä aikana, kun hänen kanssaan samassa koulussa työskentelin. Mukava työtoveri silti. Kuullessaan, että olen joutunut eläkkeelle hän oli sanonut: "Sääli, sillä hän oli niin pidetty opettaja".

Kun tietää niin monissa asioissa epäonnistuneensa ja olevansa toisille surullisen usein pääasiassa taakka, tuntuu todella hyvältä kuulla, että on edes joskus voinut tehdä hyvää, ilahduttaa ja antaa jotain. Kiitollisuus valaisee tämän päivän.

Orvokki

Hitsi, että minä olen tästä ylpeä. Olen nimittäin ihan itse siemenestä tuon orvokin kasvattanut ja minulle se on tällä hetkellä maailman kaunein ja ihmeellisin kukka, siitäkin huolimatta että taimitarhalta saisi samanlaisia ja komeampiakin vitosella kymmenen kappaletta. Tämä on ensimmäinen joka tänä keväänä kylvämistäni kukkii. Olen tunnollisesti sitä hoivannut: kastellut, lannoittanut ja karaissut kuljettamalla viikkokausia säiden mukaan edestakaisin ulos ja sisälle.

Ja kuitenkin..ilman sitä pientä, suurta ihmettä, siementä, johon kätkeytyy uuden elämän salaisuus, en olisi saanut tuota ihanaa kukkaa...ja kuka onkaan luonut meille veden, mullan, kasvun ja yhteyttämisen ihmeen? Voi Luoja kiitos, että olen taas saanut leikkiä sinun hiekkalaatikossasi ja pitää näin hauskaa!

Tänään

Unohda eilinen ja
menneisyyden murheet.
Tänään sinulla on
vahva sielu ja siivet,
jotka kantaa.
Jos katsot taaksepäin,
niin ainoastaan siksi,
että muistaisit,
miten alhaalta ja pimeästä
olet saanut tulla valoon.
Ei jaksa nousta lentoon,
vapauteen,
jos kantaa mukanaan
menneiden epäonnistumisten
taakkaa.

Muisto

Tuota tämänpäiväistä Raamatunkohtaa lukiessa tulee aina mieleen pieni, mutta suunnattoman merkityksellinen tapahtuma, joka muutti minussa jotain loppuelämäksi. Koska se kohta tuosta taas puoliltaöin häipyy, talletanpa sen tähän:

Huomatkaa tämä: joka niukasti kylvää, se myös niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se myös runsaasti niittää. Antakoon kukin, niinkuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta; sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.

2. Kor. 9:6-7

Olin vasta valmistunut kirkon nuorisonohjaaja ja opintovelan maksu oli alkanut. Mies oli aloittamassa omia opiskelujaan ja rahaa oli todella niukasti. Muutto nieli viimeisetkin vararahastot ja ensimmäiseen palkkapäivään saakka taisin elää kaurapuurolla. Mies tuli onneksi ruokituksi toisella paikkakunnalla sisäoppilaitoksessa.

Lokakuussa koitti ensimmäisen opintolainan lyhennyksen aika. Tilitä puuttui PALJON, eikä vanhemmillani ollut mahdollisuutta auttaa, vaikka olisivat halunneeetkin. Yksin, vieraalla paikkakunnalla, epävarmana uudessa työssä, rahattomana ja neuvottomana turvauduin siihen ainoaan konstiin, jonka siihen hätään keksin: rukoilin.

Eräänä päivänä, hieman ennen lyhennyspäivää, postilaatikkooni oli ilmestynyt kirje nimettömältä lähettäjältä. Se sisälsi 800 markka, joka oli siihen aikaan todella suuri summa, ja lappusen, jossa luki "Herra on rikas antaja niille, jotka Häneen turvaavat". Sattumoisin summa oli vielä hyvin lähellä sitä, joka minulta lyhennyksestä puuttui.

Sen jälkeen en ole milloinkaan lakannut uskomasta ihmeisiin ja sekä Jumalan, että toisten ihmisten hyväntahtoisuuteen. Molemmista jaksan sentään olla kiitollinen päivästä toiseen.

Merkittävin läksy taisi kuitenkin olla se, että Jumala toimii maailmassa ihmisten, myös minun, kauttani. En tänä päivänäkään tiedä, kuka sen rahan lahjoitti, mutta parhaani mukaan olen yrittänyt laittaa hyvän kiertämään aina, kun siihen on tilaisuus kohdalle sattunut. Sitäpaitsi totuushan on, että antaessaan saa - usein jopa enemmän kuin ottaessaan itse toisten hyvyyttä vastaan