Privaattijumala

Puoliso antoi palautetta erääseen lehteen, joka viime aikoina on julkaissut useampia ateismia positiivisessa valossa esitelleitä juttuja. Hän halusi tietää, onko kyseessä tietoinen valinta ja lehden nykyinen linja ja kysyi sitä suoraan päätoimittajalta.

Vastaus oli ystävällinen ja asiallinen, mutta kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä toimittaja teki lyhyen asiakaspalauteviestin perusteella. Mies ei nimittäin millään tavoin tuonut esille omaa maailmankatsomuksellista näkemystään, mutta automaattisesti päätoimittaja oletti hänet vakaumukselliseksi kristityksi.

Itsekin toimittaja kertoi uskovansa Jumalaan, mutta ei sillä tavoin kuin kirkko opettaa. Hänellä oli kuulemma OMA JUMALA.

Tuo ilmaisu särähti taas kerran korvaani niin, etten tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Toki joku espanjalainen nainen kuulemma ihan hiljattain kirjasi auringon henkilökohtaiseksi omaisuudekseen ja päätti ryhtyä perimään käyttömaksuja aurinkokuntamme keskuksen eduista nauttivilta, mutta Jumalan pirstominen tai monopolisoiminen tuntuu jotenkin vieläkin absurdimmalta (ehkä siksi, koska kohdetta on, ainakin minun mielestäni, aurinkoakin vaikeampi määritellä).

Miten itseriittoisia me olemmekaan, jos kuvittelemme, että voimme valita, millaisen Jumalan tahdomme, yksilölliseksi räätäiltynä, kiusallisista piirteistä riisuttuna. Aivan kuin jumalia olisi olemassa monenlaisia ja eri tarkoituksiin erilaisille ihmisille.

Epäjumalia toki onkin, mutta ne ovatkin eri juttu. Itse kyllä mieluummin miellän olevani Jumalan oma kuin omaavani jumalan. Semmoisesta minijumalasta kun en usko tiukan paikan tullen kovin paljon selustatukea irtoavan.

Sibboleteista

Kieli on mielenkiintoinen ja voimallinen väline. Todetaanhan se Isossa Kirjassakin monessa kohtaa.

Sanoilla voi hoitaa ja rikkoa, ohjata ja eksyttää, piilottaa ja paljastaa. Jotkut sanat ovat kuin matkalaukkuja tai pahvilaatikoita. Ne kätkevät sisälleen ison nivaskan henkilökohtaisesti tärkeitä muistoja tai sisältöjä, jotka kuuluvat tiettyyn aihepiiriin. Ne avautuvat vain niille, jotka tuntevat teeman.

Kun olen nyt jo pitkään ollut syrjässä kaikesta yhteisöllisestä toiminnasta - myös seurakunnasta - on entistä helpompi huomata ennen niin tuttujen alakulttuureiden koodikieli, avainsanat ja sävyt, jotka kuuluvat asiaan tietyissä tilanteissa. Niiden avulla on helppoa tunnistaa kuka on "sisällä" ja kuka ulkona, ketkä ydinjoukkoa ja kuka ei osaa vielä sanastoa täydellisesti.

Kun Jumalasta puhutaan, minua usein häiritsee ihmisten yliherkkyys "oikeiden" sanojen suhteen. Jo seurakuntatyöaikoinani otin toisinaan tietoisen riskin ja rikoin rajoja käyttämällä ilmaisuja, jotka eivät sopineet kontekstiin. Samaa jatkoin opettajan työssä.

Koin, että niin oli joskus helpompi erottaa olennainen epäolennaisesta ja kirkastaa sitä, mikä on tärkeää. Huolestuttavan usein inhimilliset traditiot ja pinnalliset rituaalit samastetaan virheellisesti asian ytimeen, joka kristinuskossa on kaikille sama: Kristuksen sovitustyö, riippumatta herätysliikkeestä tai kirkkokunnasta.

Kiusaantuneisuutta minussa herättää tiettyjen ilmaisujen rituaalinomainen toistaminen. Rukouksessa ymmärrän sen merkityksen meditatiivisen tunnelman ylläpitäjänä, mutta se, että jokapäiväisessä puheessa, kuulijasta riippumatta toistetaan ja hoetaan kristillisiä sanontoja, (jotka eivät välttämättä edes avaudu asiaan vihkiytymättömille) tuntuu minusta vastenmieliseltä.

Siinä on jotain ikävällä tavalla primitiivistä, lähes harhaoppista. Aivan kuin hokemalla tiettyjä ilmaisuja lausuttaisiin loitsuja, joilla manataan toivotunlaisia voimia paikalle. Tarkkaa lukua pidetään myös sanoista, jotka ovat kiellettyjä, koska niillä voidaan houkutella sitä vastakkaista voimaa.

Minusta Jumala ei ole niin pieni, eikä pikkusieluinen. Hän näkee syvemmälle, asian ytimeen, eikä hän ole ohjailtavissa meidän loitsuillamme. Rukouksessakin on mielestäni kyse jostain muusta.

En minä tarkoita, että pitäisi ryhtyä puhumaan rumia, venyttelemään hyvän maun rajoja tai tahallaan loukkaamaan ketään. Toivoisin vain, että ihmiset viestiessään enemmän ottaisivat huomioon kuulijan ja muistaisivat, että asioista voi puhua monella tavalla.

Omituisella kaanaankielellämme me kristityt joskus tarpeettomasti säikyttelemme kanssaihmisiämme. Uskosta ja Jumalasta voi minun mielestäni puhua monin eri sanoin. Ei Kolmiyhteinen Jumalamme ole kuin muinaisten luonnonkansojen Otso, jonka nimeä ei sopinut sanoa ääneen, ettei peto vaan kutsusta ilmaantuisi ja raatelisi karjaa.

Vaan eivät muutu tekommekaan tai sydämemme puhtaus siitä kummemmaksi, vaikka aina ja kaikkialla viljelisimme puheessamme kristillisiä fraaseja. Joskus voi käydä peräti päin vastoin , jos kielenkäytöstä tulee negatiivinen vallan käytön ja kilpailun väline (esim."minä olen hurskaampi tai oppineempi kuin sinä, kun nyt hoksasin käyttää tässä tätä ilmaisua").

Jumala näkee sydämeen ja mieleen, sanojen taa, todelliset tarkoitukset ja senkin, mitä emme osaa sanoiksi pukea. Toisten ihmisten vuoksi meidän olisi kuitenkin hyvä hioa sanallisia taitojamme ,sopeuttaa kielenkäyttömme tilanteen mukaan ja unohtaa taikauskoinen suhtautuminen sibboletteihimme.

Adventti alkaa

Tänään iski oivallus: adventti on Jeesuksen tuloon valmistautumista ja juhlan odotuksen aikaa. Mikä siis sen toiveikkaampaa tohinaa.

Tänä vuonna olen ajatellut lähestyvää joulua allapäin, koska tulossa on mitä ilmeisimmin elämäni ensimmäinen jouluaatto, jota emme puolisoni kanssa vietä oman lapsuudenperheeni seurassa. Kun ketään ei ole tulossa ja joulunpyhistä on todennäköisesti tulossa samanlaista kökkimistä kahdestaan kuin muistakin päivistä, ei tee mieli edes kovasti laittaa kotia juhlavaksi.

Vanhemmat alkavat olla vaivoineen niin huonossa kunnossa, ettei pitkä autoilu aatoksi kummankaan tyttären luo houkuta. Me puolison kanssa emme puolestamme voi olla edes vuorokautta poissa kotoa, kun lemmikkieläimiä on jos jonkinlaista ja ne vaativat kokoaikaista huolenpitoa (lammasta, kanoja ja viittä kissaa ei voi oikein autoon mukaankaan pakata, vaikka koirat vielä voisikin).Olo tuntuu haikealta. Aivan kuin joulun taika ja juhlava tunnelma olisi lopullisesti menetetty.

Tietyssä mielessä lapsuudesta alkanut joulujen ketju särkyi jo muutama vuosi sitten, kun äiti joutui viettämään pyhät sairaalassa ja me muut pelkäsimme kaiken aikaa pahinta. Joulussa minulle on aina ollut tärkeintä oman perheen yhdessäolo ja rauhallinen tunnelma. Mitään erityisiä kristillisiä perinteitä emme ole sen vietossa vaalineet (emme tosin mitään kovin "jumalatontakaan")

Muutimme tänne uudelle kotipaikkakunnalle viime vuonna 12.12 ja vietimme joulun keskeneräisessä kodissa. Vanhemmat viettivät aaton meillä. Vaikka talo on kodikas ja viihtyisä, tunnen silti olevani täällä vain vierailulla ja kaipaan kotiin, vaikka en osaa sanoa missä sellainen tarkkaan ottaen voisi olla.

Tänään, kauniiden, keveiden lumihiutaleiden leijuntaa katsellessa tuli mieleen, että ehkä nyt on aika luoda uudenlaiset jouluperinteet. Loppujen lopuksi tämä matkamme maan päällä on lyhyt (tai pitkä) kuin lumihiutaleen putoaminen pilvistä maahan.

Mihinkään emme voi pysähtyä, emmekä takertua tähän maalliseen. Meille on tarjolla vain Jumalan lupaukset siitä, että häneen turvaten olemme matkalla kotiin.

Adventti on joulun lapsen odottamista, mutta myös sen päivän odottamista, jolloin Jeesus palaa maan päälle kaikessa kunniassaan noutamaan omiaan.

Vaikka joudun nyt kypsässä keski-iässä päästämään irti rakkaista traditioista ja vähitellen luopumaan monista muistakin asioista, jotain on, josta ei tarvitse päästää irti. Ehkä siitä löytyy jouluun konkreettisesti koettava lämpö ja tunnelma tästä eteenpäinkin. Toivon ainakin..

Se, mikä jää..

Tätä blogia on viime aikoina tullut päiviteltyä vaisusti. Osasyy on se, että olen ollut hieman hämmentynyt siitä, että tämä lipsahti hengelliseksi blogiksi, vaikka alkuperäinen tarkoitukseni oli pohdiskella toivoon liittyviä näkökulmia laajemmalta pohjalta.

Nyt olen kuitenkin päässyt pulmastani yli. Sitä tovin pohdittuani totesin, että ehkä minulle vain on elämässä käynyt niin, että se kaikki muu, mistä joskus olen toivoa ammentanut on riisuttu pois: fyysinen voima, yhteiskunnallinen vaikutusvalta, tieto, henkiset kyvyt ja sosiaalinen verkosto.

Kaikki nuo ovat sairastelun myötä rapistuneet, jopa hankittu tieto on ehtinyt suurelta osin muutamassa vuodessa vanhentua. Nykyään kaikki muuttuu niin nopeasti. Ystävyyssuhteet ovat hoidon puutteessa näivettyneet ja muistin lisäksi myös sosiaaliset kyvyt tuntuvat heikentyneen.

Se ainoa, mikä on jäänyt jäljelle, ei riipu minun mieleni tai ruumiini kunnosta. Kaikkivaltias Jumala ei myöskään kysele suositusten tai ammattipätevyyden perään.

Ei minusta ole enää opettajaksi millään elämän alueella. Ei edes näissä hengellisissä asioissa. Vierellä kulkijaksi kyllä, rohkaisijaksi, kannustajaksi ja esimerkkitapaukseksi siitä, että Jumalalle kelpaa ilman meriittejä, hienoja oivalluksia tai ahkeraa puuhastelua.

Se, mikä lopulta jää, kun kaikki muu riisutaan, on Jumalan armo. Siinä saamme levätä.

Auttamisesta

Isossa kirjassa puhutaan paljon auttamisesta, lähimmäisenrakkaudesta ja huonompiosaisista huolehtimisesta. Missään ei minun muistaakseni mainita, että avun tarvitsijoiden tulisi olla erityisen kunnollisia, kunniallisia ja arvollisia saamaan apuamme ja tukeamme - vaikka sillä tavoin on asiaa virheellisesti, kaikkina aikoina tulkittukin.

Tätä teemaa olen viime aikoina päätynyt pohdiskelemaan, kun olen törmännyt useampaankin avuntarvitsijaan, joiden kohdalla on melko ilmeistä, ettei heidän ahdinkonsa ole pelkästään onnettomien sattumien summa.

Monet vaikeat tilanteet, joihin ihmiset elämässään joutuvat, ovat ilman muuta osittain omaa syytämme. Oikeastaan ihan mihin vaan hätään ja vahinkoon voimme osoittaa osasyylliseksi uhrin itsensä (Mitäs osti niin kalliin talon, ettei selviytynyt veloistaan, Mitäs lähti vieraaseen maahan, Mitäs pihisteli vakuutuksissa, Miksei opiskellut pidempään, vaikka tiesi, että akateemiset löytävät aina paremmin töitä. Mitäs liikkui huonossa seurassa ja tuli raiskatuksi/ /ryöstetyksi/pahoipidellyksi/tapetuksi).

Vaan miten kävisi, jos Jumala viimeisellä tuomiolla ryhtyisi tivaamaan meiltä selityksiä kaikkiin niihin varomattomuuksiin ja typeryyksiin, jotka eläessämme johtivat meidän pahantekoon ja vaikeuksiin. En minä ainakaan siitä pussista itseäni pois osaisi puhua..

Viime aikoina olemme puolison kanssa ottaneet suurehkoja taloudellisia - ja muunkinlaisia - riskejä auttaaksemme ihmisiä, joilla on ollut taloudellinen hätä. Voihan se olla, että vielä poltamme näppimme, mutta silti en halua päästää irti ajatuksesta, ettei tätä maallista ja muuta hyvää, mitä meille kullekin on annettu, ole tarkoitettu pelkästään itsekkäisiin nautintoihimme.

Ilo ja rakkaus kasvaa ja leviää maailmassa jakamisen kautta. Antakaa niin teille annetaan. Leiviskäänsä ei pidä pankota sukanvarteen tai haudata maahan turvaan. Antaessaan ihminen harvoin köyhtyy, kun ei rikkautta voi sittenkään mitata pelkästään rahassa..

Sateenkaari

Kun maisema tummuu ja tuntuu, että kesän lämpimät muistot taas liettyvät syksyn sateisiin, toivoa tarvitaan. Minua sateenkaari muistuttaa siitä, ettei Hän anna hukkua kenenkään, joka Hänen lupauksiinsa tarttuu ja niissä kiinni riippuu..

Kirsikankukka

Tämä kappale oli pitkään yksi suosikkibiiseistäni. Yllättäen sen oli joku viimein ladannut YouTubeen, joten pitäähän se tänne esille laittaa. Tyhjänpäiväisiä rallatuksia on maailma pullollaan. Tällaisia lauluntekstejä toivoisin enemmän.

Elämän puutarha

Elämä on siinä mielessä samankaltainen ilmiö kuin puutarha, ettei se tule koskaan valmiiksi. Jos asioitaan hoitaa hyvin, ne saattavat järjestyä - tavalla tai toisella - olosuhteitten rajaamissa puitteissa. Puutarhassa on sama juttu. Istutuksia voi suunnitella ja kasveja hoivata, mutta mitään takeita ei ole siitä, että perusteellinenkaan suunnittelu tuottaisi toivottua tulosta.

Joskus loppuu puutarhurilta voimat tai aika kesken. Toisinaan sää yllättää. Maaperä ei ole kaikkialla samanlaista, eivätkä kasvitkaan käyttäydy aina odotusten mukaan. Kasvu ja elämän kiertokulku on joka tapauksessa ihme, jota voimme olla vain vähän avittamassa. Paljon enemmän kuin jotkut tahtovat myöntääkään, se lopulta on "korkeemmas käres".

Tätä olen tänä kesänä puutarhatöissä mietiskellyt ja sitä, miten merkillinen puolitoistavuotinen itselläni nyt on takana elämänmuutoksineen ja jyrkkine vaihteluineen niin sääoloissa kuin toiveikkuuden asteessa.

Talvi oli täällä uudella kotiseudulla poikkeuksellisen kylmä, mutta sitä se taisi olla koko Suomessa. Merkillisen pitkä lämmin jakso toukokuussa pyräytti esimerkiksi kasvattamani tomaatit ennennäkemättömään kasvuvauhtiin. Nyt on sitten taas hellejakso ja kaikki kuivuu..

Puolitoista vuotta sitten kuvittelin, ettei elämässäni enää tulisi tapahtumaan mitään jyrkkiä muutoksia mihinkään suuntaan, korkeintaan loivaa alamäkeä loppuun saakka..Nyt näyttää siltä, että paljon suurempia muutoksia voi tapahtua ja on jo tapahtunut kuin osasin odottaa. Elämä yllättää....eikä valitettavasti aina positiivisesti.

Siksi ajatus siitä, että on yksi, joka pysyy samana kautta aikojen tuntuu aina vaan lohdullisemmalta. Hän joka on elämän meille antanut, luo jatkuvasti uutta. Kaikki on hänen turvallisessa kädessään. Mikä paha meitä siis voisi sillä tavoin vahingoittaa, ettemme siitä Hänen voimassaan selviäisi?

Näin on

Päivän Sana

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.

1. Kor. 13:1

Noin sanotaan tänään tuolla sanalaatikossa ja tuohon uskon kuin seinään. Tieto muuttuu ja katoaa, samoin voima ja kauneus. Maallinen mammona voi kadota hetkessä. Jopa eletty elämä voi haihtua ihmisen muistista, jos sairaus särkee persoonan ja riistää muistot, mutta yksi on joka kestää yli ajan ja paikan.

Rakkaus on valo, joka näyttää oikean tien. Se auttaa valinnoissa silloinkin, kun tarjolla on vain kehnoja ja vieläkin kehnompia vaihtoehtoja. Rakkaus hoitaa ja parantaa. Rakkaus kantaa yli vaikeidenkin aikojen. Ei todellinen rakkaus ole sokea, vaikka inhimillinen himo joskus onkin. Rakkaus päinvastoin auttaa näkemään totuuden ja se on kaunis, koska se on Jumalan luoma ja alunperin hyvää.

Toki helisevä vaski ja kilisevä kulkunenkin kuulostavat usein kauniilta. Kannustuspuheita ja tyhjiä lupauksiakin kai joskus tarvitaan uskoa ja toivoa nostattamaan. Lopun edessä ja ylikin ainoa mikä kestää on sittenkin rakkaus . Isä Jumala on se rakkaus ja Jeesus Kristus hänen Poikansa. Siitä iloitsen ja kiitän myös tänään.

Hyvä elämä

Taanoin kävin terveyskeskuslääkärillä, joka yllätti kysymällä aionko todellakin viettää loppuelämäni eläen erakkona kaikkine näine sairauksineni vain odotellen mahdollisimman pikaista loppua.

Se sai minut taas kerran pohdiskelemaan, mitä onkaan hyvä elämä ja kuinka paljon meillä todellisuudessa lienee sen suhteen valinnan varaa.

Niin kovin mielellämmehän me nykyään ajattelemme olevamme aktiivisia, autonomisia toimijoita. Kuvittelemme tekevämme itsenäisiä valintoja ja tavoittelevamme asioita, jotka kumpuavat omista, yksilöllisistä tarpeistamme ja arvostuksistamme.

Itse uskon, että todellisuudessa olemme paljon enemmän kulttuurimme tuotteita ja vähemmän uniikkeja kuin haluamme uskoa. Haluamme asioita, joita meidät on opetettu tässä kulttuurissa ja historiallisessa tilanteessa haluamaan. Myös käsitys hyvästä elämästä on paljon enemmän sidottu aikaan ja paikkaan kuin muistammekaan.

Minua tämä ajatus jostain syystä lohduttaa. Ensinnäkin se muistuttaa minua siitä, että ainutlaatuisuutemme ja merkityksellisyytemme ei suinkaan kumpua siitä, mitä olemme onnistuneet suorittamaan ja saavuttamaan. Arvostuksethan joka tapauksessa muuttuvat (mitenkähän paljon mahdettaisiin tämän päivän Suomessa arvostaa esimerkiksi viktoriaanisen ajan ylhäisöneitien arvoja ja tavoitteita, jos semmoinen siveä, kirjonnan taitava, hyvään avioliittoon pyrkivä tyttöparka tänne aikakoneella kaapattaisiin)

Emme ole pelkästään valintojemme, imagomme ja arvojemme summa. Jumalan lapsina arvomme ja merkityksemme kumpuaa hänen luomistyöstään ja rakkaudestaan, ei siitä, mitä olemme itsestämme tai itsellemme tehneet.

Hyvä elämä puolestaan voi olla monenlaista. Elämisen ehdot ovat ihmisillä erilaiset, samoin odotukset. Toki oloa voi helpottaa se, jos onnistuu järjestämään odotuksensa ja mahdollisuutensa jonkinlaiseen tasapainoon niin, ettei jatkuva pettymyksen, vajavaisuuden tai vaille jäämisen tunne kalva mieltä.

Kipeänä, puutteellisena ja onnettomanakin voi silti mielestäni elää "hyvän elämän", jos se tarkoittaa sitä, että tärkeimmät asiat ovat järjestyksessä. Raamatun mukaan tärkeitä asioita on lopulta hyvin vähän tai peräti yksi ainoa: ihmisen yhteys elävään Jumalaan. Siitä kumpuaa hyvän elämän lähde, elävän veden virta, joka ravitsee pyrkimyksiämme, pesee pois syyllisyytemme ja antaa voiman kasvaa kohti valoa.

Se, että elän nyt tosiaankin lähestulkoon eristyksissä muista ihmisistä ja jonkun mielestä monin tavoin "tynkäelämää", ei ole kaikilta osin oma valintani. Kaikkea ei voi valita ja joistakin valinnoista joutuisi yksinkertaisesti maksamaan liian kalliin hinnan, jos niihin päätyisi..

Tuon lääkärikäynnin jälkeen tajusin kuitenkin sen, että hyvää elämää ei ole se, että onnettomana jatkuvasti kaipaa pois siitä, missä juuri sillä hetkellä on tai kokee alati pohjatonta syyllisyyttä riittämättömyydestään ja keskeneräisyydestään.

Toki tavoitteita ja kunnianhimoa on hyvä olla. Päämäärät antavat elämälle tarkoituksellisuuden tunnetta ja ryhtiä. Elämisen taitoa on kuitenkin asettaa päämääränsä sellaiselle tasolle, että edes jotkut niistä on mahdollista saavuttaa. Loputon epäonnistuminen ja mahdottoman tavoittelu on mielestäni aivan yhtä suurta ajan ja voimavarojen hukkaamista kuin päämäärätön ajelehtiminen ilman mitään pyrkimyksiä.

Vapauttavaa on silti huomata, että nämä ajalliset tavoitteet ovat enimmäkseen lopulta vain meitä ihmisiä varten. Jumala ei punnitse meitä saavutustemme ja meriittiemme mukaan. Maailmamme ei tarvitse romahtaa edes siinä tapauksessa, että jo tämän ajallisen elämämme aikana jokin tavoittelemamme päämäärä osoittautuukin vääräksi tai arvottomaksi.

Tärkeintä on yhteys Kristukseen. Siitä lähteestä kun ammennamme kaikki lyhyen ja pitkän tähtäimen suunnitelmamme voimme ainakin olla varmoja, ettei elämämme kulu hukkaan, vaikka emme mitään kovin näkyvää aikaan saisikaan.

Minulle hyvä elämä on siis riippumista kiinni siinä parhaassa asiassa, jonka tähänastisen elämäni aikana olen saanut löytää. Se , että se riittää, on ehkä nykyajan suorityskeskeisen eetoksen valossa outo ajatus, mutta minua se kantaa ja lohduttaa.

Surullista

Viime päivinä on uutisissa kerrottu Vapaa-ajattelijoiden kampanjasta, jossa ihmisille on tarjottu vaihdossa pornolehtiä Raamatuista ja muiden uskontojen pyhistä kirjoista.

En yleensä jaksa kovin intensiivisesti seurata median kirjoittelua kirkkoon ja kristinuskoon liittyvistä aiheista (koska jutuissa mielestäni niin usein keskitytään sensaatiohakuisesti valittuihin epäolennaisuuksiin). Tämä kampanja kuitenkin herättää minussa kuvotusta ja syvää surua.

Ihmiset, jotka aktiivisesti markkinoivat hedonistista, ihmisruumista esineellistävää seksuaalisuutta terveellisempänä ja parempana vaihtoehtona kuin kristillinen moraali, ovat kyllä suoraan sanottuna pahan asialla. Mitä sitä kaunistelemaan ja kiertelemään.

Pornoteollisuus, ihmiskauppa ja seksibisnes ovat massiivisia rahasampoja, joiden tuotot eivät suinkaan mene vapaaehtoisesti ruumistaan käyttöön tarjoavien toimijoiden taskuun. Porno ei myöskään ole "normaalia" ja "terveellistä", vaikka sitä meille aktiivisesti eri tahoilta nykyään markkinoidaankin. Siihen liittyy väkivaltaa, hyväksikäyttöä, vastuuttomuutta ja ihmiselämän halventamista. Sanokoot moisen viihteen ystävät asiasta mitä lystäävät.

Yhteiskunnan yliseksualisoituminen ja seksuaalimoraalin etääntyminen kristillisestä perheihanteesta ei ole tuonut mukanaan ainakaan mitään vapautunutta onnelaa, jos tarkastellaan esimerkiksi seksuaalirikostilastoja ja erilaisten ruumiinkuvaan liittyvien häiriöiden yleistymistä.

Olennaista tässä asetelmassa on mielestäni nyt kuitenkin se, että kristillisessä kirkossa näyttää hajaannus vain lisääntyvän ja vastustajat käyvät hyökkäykseen. Seksuaalisuus on jälleen kerran hyvä käsikassara, koska se näyttää niin kovasti kansakunnan enemmistöä kiinnostavan. Meille täällä Suomessa uskonnonvastaisuus onkin aika uusi tilanne. Monessa muussa maailmankolkassa se on arkipäivää.

Joskus surullisista ja vastenmielisistä asioista voi kuitenkin seurata hyvää. Jospa tämmöinen kampanjointi nyt herättelisi meitä nukkuvia kansankirkon jäseniäkin pohtimaan mikä on todella tärkeätä, mihin haluamme uskoa ja sitoutua.

Jos vaihtoehtoina iltalukemiseksi tarjotaan Raamattua tai pornolehtiä, niin tottavieköön minä ainakin tartun vilkkaasti siihen Isoon Kirjaan, niin laiska kuin olenkin sitä yleensä lukemaan.

Lapsuusmuisto

Tänä keväänä on päässäni soinut sitkeästi vanha nuoren seurakunnan veisu, johon ehdin seurakuntatyövuosinani niin perusteellisesti kyllästyä, ettei sitä silloin olisi saanut soimaan väkisinkään. Nyt on kai aikaa kulunut tarpeeksi ja puhkilaulettu tuntuu taas koskettavalta ja rakkaalta.

Tietääkseni sanoittaja Mirjami Lähteenkorva on kirjoittanut tekstinsä todellisen kokemuksen pohjalta. Jostain muistan kuulleeni, että se lapsikin, joka lauluun inspiraation antoi, olisi nykyään melko julkisessa ammatissa (tohtori Pekka Puska).

Minulle erityisen tärkeää on ollut se, että sama ihminen, joka kertoi kenestä tuo laulu olisi kirjoitettu, väitti sen saaneen alkunsa siinä samassa kirkossa, jonka seinän takana Vaasan Palosaarella aikoinaan kävin päiväkerhoa.

Oli miten oli, tänä keväänä olen saanut ihailla uuden kotini pihalla kaikkea sitä, mitä olen aina rakastanut: suuria, vanhoja omenapuita, syreenipensaita, sammaloituneita kiviä ja nurmikkoa, suuria kuusia ja toistasataa vuotta vanhoja koivuja ja pieniä kukkasia siellä täällä.

Kaiken tämän keväisen vihreyden ja sydäntä kouraisevan kauneuden keskellä olen ollut hyvin väsynyt ja kaivannut salaa kotiin. En kuitenkaan minnekään maalliseen paikkaan, vaan sinne jonnekin, jonka toivon odottavan edessäpäin.

Tämä laulu tuntuu kiteyttävän nyt kaipaukseni osuvasti:

Kirkossa

Dust in the wind

Suvaitsemattomuudesta

Vuonna kivi ja keppi, kun olin nuori, suvaitsevaisuudesta ajateltiin toisin. Ehkä sille ei ollut yhtä suurta tarvettakaan silloin, kun vielä elettiin suhteellisen suljetuissa yhteisöissä ja yhtenäiskulttuurissa.

Aika usein muistan kuulleeni varoituksia, joiden sisältö oli suunnilleen "seura tekee kaltaisekseen". Myös seurakunnan nuorisotoiminnassa varoiteltiin huonon seuran turmelevasta vaikutuksesta ja ryhmäpaineesta, joka saattaa houkutella sellaisiin tekoihin, joihin ei yksin ajautuisi.

Seurakunnan kokoontumisiin osallistumiseen kannustettiin samoin perustein. Ryhmäpaineen sijasta siinä yhteydessä puhuttiin tietenkin tuesta, esimerkistä rohkaisusta, hengellisen kodin turvallisuudesta jne.. Yhtä kaikki meikäläistä ovat aina ahdistaneet kaikenlaiset kiinteät ryhmät - tarjosivat ne sitten painetta hyvään tai pahaan.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut ajatella yhteisön ja vuorovaikutuksen merkityksestä toisin, ehkä vähemmän itseriittoisesti. Niin monet asiat ovat vuosikymmenten kuluessa muuttuneet. Yhteiskunnassa yhteinen arvopohja on jatkanut murentumistaan, yksilöllistymiskehitys on edennyt ja traditiot menettäneet merkitystään. Eräissä piireissä (joissa siis itse olen liikkunut) vaikuttaa tilanne jo siltä, että suvaitsevaisuudesta on tullut uusi velvoite ja pakkopaita.

Monien mielikuvissa ahdasmielisyys liittyy uskonnollisuuteen ja suvaitsevaisuus sekä avarakatseisuus järkiperäiseen tieteelliseen maailmankuvaan tai kaikenlaisille virtauksille avoimeen "new age -ajatteluun". Itse olen kuitenkin tihenevään tahtiin tömännyt ihmisiin, jotka valtavan vihan ja paatoksen kyllästämänä hyökkäävät perinteisellä tavalla uskovia kristittyjä vastaan. Ahdasmielisyys paistaa niissä tapauksissa siis ihan jonkun muun asenteesta kuin kirkon ja kristittyjen, joita kohtaan nämä aggressiotaan ilmaisevat.

Media nostaa mielellään kirkosta esille nimenomaan negatiiviset skandaalinaiheet ja monet itseään henkisinä tai jopa hengellisinä pitävät ihmiset myöntävät mieluummin uskovansa vaikka alkuaineiden energiavärähtelyjen ihmeitä tekevään voimaan kuin kansankirkkomme Kolmiyhteiseen Jumalaan.

Itse olen myös pyrkinyt olemaan trendikkäästi suvaitsevainen ja keskusteluissa kohteliaasti nielemään eriävät mielipiteeni aina silloin, kun tuntuu, ettei rakentavalle keskustelulle ole käsillä oikea aika ja paikka.

Nyt olen tullut toisiin aatoksiin. Ilkeä, aggressiivinen tai epäkohtelias ei tarvitse kenellekään tahallaan olla, mutta ei myöskään vapaaehtoisesti hankkiutua sellaisten ihmisten seuraan, joiden uskomukset ja puheet sotivat omaa arvomaailmaa vastaan. Kaikenlainen vuoropuhelu ei ole hedelmällistä ja joskus vaikeneminen voidaan erheellisesti tulkita hyväksynnäksi. Enää en halua sellaista viestiä lähettää.

Olen siis siivonnut esimerkiksi suosikkiblogeistani pois sellaiset, joiden tekstit toistuvasti ovat olleet ristiriidassa syvimpien arvojeni kanssa. Tuttavapiirihän minulla onkin jo niin suppea, että siellä ei kovin kummoisia uskonsotia aikaan saada. Kissoissa ja koirissa kun nämä kysymykset eivät taida intohimoja nostattaa.

En usko, että minulla tämänkään jälkeen tulee olemaan ongelmia erilaisten ihmisten kohtaamisessa. Yhtä kunnioittavan ja ystävällisen kohtelun ansaitsevat mielestäni kaikki ihmisolennot vakaumuksestaan ja muista ominaisuuksistaan riippumatta. Pinnallista tuttavuutta läheisempiin tekemisiin en silti aio enää kenenkään "vakaumuksellisen ateistin" tai mielestäni vahingollisia asioita ajavan henkilön kanssa ryhtyä.

Suvaitsevaisuus on aika monipiippuinen juttu. Ehkä sitä pitäisi pohtia enemmänkin..

Bogiystävä on poissa

Rakas blogiystävä Leena on poissa. Luin uutisen vasta tänään, koska tahtomattani olen joutunut pysyttelemään pari päivää poissa verkosta.

Eilen ajelimme viimeisen muuttokuorman kanssa Leenan lapsuusaikaisen kotikaupungin halki. Taivaanrannassa näkyi uhkaavan näköisiä tummia pilviä, mutta lakeudella paistoi aurinko. Ajattelin häntä ja hänen perhettään. Taisin huokaista hiljaisen rukouksen korkeuksiin ja mietin jälleen kerran, miten paljon maailmassa onkaan asioita joiden mieltä ja ja tarkoitusta emme ymmärrä.

On helpottavaa uskoa, että sellaiset asiat saamme jättää Korkeimman käsiin. Surun ja tuskankin keskellä meillä on lohdutus ja toivo silloin kun uskomme asiamme Taivaallisen Isän haltuun. Rukoilen jaksamista Leenan läheisille ja omaisille. Itselleni hänen teksteistään ja kommenteistaan jäi lämmin muisto.

Pelosta

Puoliso on työmatkalla muutaman päivän. Siinä ei ole mitään uutta tai omituista. Olemmehan me asuneet eri paikkakunnillakin melkein yhdeksän vuotta avioliitostamme. Yksinoloa on siis tullut harjoiteltua.

Eilen illalla koin kuitenkin jotain ennalta arvaamatonta. Kun puolen yön jälkeen kävin ulkoiluttamassa koiria, minua alkoi yhtäkkiä pihalla pelottaa. Pimeässä lähestyi harmaa hahmo. Oman koirani käytöksestä arvasin sen toiseksi koiraksi. Komensin vierasta lähtemään ja kiskoin oman nelitassuiseni kiireesti oven taa turvaan.

Vankkojen hirsiseinien suojassa huomasin pelkääväni edelleen: tulevaisuutta, vaikeita asioita ja ihmisiä, joiden kanssa pitäisi kyetä yhteistyöhön, kipua, vanhenemista, avuttomuutta ja ties mitä.

Tähän mennessä en ole ollut erityisen arka tai pelokas ihminen. En ole kammoksunut pimeää, enkä vieraita koiria, en yliluonnollisia, enkä lihallisia mörköjä. Väkivaltaakaan en ole osannut pelätä edes silloin, kun siihen olisi ollut ilmeistä aihetta. Mikä nyt on muuttunut?

Vieläkään en tunnista itsessäni kuoleman pelkoa. Kipua ja avuttomuutta sen sijaan pelkään sitä enemmän, mitä enemmän siitä päivittäin kokemusta kertyy. Pelkään pahantahtoisia ihmisiä, juonittelua ja sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa, koska tiedän, etten enää pysty puolustautumaan, enkä puolustamaan omiani.

Hieman yli kymmenen vuoden takaa muistan tapauksen, jossa on jotain itselleni syvästi symbolista. Vähän matkan päässä kodistamme oli talo, jonka pihalla pidettiin irrallaan kahta saksanpaimenkoiraa. Toinen niistä käyttäytyi usein uhkaavasti ihmisiäkin kohtaan, mutta aivan erityisesti ne inhosivat meidän suomenlapinkoiraamme.

Kerran, kun olin ulkoiluttamassa sitä, ne hyökkäsivät pihaltaan maantien toiselle puolelle ja jäivät parin metrin päähän murisemaan kuin valmiina hyökkäykseen. Siinä hetkessä muistan murehtineeni lähinnä sitä, pystynkö tarpeen tullen satuttamaan niitä koiria, vai säälinkö niitä liikaa niin, että ne ehtivät repiä minut toimintakyvyttömäksi. Pientä huiskuhäntääni en aikonut niiden antaa satuttaa.

Astuin määrätietoisesti niiden ja oman koirani väliin ja karjaisin "EI". Vanhempaan se näytti tehoavan, mutta nuorempi selvästi epäröi. Onneksi niiden omistaja juuri silloin, silmin nähden huolestuneena, juoksi talosta ulos niitä komentamaan.

Tänään kaivoin muistoistani tuon tapauksen ja totesin, ettei minusta taitaisi enää olla tuollaiseen, eikä niihin moniin muihin vastaaviin tilanteisiin, joihin olen harkitsematta syöksynyt.

Rapistuva keho ja hiipuvat voimat muistuttavat itsestään niin selkeästi, että mieli ei enää suuruudenhulluimpinakaan hetkinään voi unohtaa näitä rajoitteita. Löytyisiköhän siitä selitys myös näille yllättäen ilmaantuneille peloille.

Nuorempana sitä ei aina muista omaa haavoittuvuuttaan ja niin kauan kuin henkilökohtaista kokemusta tajunnan räjäyttävästä kivusta ei ole olemassa, sitä ei ehkä tule edes pelänneeksi. Voi niitä onnekkaita, jotka saavat säilyttää päiviensä loppuun saakka turvallisen illuusion särkymättömyydestä ..

Kirjoitan, siis olen olemassa

En osaa edes kuvitella, miltä kulunut vuosi tästä taaksepäin muistoissani vaikuttaa (jos elämä jatkuu). Tällä hetkellä tuntuu, etten koskaan ole voinut fyysisesti ja psyykkisesti huonommin.

Järkytyn ja paheksun omia ajatuksiani, kun toisinaan toivon itselleni syöpää tai muuta sairautta, joka ensinnäkin auttaisi lähimmäisiäni hyväksymään tämän voimattomuuteni ja toisekseen tarjoaisi lähitulevaisuudessa siitä kunniallisen ulospääsyn.

Pitkään olen ollut hyvin kipeä, väsynyt ja huonovointinen. Voimat eivät ole riittäneet käsillä olevien haasteiden selättämiseen. Nyt on masennus päällimmäinen ongelma ja sen suhteen olen täysin keinoton.

Ymmärrän silti läheisiäni. Ärtyisin ja väsyisin minäkin, jos toinen ilman mitään näkyvää syytä heittäytyisi kuukausiksi tai vuosiksi zombiksi sohvannurkkaan. Fyysistä tai psyykkistä kipua ei voi mitata, eikä voimien tai voimattomuuden määrää. Monien mielestä se ulospäin näyttää pelkältä laiskuudelta ja saamattomuudelta.

Joillekin sairauksille sosiaalinen yhteisö antaa leiman, joka saa ihmiset suhtautumaan niihin kauhistuneen vakavasti. Kuoleman läheisyys pelottaa useimpia enemmän kuin elämän loppuun kestävä hivuttava tuska. Itse valitsisin epäröimättä sen kunniallisen kuoleman nyt, kun olen jo viisitoista vuotta saanut tätä jatkuvaa kipua kokeilla.


Häpeän tunne on musertava. Se on tärkein tekijä, joka tällä hetkellä saa harkitsemaan itsemurhaa. Usko Jumalan armoon ja rakkauteen puolestaan on ainoa syy jättää aie toteuttamatta. Se, että Hän jaksaa, eikä hylkää, vaikka kaikki muut väsyisivät, pitää minua edes jollain tavalla tässä elämässä kiinni. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että minä en ole sinnikäs, urhea ja ympäristöystävällinen potilas. Minä en jaksa hoitaa arkisia velvollisuuksiani, enkä teeskennellä, että kaikki on hyvin.

Muita ihmisiä elämässäni ei lähimpien sukulaisteni lisäksi enää juuri ole. Nimenomaan siksi, etten jaksa esittää. Kun kesken kaiken on juostava kahvipöydästä oksentamaan verta tai on sanottava, että en nyt voi tulla elokuviin, koska istuminen penkillä sattuu niin kovasti, on helpompi jäädä kotiin kuin edes yrittää saada toinen ymmärtämään.

Joka päivä silti kirjoitan. Joskus tuntuu, että se on ainoa asia, joka vakuuttaa itsenikin siitä, että olin elossa vielä eilen ja näköjään myös tänään, koska blogi on päivittynyt. Kirjoitan, siis olen olemassa.

Perusteetonta toiveikkuutta

Telkkarisarjassa House, nihilistinen ja katkera keskushenkilö lausahti eilen, että "Perusteeton toiveikkuus oirehtii uskontona". Minua tuo synkkä tokaisu rupesi tahattomasti naurattamaan.

Oikeastaan en pidä lainkaan siitä sarjasta. Vaikka pääosan esittäjä on taitava ja sympaattinen, itse roolihahmo on kirjoitettu vastenmielisen egoistiseksi ja kyyniseksi. Yhteistä Housen hahmolla ja itselläni on kuitenkin tämä krooninen kipu ja kyvyttömyys käsitellä ongelmiaan rakentavalla tavalla. Ehkä senkin vuoksi tunnen enemmän sääliä kuin inhoa sitä hahmoa kohtaan.

Tavassa jolla tohtori House siinä sarjassa kerta toisensa jälkeen joutuu vastakkain tapahtumien kanssa, jotka saavat muut nöyräksi elämän ihmeen edessä, mutta hänet kieltämään koko tuonpuoleisen mahdollisuuden on mielestäni jotain surkuhupaisaa ja puhuttelevaa.

Juonen kokonaisuudesta irrotettuna tuo lause sai minut oudolla tavalla hyvälle mielelle. Hoksasin nimittäin ajatella, että jos noin on, niin sittenhän minussa on vielä ripaus toiveikkuutta jäljellä, vaikka luulin sen jo aikoja sitten kuluttaneeni loppuun. Uskoani en nimittäin ole kadottanut, vaikka toivon paremmasta elämästä tässä ajassa olenkin jo heittänyt. Toivo se on perusteetonkin toivo ja pitää ainakin jollain tavoin pään pinnalla tässä synkkyyden suossa.

Ehkä noita Housen kaltaisia ihmisiäkin odottaa vielä suurenpuoleinen yllätys, kunhan matkan päähän päästään. Eipä sitä voi vielä tietää, mutta uskoa ja toivoa voi..

Toivomisesta

Joihinkin lyhytkestoisiin psykoterapioihin, kuuluu menetelmä, jossa asiakasta pyritään pukemaan sanoiksi tai kuviksi omia toiveitaan. On erilaisia "aarrekarttamenetelmiä", ja mielikuvaharjoituksia, mutta yksinkertaisimmillaan voi vain kysyä itseltään, mitä tekisin, jos kaikki ongelmani yhtäkkiä poistuisivat.

Menetelmän perimmäinen tarkoitus (tai salakavala taka-ajatus) on tietenkin saada ihminen pohtimaan, miksi niitä asioita ei voisi toteuttaa kaikista jäljellä olevista ongelmista huolimatta ja se minua niissä menetelmissä vimmastuttaa. Ei nimittäin voi, kun ei ole voimia ja sillä hyvä. Vaikka kuinka yrittäisin toivoa ja ajatella optimistisesti, fyysiset, henkiset ja taloudelliset voimavarani eivät sillä moninkertaistu.

Minä en ole koskaan noista tempuista innostunut, mutta ehkä kannattaisi. On fiksua ottaa kaikki keinot käyttöön erityisesti silloin, kun konsteja ei ole paljon tarjolla. Sitäpaitsi paremman elämän visualisointi tai toiveiden julki tuominen tuskin aiheuttaa näissä oloissa mitään vahinkoa kenellekään (ellei sitten satu unelmoimaan jostain laittomuudesta ja lähde julistamaan sitä kaikille).

Olen ennenkin tässä blogissa kirjoittanut siitä, miten jotkut kokevat toivomisen tuovan elämäänsä valoa ja auttavan jaksamaan vaikeita asioita. Ehkä juuri siksi olen jättänyt toivomisen toisille, koska minulla se vaikuttaa päin vastoin. Toivominen kuluttaa energiaa ja masentaa siksi, että pettymyksiä on niin raskas kestää.

Olin iloisesti yllättynyt, kun filosofi Maija-Riitta Ollila vastasi taannoin jossain keskusteluohjelmassa Maarit Tastulan esittämään kysymykseen optimismin tai pessimismin paremmuudesta niin, että pessimismissä on paljon hyvää. Se auttaa varautumaan siihen, ettei kaikki mene suunnitelmien mukaan. Toisaalta optimistit ovat innokkaampia ryhtymään uusiin kokeiluihin. Ymmärsin, että ehdotonta paremmuutta ei Ollilan mielestä voi ratkaista kuin ihminen itse. Parempi suhtautumistapa on se, joka itselle paremmin sopii ja kuluttaa vähemmän energiaa.

Tuntui hyvältä kuulla jonkun arvostetun henkilön julkisuudessa viimeinkin sanovan ääneen, että positiivisen ajattelun voimasta vouhotetaan nykyään aivan liikaa. Se ei ole mikään ihmelääke kaikkiin ongelmiin, eivätkä pulmat pelkällä toivomisella ja puuhakkuudella ratkea, mutta eivät toisaalta masennuksessa rypemiselläkään.

Omassa mielessäni tuon keskusteluohjelman teemat yhdistyivät sopivasti eilen esitettyyn Silminnäkijä -dokumenttiin, jossa pohdittiin sitä, miksi niin monet nuoret nykyään päätyvät suoraan koulun penkiltä masennuksen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle. Siinäpä pulma, jota ei sen paremmin pakkokeinoilla kuin pelkällä optimismillakaan ratkaista. Toivoa silti aina sopii..

Veitsen terällä

Pahoittelen, etten ole vähään aikaan saanut vastattua kommentteihin. Luen ne kyllä moneen kertaan ja arvostan niitä tavattomasti. Tällä hetkellä en vaan saa sanoja asettumaan sellaiseen järjestykseen kuin haluaisin. Koko olemassaolo tuntuu juuri nyt tasapainottelulta veitsen terällä. Naarmuja ja syvempiäkin viiltoja tulee hankittua ja aiheutettua ihan tahtomattaan. Sanat eivät suostu asettumaan haluamaani järjestykseen: ilmaisemaan iloa ja kiitollisuutta, vaikka tiedän sen jossain syvällä pojavirtana kulkevan. Pimeys ja ahdistus puskee terävinä kulmina lauseista läpi.

Tämän päivän sana tuossa laatikossa ei voisi taas parempaan päivään osua. Tähän tartun ja tässä riipun, kun en nyt muutakaan voi, enkä jaksa:

Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.

2. Kor. 12:9 (KR33/38)

Mietteitä itseriittoisuudesta

Edellisen tekstin kommenteista tuli mieleen tämä kuva. Se ei ole minun ottamani, enkä valitettavasti muista, mistä olen sen mukaani poiminut. Se kertoo joka tapauksessa mielestäni jotain tärkeää. Tuntuu hyvältä lukea toisten ajatuksia ja kuulla, että omat sanat ovat joskus jotain muuta koskettaneet. Olla joku jollekin - edes joskus, hetken ajan. Kaipa se on aika yleismaailmallinen toive.

Jossain sataa parhaillaan tuhkaa. Täällä meillä räntää ja lunta. Ihmiset tuntuvat olevan hämmennyksissään luonnonilmiöiden äärellä. Joidenkin mielestä näin kylmän talven jälkeen kasvihuoneilmiöstä on turha puhua. Keskimäärin kuulemma talvi ei silti ole ollut maapallolla poikkeuksellisen kylmä. Me suomalaiset ja muut kylmyyttä osaksemme saaneet katsomme asiaa taas hiukan liian subjektiivisesta näkökulmasta.

Juuri näkökulmien kapeutuminen ja kohtuuton subjektiivisuus minua tässä omassa eristäytyneisyydessäni eniten huolestuttaa. Todellisuudentaju helposti vääristyy, jos vaikutelmiaan ja ajatuksiaan ei koskaan vertaile toisten kanssa. Toki voi lukea kirjoja ja katsoa elokuvia, mutta se ei ole sama asia kuin elävän ihmisen kohtaaminen kasvokkain ja keskustelu, jossa toisen viesteihin on mahdollista reagoida välittömästi.

Äärimmäiseen subjektiivisuuteen ja itsekkyyteen ihminen voi ajautua muistakin syistä kuin liiallisen yksinolon seurauksena. Joillakin on vaan tarve olla aina oikeassa, käyttää valtaa ja osoittaa ylemmyyttään. Joiltakin puuttuu tyystin kyky ja halu kuunnella toisia, ottaa vastaan se, mitä muilla voisi olla annettavana.

Liiallisesta itseriittoisuudesta seuraa kuitenkin helposti yksinäisyys. Besserwisser ei kerääkään ympärilleen aidosti ihailevaa kuulijakuntaa, vaan ihmisiä, jotka nyökyttelevät hyväksyvästi päästäkseen helpommalla ja poistuvat paikalta niin nopeasti kuin mahdollista.

Mieheni työhuoneen verholistaan on maalattu nuottiviivasto, johon on tulossa nuotinpätkä. Kun kysyin, mikä kappale siihen on tulossa, hän kertoi, että se, nykyään virsikirjastakin löytyvä laulu, jonka (ainakin jonkin version) tekstissä sanotaan:

"Herra elämääni valvo, etten harhaan vaeltaisi täällä ohi ihmisten.
Herra auta aina, etten ketään paina, etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.
Tule sydämeni. Ohjaa askeleeni. Etten väisty silloin, kun taas kutsun saan."

Siihen rukoukseen minäkin tahdon tänään liittyä.

Vastahakoisen raahustajan surullisia mietteitä

Ulkona on mitä kaunein kevätpäivä. Järki sanoo, että olisi paljon aihetta iloon. Sydän käpertyy silti kasaan ja itkettää. Tämä oma nimetön suruni on viime viikkoina kasvanut päivä päivältä. Sen lisäksi itkettää nyt Leenan ja kummitätini vointi. Molemmat taistelevat syöpää vastaan, eikä tilanne näytä hyvältä.

Lohdullista on se, että molemmat turvaavat Jeesukseen ja siksi jaksavat tarttua toivoon ja valoon. Jotkut ovat myös saaneet syntymälahjana luonteenlaadun, joka auttaa pitämään elämästä kaksin käsin kiinni ja rohkaisemaan muita vielä silloinkin, kun oma tilanne näyttää jo toivottomalta.

Usein olen miettinyt, mikä tarkoitus mahtaa olla sillä, että yksikään näistä omista sairauksistani ei tähän mennessä ole osoittautunut nopeaan kuolemaan johtavaksi, vaikka tutkimusvaiheessa sellaista on epäilty ja itse olen monesti sitä salaa toivonut.

Miksi sellaiset ihmiset, jotka haluaisivat elää ja joilla olisi vielä annettavaa, otetaan pois ja minunkaltaiseni vastahakoiset, päivästä toiseen raahustajat jatkavat täällä taivaltaan. Kaikkiin kysymyksiin ei ole tarjolla vastauksia.

Olenhan minä toki jo kauan sitten sellaiseen ajatukseen päätynyt, että jos en kerran vielä pois pääse, parasta olisi yrittää hoitaa tämä pesti loppuun niin hyvin kuin taidan. Jos ei tästä elämästä itselleni iloa irtoa, niin ainakin voisin yrittää olla avuksi ja iloksi toisille. Siinä samalla voisi niitä ilonpisaroita ehkä roiskua omaankin niskaan.

Sekään ei vaan meinaa luonnistua. Pelkkä hyvä tahto ei nimittäin riitä. Pitäisi tehdä jotain konkreettista. Sitäpaitsi ihmisten auttaminen ja ilahduttaminen sujuu paremmin silloin, kun on jonkinlaisessa kontaktissa ihmisten kanssa. Erakolta se ei onnistu...

Teepussiviisautta

Jossain blogeistani olen jo tunnustanutkin, että olen hurahtanut "teepussiviisauksiin". Omassa kodissani sitä laatua ei käytetä, mutta vanhempien luona käydessä nautin, vähintään yhtä paljon kuin teestä, niistä aforismeista, joita heidän käyttämänsä teelaadun pussinpidikkeessä lukee.

Viime kupposesta löytyi tämmöinen ajatus:

Sielu sairastuu,
kun sydän ja järki
kadehtivat toisiaan.
-Tarmo Palonen-

Se puhutteli minua syvästi, mutta haluan makustella sitä vielä, ennen kuin kirjoitan jotain sen herättämistä pohdinnoista. Merkitsen sen nyt vaan tänne itselleni muistiin, jottei hyvä lause unohdu. Ehkä siinä on ajatuksentynkää jollekin toisellekin.

Pääsiäisen jälkeen

Takana pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla. Itse vietin sen vanhassa kodissa muuttopuuhissa roskia ja tavaroita lajitellen. Mies vietti hiljaista viikkoa uudessa kodissa eläinten hoidon ja töiden parissa ja kulki ahkerasti kirkkotilaisuuksissa sekä kuulijana että esiintyjänä.

Vanhan kodin pihalla kevät oli jo pitkällä. Sulanut lumi paljasti haravoimattomat lehdet ja muun ryönän. Läheisellä pellolla kurjet huutelivat ja kottaraisetkin olivat palanneet tutkailemaan synnyinpönttöjään. Onhan niitä meillä siellä pesinyt joka vuosi kaikkien niiden 17 vuoden ajan, jotka siellä asustelimme. Uuden kodin pihalla talvi pitää vielä maisemaa otteessaan. Lunta on sadellut lisää ja yöt ovat kylmiä, vaikka päivisin aurinko ja sade yrittävät vuorotellen kinoksia sulattaa.

Uudessa kodissa kaikki peilit ovat huoneiden perällä, hämärissä loukoissa, kaukana ikkunoista. Vanhassa kodissa vessaan paistoi kirkkaasti aurinko, joka paljasti peiliin katsoessa muutaman kuukauden kuluessa suupieliin ilmestyneet syvät rypyt ja paljon uusia harmaita hiuksia.

Vanhempieni luona Jehovan todistajat käyvät ahkerasti tekemässä käännytystyötään. Äitini lukee innokkaasti heidän julkaisujaan ja se saa minut toisinaan hieman huokailemaan. Tunteelliseen ihmiseen antaumuksellisten vapaaehtoityöntekijöiden kohtelias käytös ja aidolta vaikuttava huoli lähimmäisten sieluista on tehnyt vaikutuksen. Se äitiäni silti jälleen kerran hämmästytti, että Jeesuksen sovitustyö ja ristinkuolema eivät heidän mielestään ole juhlimisen arvoisia asioita sen paremmin kuin joulukaan. Yritin painottaa hänelle, että siinä ollaankin kristinuskon peruskysymysten äärellä, kun mietitään, mikä on Jeesuksen merkitys . Olisiko se sittenkin juhlimisen arvoinen asia.

Eipä silti näyttänyt kovin juhlavalta viikon ajan iltaisin yöpymään tuleva tytärkään römppäisissä siivoustamineissaan ja tukka takussa. Siinä siivoillessa minulla oli paljon aikaa miettiä suhdettani kristillisiin juhlaperinteisiin ja huomasin taas kerran, että en siinä(kään) suhteessa ole sellainen ihminen kuin haluaisin olla. Vaikka pelastussanoma on elämäni tärkein asia, en silti viihdy kirkossa ja seurakunnan tilaisuuksissa. En jaksa kovinkaan paljon pitää yllä juhlaperinteitä, en siivota, leipoa ja juhlistaa kirkkovuoden eri merkkipäiviä.

Minun elämäni tuntuu olevan päivä päivältä vaivalloisemmaksi käyvää rämpimistä, hidastuvia askeleita ja harmaantuvia hiuksia. Usko ja luottamus Korkeimpaan kulkevat silti syvänä pohjavirtana kaiken rähjäisyyden ja keskeneräisyyden alla. Kevät, uusi elämä ja ylösnousemuksen toivo kajastavat toivon valona jossain edessäpäin.

Nyt on katoavaisuuden aika. Se mikä on virheetöntä, ehjää ja iankaikkista valmistuu joskus myöhemmin..

Rukouksesta

Tänään rukoilluttaa tavallistakin hartaammin. Tätini Ruotsissa leikataan jo kertaalleen uusineen paksusuolen syövän vuoksi.

Yllättävän monet ihmiset rukoilevat hädän tullen, kuulemma jopa sellaiset, jotka hyvinä päivinä eivät Jumalaa tunnusta olevankaan.

Itselleni rukous on vähän kuin auki jätetty verkkoyhteys, helposti saatavilla, välillä aktiivisemmin käytössä, toisinaan näytönsäästäjä päällä. Parasta siinä on se, ettei lasku aja konkurssiin, vaikka yhteys onkin kaiken aikaa avoinna.

Julkisessa ääneen rukoilussa on jotain yhteisöllistä. Toisaalta kiusalliselta tuntuu joskus se, että siihen liittyy myös ripaus esiintymistä. Sanansa pitää valita tarkasti, jotta kuulijoiden odotukset täyttyvät ja kaikki voivat yhtyä rukoukseen kokematta oloaan turvattomaksi.

Joskus olen mietiskellyt, että Jumalan täytyy olla todella kärsivällinen ja hyvä kuuntelija, kun Hän jaksaa kaikki jaarituksemme huomioida. Näin inhimillisin korvin kuunneltuna jotkut rukoukset kuulostavat melkein loitsuamiselta samojen sanojen toistamisen ja merkillisen nuotin ansiosta. Ehkä niissä rukouksissa on sitten tärkeämpää se kokemus ja yhteyden tavoittelu, ei niinkään sisältö ja selkeä puhe.

Itse tuppaan juttelemaan Jumalalle samaan sävyyn kuin inhimillisillekin olennoille. Saatan toki joskus pyytää samaa asiaa useampaankin kertaan (kiitoksista puhumattakaan), mutta enimmäkseen kyllä luotan siihen, että kun olen kertaalleen asian Hänen eteensä tuonut, Hän kyllä huomioi sen ja vastaa siihen niin kuin parhaaksi näkee.

Siksi kai minua onkin joskus vaivannut se raamatunkohta, jossa mies menee kopistelemaan naapurin ovelle saadakseen lainaksi leipää, kun taloon on tullut iltamyöhällä yllätysvieraita, joille pitäisi saada tarjottavaa. Naapuri on jo nukkumassa, mutta kyllästyneenä toisen meluamiseen nousee lopulta antamaan, mitä toinen pyytää. Muistaakseni sitä vertausta siellä selitetäänkin niin, että sinnikkyys rukoilussa kannattaa ja, että Jumala antaa meille sen, mitä väsymättä pyydämme. Miten tämä nyt pitäisi ymmärtää? Onko meillä Taivaallinen Isä, joka pitää jankuttavista lapsista?

Mitä mä teen täällä?

Viime viikkoina elämä on ollut sulaa hauraan pintakuoren peittämää valhetta. Kiskon suutani hymyyn. Yritän teeskennellä pirteää ja puuhakasta. Esitän tekeväni suunnitelmia ja suuntautuvani tulevaisuuteen. Epätoivoisesti (ja epäonnistuneesti) pyrin näyttämään normaalilta, vaikka sisäinen kokemus on kaikkea muuta.

Itku vaanii alati luomien takana. Pahoinvointi velloo vatsassa. Mielessä pintaan pulpahtaa vähän väliä kysymys: Mitä mä teen täällä???

Minun elämälläni ei tunnu olevan tarkoitusta. Missään ei ole mitään mieltä. Syön ja saastutan. Kulutan maapallon energiavaroja. Silitän kissoja. Rapsutan koiria. Valitan omissa blogeissa. Rohkaisen parhaani mukaan muita toisten blogien kommenttilaatikoissa.

Tunnen syvää häpeää saamattomuudestani ja voimattomuudestani. Eristäydyn kaikista ihmisolennoista. En edes toivo mitään muuta apua enää kuin pääsyä tuonne kirkkomaalle, ristin alle lepäämään.

Toisaalta, siinäpä juuri se avainlause: "ristin alle lepäämään". Jos ei olisi sitä ristiä ja ristin kantajaa, ei minulla olisi omasta (ja monen muunkaan mielestä) edes oikeutta olemassaoloon. Viallinen, hyödytön riesa ja taakka.

Viime vuodet ovat tuoneet mielessäni huonouteen ja kelvottomuuteen aivan uuden näkökulman. Joskus nuorempana ajattelin "alhaisuutta" Jumalan edessä köyhyytenä, syntisyytenä ja muunlaisena huono-osaisuutena. Nyt tajuan, että hyväosainen ja oikeamielisyyteen pyrkiväkin voi olla alhaisista alhaisin. Ihmisen vajavaisuus ja heikkous on saanut ajatuksissani ennennäkemättömän ulottuvuuden.

Kun omat voimat, taidot ja kyvyt ovat loppu, eikä uhrilahjaksi Korkeimmalle ole mitään muuta tuotavaa kuin särkyneet toiveet ja syvä häpeä, silloin armo kohoaa arvoon arvaamattomaan. Se on ainoa asia, mikä pitää elämässä kiinni. Elämässä sekä fyysisenä ulottuvuutena että siinä ikuisessa elämässä, jota yhteys Kristukseen edustaa.

Primitiivireaktioita

Enpä voi taaskaan kuin vinosti hymyillen poimia talteen tämänpäiväisen tekstin tuolta Sanalaatikosta. Osuu nimittäin jälleen kerran meikälisellä kohdalleen kuin nappi silmään (tai pieksu paskaan täällä Pohojanmaalla. Täällä kun nämä perinteiset sanonnat tuppaavat olemaan järjestään hieman groteskeja) .

Nuorena se oli suosikkikohtani koko Raamatussa. Uskon mukanaan tuoma sisäinen rauha on edelleen se suurin ihme, joka itseni saa joka päivä uudelleen vakuuttumaan Jumalan läsnäolosta. Minun kohdallani siinä ei tosin ole kyse mistään seesteisestä rauhallisuudesta, mielen tyyneydestä, kaikkien kysymysten kaikkoamisesta tai vallattomien ajatusten kesyyntymisestä.

Jumalan rauha tarkoittaa minulle turvallisuutta kaiken kaaoksen keskellä, vakautta ja varmuutta, tuli mitä tuli, ja toivottavasti edes toisinaan hieman aiempaa enemmän malttia ja suhteellisuudentajua vastoinkäymisten edessä.

Tänään on juuri sellainen päivä, jolloin sille maltille olisi kysyntää, mutta en kertakaikkiaan jaksa olla tyyni, kun raivostuttaa niin, että silmissä kipunoi ja tekisi mieli heittäytyä lattialle parkumaan. Loputtomalta tuntuva talonosto- muutto- ja remonttiprojektimme koki taas tänään uuden takaiskun. Jonkun muun mittakaavassa asia olisi aika mitätön, mutta minulla koko elinpiiri on nykyään niin pikkuruinen, että pienikin läikähdys saa laineet lyömään reippaasti laidan yli.

No, käytännön yksityiskohdista taidan raportoida toisessa blogissani, mutta tänne merkkaan nyt omaksi ja ehkä jonkun muunkin iloksi ja lohduksi tuon lupauksen, joka ainakin minua on monessa isommassakin myrskyssä hyvin konkreettisesti kantanut.

Vaikka kaikki muu ympäriltä kaatuisi ja murenisi, Jumalan lupaukset kestävät. Hänen rakkautensa kantaa. Vaikka ihmisiin ei voikaan aina luottaa, hyvyys näkyy maailmassa monin tavoin. Epätoivon ja kaaoksenkin keskellä Jumalan lapset saavat olla turvallisella mielellä. Hänessä meillä on sisäinen rauha.

Rauhan minä jätän teille: minun rauhani-sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.

Joh. 14:27 (KR33/38)

Anteeksi antamisesta

Tänään törmäsin netissä uutiseen, jossa kerrottiin entisen opettajani kuolleen. Hän oli muinaisella kotiseudullani sen verran merkittävä kulttuurivaikuttaja, että tapahtuma oli huomioitu valtakunnallisesti, vaikka kyse oli iäkkään ihmisen luonnollisesta kuolemasta.

Minut uutinen sai tutkailemaan omia tuntojani, sillä kyseessä oli ehkä ainoa ihminen maailmassa, jota kohtaan olen kokenut silkkaa vihaa. Omalta osaltaan hän nimittäin teki parhaansa nöyryyttääkseen minua niinä vuosina, jolloin elin muutoinkin koulukiusattuna elämäni tähän saakka pahinta helvettiä. Vainajista ei joidenkin mielestä pitäisi puhua pahaa, mutta eipä minulla ole hänestä sanottavana mitään hyvääkään ja tiedän, että en ole ainut, joka on kokenut hänen taholtaan samaa.

Niistä tapahtumista on jo vuosikymmeniä. Henkinen ja fyysinen väkivalta jätti jälkensä, mutta havaitsin melko nuorena, että anteeksi antaminen on helpoin ja kivuttomin tie vapauteen. Käsittelin kipeimmät muistoni muun muassa lukemalla vanhoja päiväkirjoja ja palaamalla unissa niihin aikoihin. Eräänä aamuna sellaisen unen jälkeen huomasin oloni ikään kuin keventyneen ja havaitsin päässeeni eroon kaunasta, jota olin kantanut samanikäisiä piinaajiani kohtaan.

Vaikeampaa olikin antaa anteeksi tuolle opettajalle, jolta odotin niin paljon enemmän pelkästään sen vuoksi, että hän oli aikuinen. Kun hän vielä sattui olemaan persoona, jota arvostettiin ja joka muisti korostaa asemaansa kaikin mahdollisin tavoin, olisi voinut olettaa, että hän olisi käyttäytynyt edes asiallisesti.

Kun eräiden harrastusteni vuoksi ajauduimme myöhempinä vuosina toisinaan hyvin lähelle toisiamme, pelkäsin aina kovasti joutuvani hänen kanssaan kasvokkain. En nimittäin tiedä, miten olisin osannut häneen suhtautua. Nyt sitä ei tarvitse enää miettiä.

Isä meidän -rukouksessa sanotaan "niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..." Pidän itseäni ihmisenä, jolle anteeksi antaminen on helppoa. Tänään muistin, ettei se(kään) ole minulta aina onnistunut.

Vaikken kostoa ole enää vuosikymmeniin hautonutkaan, en usko, että olisin pystynyt unohtamaan ja antamaan anteeksi niin, että kaikki kauna väliltämme olisi kokonaan poistunut. Ehkä sitten taivaassa. Leväköön hän nyt rauhassa.

Me, myself and I

Ihmisten erilaisuus on loputon ilon, riesan ja hämmennyksen lähde. Siitä iloitseminen on helpompaa silloin, kun saa rauhassa, turvallisen etäisyyden päästä, ihastella toisen ainutlaatuista tapaa olla ja ilmaista asioita. Ongelmat ilmaantuvat vasta, kun erilaisia temperamentteja, näkemyksiä, mieltymyksiä ja toimintatyylejä pitäisi käytännön toiminnassa sovitella yhteen.

Kalsea totuus kun on kuitenkin se, etteivät kaikki voi toimia itselleen parhaiten soveltuvalla tavalla, syödä aina pelkästään mieliruokaansa, toimia vain samoja arvoja kunnioittavien kanssa tai jättää hoitamatta itselleen epämieluisat tehtävät. Yhden vapaudet kun masentavan usein polkevat toisten oikeuksia.

Nykyään , kun yksilöllisyys on meidän kulttuurissamme nostettu arvoon arvaamattomaan, monet ihmiset kasvavat lapsesta saakka kuvittelemaan, että heidän mielihalunsa ovat niin tärkeitä, että kaikkien muiden kuuluu ottaa ne huomioon.

Oman sukupolveni lapsuudessa niin ei ollut. Ainakin minut kasvatettiin kestämään ja kärsimään epämukavuutta ja joustamaan omista toiveistani muiden hyväksi. Esimerkiksi ruokapöydässä syötiin sitä, mitä tarjottiin, ellei jokin äärimmäinen syy, kuten sairaus sitä estänyt. Nykyään jopa aikuisten ruokavieraiden kestitseminen on sangen työlästä, kun moninaisten terveydellisten rajoitteiden lisäksi ,ainakin minun tuttavapiirissäni, ihmiset estoitta ilmoittavat, etteivät tykkää siitä, tästä ja tuosta.

Hankalin tilanne taitaa silti odottaa itsekeskeisiksi kasvaneita yksilöitä itseään, kun he jossain vaiheessa väistämättä huomaavat, ettei maailma olekaan suuri valintamyymälä, josta voi luottokortilla maksaen poimia mitä mieli halajaa. Kaikella on hintansa. Joskus se on liian korkea, eikä meitä nautinnonhaluisiksi individualisteiksi sparrattuja (sehän nimittäin on myös markkinatalouden ja jossain määrin tiettyjen psykologian suuntausten sanoma) riemastuta huomata, että itsekkäiden ihmisten yhteiskunnassa meidän haluillamme ei juuri ole merkitystä, jos joku vahvempi tahtoo jotain muuta.

Tottelemattomuutta

Jos jokin kohta on tuottanut minulle harmia ja verenpaineen nousua Isossa Kirjassa, niin se on tuo tämänpäiväinen tuolla sanalaatikossa. Siis:

Vaimot, olkaa omille miehillenne alamaiset niinkuin Herralle..

Ef. 5:22 (KR33/38)

Sitä en nimittäin ole koskaan noudattanut, enkä edes aikonut ryhtyä noudattamaan ja ihan nuorena se hieman huolestutti minua. Mitäs, jos taivaaseen pääsyni kompastuu siihen hirmuiseen syntiin, että haluan tasa-arvoisen parisuhteen (ja pidän monia muitakin kohtia Raamatussa täysin aikaan ja kulttuuriin sidottuina).

Jos olen väärässä ja elänyt erheessä koko elämäni, toivon, että viimeisellä tuomiolla Korkein Tuomari antaa ymmärtämättömyyteni ja itsepäisyyteni anteeksi.

Kevätväsymys

Kevätväsymys on minusta aina ollut hassu sana. Se on melkein kuin itsensä kumoava oxymoron silloin, jos kevät merkitsee heräämistä, uutta elämää ja toivoa - monessa mielessä väsymisen vastakohtaa.

Vielä ei tunnu keväältä. Väsymys pitää ainakin minua tiukasti otteessaan. Liian aikaisin olen kylvänyt tomaatteja, köynnöksiä ja joitakin kesäkukkia taimettumaan, jotta ikkunaludalla tapahtuisi se jokavuotinen ihme, jota aina seuraan ihastuksesta mykkänä. Miten voikin pienestä, kuivan ja kuolleen näköisestä siemenestä kasvaa suuri, kukkia tai hedelmiä kantava kasvi.

Minulle kasvun ihme puhuu joka kevät Jumalan uutta luovasta voimasta. Sitä ei selitä biologia tai evoluutio. Tieteelliset teoriat kuulostavat minusta melkein kuin vatkaimen käyttöohjeilta tai rakennuspiirustuksilta, joiden joku väittää selittävän mistä ja miksi se vekotin on syntynyt.

Tottahan ne saattavat selittää sitä, mistä aineksista jokin on rakennettu ja miten se toimii, mutta minkäänlaista vastausta ne eivät anna siihen perimmäiseen kysymykseen MIKSI elämä on syntynyt ja KUKA sen vatkaimen kehitti ja rakensi.

Oma sielunmaisemani on ollut jo pitkään sysimusta. Itsestäni en valoa, enkä toivoa löydä. Elämä on enää lopun ja levon odottelua. Kevään ja uuden elämän heräämisen näkeminen muistuttaa kuitenkin siitä, että sekin, mikä näyttää kuolleelta, voi ainakin jossain olomuodossa herätä uuteen kevääseen. Siihen minä panen toivoni tässä ajassa ja tulevassa.

Pullollinen puhtia, kiitos

Puolentoista kuukauden televisiopaaston jälkeen pääsin eilen ihmettelemään sähköistä viihdettä. Napakasta pakkasesta ja tietotaidon puutteesta huolimatta mies väsäsi kelpo väliaikaisantennin ja pitkästä aikaa pääsen turruttamaan aivojani muullakin kuin blogiviihteellä. Se tuntui kivalta. Koko illan tuijotin kaikkea mahdollista silmät neliskanttisina, eikä huuliltani kirvonnut ainoatakaan valitusta televisio-ohjelmien ala-arvoisesta laadusta, vaikka sitä ruikutusta riitti vielä muutama viikko sitten ylenpalttisesti.

Mikä siinä onkin, että miellyttäviä asioita, jotka ovat koko ajan läsnä, harvoin osaa arvostaa tarpeeksi. Siivoojan työn huomaa vasta, kun siistijät menevät lakkoon. Jokapäiväinen leipä, oma koti ja rauha ovat asioita, puhumme perustarpeina. Silti monet elävät niitäkin vailla. Terveydestä monet sanovat, että sitä huomaa arvostaa vasta, kun sen menettää. Siitä en osaa sanoa mitään, kun en muista enää yhtään, miltä tuntui olla terve tai edes kivuton.

Erityisen merkillistä mielestäni on se, että tiedostan tämän kaiken hyvin selvästi. Kyllä minä joka hetki muistan, että maailmassa on valtavasti ihmisiä, joilla asiat ovat paljon huonommin. Käsitän senkin, että myös oma tilanteeni voisi olla paljon pahempi. Miksi siis ilo ja kiitollisuus ei nouse päällimmäiseksi? Miksi toivon valo ei riitä? Miksi suhteellisen pienet murheet ja kivut lannistavat minut ja saavat elämän tuntumaan arvottomalta?

Aiemmin etsin avainta iloon ja mielekkääseen elämään suurista kysymyksistä. Muutamiin niistä löysinkin ihan tyydyttävän vastauksen. Jäljelle jäivät nämä arjen käytännölliset "miten? "-kysymykset, eli "miten saan vietyä vettä lampaalle, kun käsi ei kestä kantamista ja niska on niin jumissa, että tasapaino heittää?", "Miten pitäisi syödä, ettei vatsa olisi näin turkasen kipeä ja verenvuoto sisuksista aiheuttaisi jatkuvasti anemiaa?". "Mistä löydän voimia joka päivä pohtia näitä perhanan pikkupulmia, jotka tulevat eteen yhä uudelleen asioissa, jotka toisille ovat ihan yksinkertaisia".

Muistan vielä sen ajan, kun olin keskellä pahinta sairaalakierrettä. Hain apua joka suunnalta ja luotin lujasti, että jonkinlainen ratkaisu löytyy. Kuvittelin naivisti, että sairaus on jotain, joka ennen pitkää paranee tai siihen kuolee. Mielessä ei käynytkään sellainen mahdollisuus, että edessä voisi olla vuosikymmeniä kestävä kituminen ja riutuminen ilman muuta toimivaa apukeinoa kuin omat hupenevat henkiset voimavarat ja hiljainen avunpyyntö ylöspäin. Kun ne on kulutettu loppuun, mitäs sitten.. Maatumisen odottelua elämän kaatopaikalla, unelmien hautausmaalla? Tiedän, ettei tätä tarvitsisi kokea näin. Jotenkin en vaan löydä tietä valoisampaan asenteeseen.

Tiedän, että on paljon sairaita ihmisiä, jotka eivät anna vaivojensa ajaa heitä opittuun avuttomuuteen ja itsekeskeisyyteen. Harmittaa ja hävettää tämä oma sisuttomuus, mutta toistaiseksi puhtia ja sinnikkyyttä ei vielä apteekin purkeissa myydä - valitettavasti.

Mikä lopulta onkaan tärkeää?

Luin hiljattain kolumnin, joka jäi ajatteluttamaan. Se on melko pitkä, enkä pystynyt selkeästi hahmottamaan sen johtoajatusta, koska siinä oli niin paljon näkökulmia ja asiaa. Ehkä juuri se siinä minua viehättikin. Pohdittavaa riittää pitkäksi aikaa, eikä asioita yksinkertaisteta liikaa. Lukekoon tuosta linkistä, ken jaksaa ja haluaa.

Hajanaisina yksityiskohtina tekstistä jäi takaraivooni kaikumaan sinänsä masentava ilmaisu "70-vuoden nollatutkimus". Kolumnissa nimittäin kerrotaan muun muassa harvinaisen pitkäkestoisesta tutkimuksesta, jolla useat eri tutkijat toistensa työtä jatkaen ovat yrittäneet kartoittaa onnellisen elämän salaisuutta. Mitään yksiselitteistä reseptiä he eivät kuitenkaan löytäneet, vaan päinvastoin yllättävän monia tapoja, joilla ihmiset voivat tulla onnettomiksi.

Ajan hengen mukaisesti siitäkin tutkijaryhmästä löytyi silti vähintään yksi vankkumaton positiivisen ajattelun kannattaja. Hänen suuhunsa on tekstissä sijoitettu tarina, jonka olen lukenut monesta muustakin lähteestä, mutta aina se jaksaa hymyilyttää. Näin se menee:

"Isällä oli kaksi poikaa. Jouluna hän pani toisen lahjasukkaan hienon kultakellon ja toisen sukkaan hevosen lantaa. Aamulla kellon saaja tuli huolissaan isänsä luo: " Joulupukki antoi minulle näin arvokkaan kellon, mitä jos se menee rikki?" Lantaa sukastaan löytänyt poika oli innoissaan:" Joulupukki toi minulle ponin, mutta nyt minun on löydettävä se!"

Meikäläinen ei taatusti kuulu tuon jälkimmäisen pojan sukulaissieluihin, mutta enpä usko olevani perusluonteeltani tuon kultakellon saajan kaltainenkaan. Aika harva meistä varmaankaan edustaa äärimäistä optimismia tai pessimismiä ja masennus on sitten vielä asia erikseen. Se vääristää todellisuutta ihan omalla tavallaan, vie kuvista värit, muuttaa kaikki näkymät harmaan suttuisiksi (ei edes mustavalkoisiksi).

Depressio minussa saa usein kyselemään, mahtaako koko elämäni olla eräänlainen "70-vuotinen nollatutkimus, jonka tuloksena selviää vain, miten monin eri tavoin ihminen voikaan olla onneton". Jumalan minuun puhaltama henki (tai sielu, tai miksi kukin iankaikkista olemustamme kutsuukin) puolestaan vakuuttaa, että minun(kaan) elämäni arvo ei riipu siitä koenko itse itseni hyödylliseksi, arvokkaaksi, menestyneeksi tai onnelliseksi. Se arvo kumpuaa elämän lahjan antajasta.

Koira vai neliveto maasturi?

Kerran jo pistin jäihin tämän blogini, kun nimi tuntui niin harhaanjohtavalta. Alkuperäinen tarkoituksenihan oli kerätä tänne lohduttavia, toivoa nostattavia ajatuksia muistiin itselle ja jaettavaksi. No, jos tosiaan ryhtyisin naputtelemaan vain silloin, kun jotain kohottavaa pyörii mielessä, tähän blogiin ei monta postausta vuodessa ilmaantuisi.

Tänään (oikeastaan jo monta viikkoa) on ahdistanut ihan hirveästi. Se ei ole ihan tavallista, sillä masennussairauteeni ei tyypillisesti ole kuulunut ahdistusoireita. Puristavan pahan mieleni syy on tänään kulminoitunut Koiramme-lehden artikkeliin, josta luin, että joidenkin mielestä koiran pito on pahempi ympäristörikos kuin nelivetomaasturin omistaminen.

Koira kuluttaa ravinnokseen lihaa, jonka tuottaminen kasvattaa hiilidioksidipäästöjä, samoin koiran jätökset ja kaikki ne lelut, tarvikkeet ja muu kulutus, jonka koiraharrastajat lemmikkiensä ylläpitoon törsäävät.

Sitä lukiessa minulle tuli äärettömän paha mieli - eikä pelkästään sen vuoksi, että meillä on paljon lemmikkejä (kolme koiraa, kuusi kissaa, lammas, kukko ja kana tällä hetkellä). Toki tunnen itseni ympäristörikolliseksi ja kannan elämäntapani seurauksista huolta. Olen kuitenkin itse kasvissyöjä. En ole pian kahteenkymmeneen vuoteen itse kuluttanut lihan murustakaan ja yritän muutenkin tehdä niin luontoystävällisiä valintoja kuin kykenen. Kasvatan itse osan ruuastani. Valitsen ympäristöystävällisiä tuotteita aina, kun se on mahdollista ja ylipäätään pyrin minimoimaan kulutustani.

Näistä eläimistä ainoastaan kaksi on rahalla hankittu. Sitäkin perustelimme itsellemme sillä, että vastuulliselta kasvattajalta on parempi ostaa kuin edistää ihmisten vastuutonta lemmikinpitoa ottamalla jonkun välinpitämättömän koiranomistajan "vahinkopentu".

Toisaalta suurin osa eläimistämme on juuri niitä vahinkopentuja: ihania rakastettavia, hellyttäviä, viattomia olentoja, jotka eivät ole pyytäneet saada syntyä maailmaan, mutta tarvitsevat rakkautta, ravintoa ja huolenpitoa selviytyäkseen täkäläisissä ilmasto-oloissa. Ne ovat saaneet alkunsa ihmisen vastuuttoman eläintenhoidon seurauksena, mutta ansaitsevat silti mielestäni tulla rakastetuiksi ihan omana itsenään - eikä meillä yhtäkään eläintä harrastusvälineeksi tai näyttelyesineeksi ole hankittykaan.

Meidän kaikki kissamme ovat sisäkissoja ja yhtä lukuun ottamatta steriloituja. Lisää ei-toivottuja pentuja meiltä ei maailmalle lähde. Luonnoneläimiä eivät ainakaan meidän kissamme enää hätistele, eivätkä häiritse, eivätkä koiratkaan koskaan juoksentele valvonnatta vapaina luonnossa.

Minusta maasturin ja elävän olennon vertaamisessa toisiinsa on muutenkin jotain todella vastenmielistä. Kieroontuneella tavalla se mielestäni heijastelee ihmisen vääristynyttä suhdetta luontoon, eläimiin ja jopa toisiin ihmisiin. Eläimet ovat eläviä, tuntevia olentoja. Niillä on meistä riippumaton elämisen ja olemassaolon oikeus sen jälkeen, kun ne ovat maailmaan syntyneet. Niin minä ajattelen, koska todellisuudessa ihminen ei voi elämää luoda, vaikka elänten jalostamisesta ja kasvattamisesta puhummekin. Elämä on aina Jumalan kädessä. Tappamaan ja tuhoamaan ihminen valitettavasti kykenee.,Onneksi tahtoessaan myös auttamaan ja hoivaamaan.

Sairaana ja työkyvyttömänä tunnen olevani taakka tälle yhteiskunnalle. Tuntuu kauhealta, että nyt pitäisi vielä kantaa syyllisyyttä tästä elämänsä ainoasta valosta: noista pehmeistä, elävistä, suloisista, iloisista ja pahankurisista otuksista, jotka ovat useimmiten ainoa syy, joiden takia kykenen aamulla ylös sängystä.

Ymmärrän toki kohtuuden merkityksen tässä lemmikkienpitoasiassa ja yritän työskennellä sen puolesta ainakin yleisissä keskusteluissa parhaani mukaan. Olen aina kantanut huolta myös siitä, että jokainen meidän eläimistämme saa riittävästi yksilöllistä hoivaa.

Minun mielestäni se vastuu ja kohtuullisuus pitäisi kuitenkin olla päällimmäisenä niillä, jotka valvovat eläinten lisääntymistä. Lemmikkien ei pitäisi antaa lisääntyä hallitsemattomasti, kun inhimillisiä keinoja sen ongelman hoitamiseksi on olemassa. On järkyttävää, että ihmiset ajattelemattomuuksissaan päästävät citykanien tapaisia ongelmia syntymään. (Venäjän puolella muuten kulkukoirat tappavat paikoitellen ihmisiä ja Kaliforniassa karanneet pythonkäärmeet leviävät hallitsemattomasti - vai olikohan se boa - no, joka tapauksessa joku hirmu iso liero kumminkin)..

Minä en halua maasturia. Haluan nämä omat pienet rakkaat ja yritän jaksaa hoitaa ne hyvin niin kauan kuin itse elän ja ne elävät. Tuossa jaloissa nukkuu yli 16 vuotias koira. Olen hoitanut sitä sen syntymästä saakka. On vaikeata käsittää, miten joku voi verrata tuota elävää, sykkiväsydämistä olentoa kulkuvälineeseen. Aivan yhtä asiallista (siis asiatonta) olisi syyllistää ihmisiä, jotka hankkivat lapsia, sillä me ihmiset vasta mahdottomia saasteiden lähteitä olemme.

Masennuksen kuvia

Joissakin psykoterapiamuodoissa (mm. NLP ja kuvataideterapia) käytetään välineenä kuvia ja visualisointia. Minulle ne sopivat huonosti. Johtunee visuaalisesta rajoittuneisuudestani ja kuvataiteellisesta lahjattomuudestani.

Kun tuntuu, että kaikki vanhat konstit temppupussista alkavat olla vähissä, olen varovasti viime aikoina yrittänyt avartaa tapaani lähestyä asioita. Olen kokeillut uusia harrastuksia, muun muassa juuri valokuvausta, vaikka räpeltäminen kameran säätöjen kanssa ei kiinnosta vähääkään.

Tänään tuli näpättyä kaksi kuvaa, joiden teknisestä puolesta ei edelleenkään kannata mitään sanoa, kun en jaksa moiseen keskittyä. Huomasin kuitenkin, että nuo molemmat kuvaavat minulle samaa asiaa: omaa masennustani. "Omaa" siinä mielessä, että yhteneväisistä piirteistään huolimatta jokaisen ihmisen kokemus ja oireet ovat yksilöllisiä. Samoin jokainen näkee kuvissa (ylipäätään kaikenlaisessa taiteessa) omanlaisiaan asioita.

Ylemmässä kuvassa on pensasrykelmä, joka meidän pihallamme on litistynyt paksun lumikerroksen alle. Kylmä, valkoinen peite painaa kasvit melkein vasten maata ja kurkkuani ihan kuristaa, kun ajattelen, miten paljon taakkaa niillä on kannettavanaan. Kestävätkö oksat vai katkeavatko ennen kevättä. Kuinka kauan mahtaakaan kestää ennen kuin tuo valkoinen möhnä sulaa pois. Onneksi auringolla on ihmeitä tekevä voima.

Alemmassa kuvassa valo kajastaa mustuuden keskeltä. Ikkunakin on likainen..No, huojentavaa tietää, että jossain sentään on se valo, vaikka harvoin sen tavoitan.

Odottamisesta

Jokaisella on yksilöllinen temperamenttinsa. Siksi kai se käy joiltakin luontevammin kuin toisilta: odottaminen. Minä olen kärsimätön, lyhytpinnainen, malttamaton, äkkipikainenkin, mutta viimeisintä ominaisuutta olen sentään onnistunut jalostamaan niin, etten suustani päästele mitä sattuu, sillä kerran sanottua ei saa takaisin...

Kaikella on aikansa. Monet asiat vaativat aikaa kypsyäkseen, kasvaakseen ja valmistuakseen. Minä olen viime päivinä tilaillut nettikaupoista paljon siemeniä. Osa niistä vaatii itääkseen kylmäkäsittelyn. Se tarkoittaa kastelua ja jääkaappilämpötilassa pitämistä jopa 4-6 viikkoa. Malttamattomalle se on pitkä aika. Jotenkin puhuttelevalta tuntuu myös se, että puhjetakseen uuteen alkuun kasvi tarvitsee kylmiä, karuja aikoja.

Käytännössä se tarkoittaa myös sitä, että asioita täytyy etukäteen valmistella. Kaikkia siemeniä ei voi noin vain ripsauttaa pussista ruukkuun ja odottaa, että ne siinä paikassa itäisivät. Ihminen ei sittenkään ole tämän maailmankaikkeuden herra siinä mielessä, että hallitsisimme kaikkia elämän ja kasvun prosesseja mielemme mukaan.

Myös ihmisen elämässä jotkut siemenet itävät hitaasti. Jotkut lapsena kylvetyt opit voivat puhjeta taimelle vasta myöhäisessä aikuisiässä. Johtoajatus lienee kuitenkin, että hyvää kannattaa aina kylvää ennemmin kuin pahaa. Vaikka osa siemenistä näyttäisi pudonneen huonoon maahan, ehkä elämä vielä muokkaa alustaa ja jokin kauan sitten sattunut kantaa vielä hedelmää.

Tuo keittiömme ikkunan edessä kasvava omenapuu on nyt levossa. Jos Luoja suo, parin kuukauden kuluttua se kevätauringon lämmössä herää uuteen kasvuun. Itse tunnen olevani samanlaisessa jähmettyneisyyden tilassa. Luoja tietää vieläkö minussa versoo uutta elämää ja toivoa ja jos niin missä muodossa. Ehkä nyt pitäisi vain jaksaa odottaa..

Avuttomuudesta

Tänään, kun heräsin aamu oli jo mennyt. Päivää sentään oli vielä jäljellä. Toki olin aamuyöllä pissattanut koirat, mutta sitä ei lasketa, kun en ollut silloin vielä kunnolla tolkuissani. Viimeöisen saunan lämpö vielä vaikutti jäsenissä niin, että pääsin tarpomaan lumihangessa pienen lenkin joka koiran kanssa (niitä on kolme). Nyt lämmön vetreyttävä vaikutus onkin jo mennyttä ja riesana on niin sanottu saunakrapula, monille reumaatikoille tuleva kuvotus, turvotus ja päänsärky, joka saunan lämmöstä seuraavana päivänä koituu.

Herättyäni mietin, miten paljon asioita ihminen tekeekään ikään kuin automaattiohjauksella ja pitää niitä itsestäänselvyytenä. Rutiini säästää resursseja: keskittymistä, voimia ja ajatuskapasiteettia, mutta toisaalta myös estää uppoutumasta elämyksiin syvällisesti, niin, että aistimukset tulisi todella koettua. Monet yksinkertaiset, mutta arvokkaat asiat huomaa vasta, kun ne on jo kadottanut.. kuten nyt kyvyn kävellä kokematta tällaista kipua joka ainoassa jalkansa osasessa.

Viime päivinä olen ollut ehkä kipeämpi kuin koskaan aikaisemmin näiden reumasairauksieni vuoksi. Monet arkiset askareet ovat tuntuneet ylivoimaisilta. Avuttomuuden kokemus on tuupannut mieltäni jälleen kerran perimmäisten kysymysten äärelle. Mikä on ihminen ja mikä on tämän elämän tarkoitus, pohdituttavat jälleen kerran kovasti.

Jos ihminen on yhtä kuin voimansa, pystyvyytensä ja suorituksensa, minä en ole juuri mitään, eikä minusta enää mitään tule. Millaisia voisivat olla sellaiset elämän tarkoitukset, siis merkityksellisyyttä tuottavat tehtävät ja haasteet, joihin pystyisi tarttumaan ihminen, joka ei aika ajoin pysty kävelemään, jonka kädet eivät toimi, mieli on musta, eikä muistikaan pelitä kuin pätkittäin?

Tulevaisuus pelottaa. Jos tässä iässä olen jo näin avuton, mikä mahtaakaan olla tilanne sitten, kun tulen ikään, jossa ihmiset tavallisemmin alkavat tarvita apua arkipäivän askareisiin.

Mies lähti kirkkoon kävellen. Eihän sinne ole kuin kilometrin verran. Minulle se matka voisi yhtä hyvin olla 10 kilometriä. Tänään en jaksa edes toivoa parempaa...

Kissa kiitoksella elää

"Kissa kiitoksella elää", väittää vanha sananlasku, joka ei taida pitää paikkaansa. (Ei se elä kuulemma perunoillakaan - ainakaan Vinskin mielestä, joka tuossa mököttää tyhjän ruokakupin ja kanoille matkalla olevien perunoiden vieressä). Silti olen sitä mieltä, ettei hyvän palautteen merkitystä pidä vähätellä.

Ihmisten toiminnalla on useimmiten jokin syy ja merkitys. Tavoittelemme asioita, jotka ovat meille jostain syystä arvokkaita ja vaivannäön arvoisia. Arvostuksemme puolestaan rakentuvat pitkälti tiedostamatta, ympäristöstä ja kokemuksista saamamme palautteen perusteella.

Kasvatustieteellisissä tutkimuksissa on havaittu, että kehuilla ja kannustuksella on oppimisen ohjaamisessa tehokkaampi vaikutus kuin rankaisulla ja kieltämisellä. Jos ihminen tavoittelee sitä, mitä haluaa, kasvattajina ja opettajina tärkein tehtävämme voisi olla motivaation ja innostuksen herätteleminen hyviin asioihin.

Mielenkiintoista tässä ilmiössä on se, että se toimii kehämäisesti: kun kasvattaja tai opettaja on innostunut asiastaan ja opetettavistaan, vastakaiku on yleensä positiivista ja se toimii kasvattajalle innostavana palautteena entistä parempiin suorituksiin.

Itse sain muutama viikko sitten käydä tekemässä pienen pätkän opettajan sijaisuutta eräässä koulussa, jossa olen ennen eläkkeelle jäämistäni ollut töissä. Eilen sain välikäden kautta hyvää palautetta lukion ekaluokkalaiselta pojalta. Mieltäni lämmitti tavattomasti, kun hän sanoi minun olleen paras opettaja, joka heillä on siinä koulussa ollut. Puhuin heille kuulemma niinkuin ihmisille ja koska olin innostunut opettamastani asiasta, onnistuin tartuttamaan innostukseni myös heihin.

Tässä kohtaa itselleni luontaista olisi mitätöidä saamani kehut monenlaisilla, sinänsä ihan perustelluilla selityksillä. Kehujen ja kiitosten vastaanottaminen ei ole helppoa edes tällä tavoin epäsuorasti. Omat virheet ja vajavaisuus paistaa räikeänä silmien edessä. Tuntuu, etten ansaitse sellaista palautetta niin kauan kuin minussa on tämä toinenkin puoli.

Luulen, etten ole ainoa, joka positiivista palautetta saadessaan tuntee näin. Usein näytämme sen ulospäinkin ja myös siksi toisten kehuminen on meille vaikeata. Tilanne voi tuntua nololta ja kehuja voi tuntea itsensä typeräksi, jos toinen ei ilahdukaan, vaan ponnekkaasti mitätöi hänen sanomaansa.

Kissan puolesta en mene puhumaan, mutta kyllä minulle joillakin kehuilla on kovastikin merkitystä. Hyvä palaute antaa uskoa siihen, että omalla toiminnalla on merkitystä ja rohkaisee pyrkimään entistä parempaan. Hyväntahtoisuus kannustaa hyväntahtoisuuteen ja syvällä sisimmässään jokainen varmasti osaa erottaa pinnalliset kohteliaisuudet aidosta palautteesta.

Minä elän näillä kiitoksilla nyt ainakin pari päivää ja entistä innokkaammin jaan kiitosta myös muille aina tilaisuuden tullen, sillä tottavieköön se tuntuu hyvältä.

Postia pappi Jaakobille

Äsken tuli televisiosta kehuttu ja palkittu Klaus Härön elokuva Postia pappi Jaakobille ja voi miten hyvä mieli siitä jäikään. Luin aikoinaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Hiidenkivi -lehdestä siitä melko kriittisen arvostelun, enkä sen vuoksi tullut katsoneeksi sitä aiemmin. Olisi kannattanut - vaikka kannattaahan hyvää myös odottaa.

Tuntuu hyvältä, että tuollaisia pienieleisiä, kauniita ja sanomallisia elokuvia joku vielä Suomessa tekee. Yleisesti ottaen en erityisemmin suomalaisesta elokuvasta enkä kirjallisuudesta pidä. Molempia kun tuntuu vaivaavan jonkinlainen inhorealismin ja rujouden ihannointi - vai lienenkö viime aikoina vain tarttunut vääränlaisiin teoksiin.

Tämä elokuva meni mielessäni samaan nippuun kahden muun suosikkini "Pieni pyhiinvaellus" ja "Koirankynnenleikkaaja" -nimisten elokuvien kanssa. Kaikki ne puhuvat minulle siitä, että maailmassa on vielä hyvyyttä ja kärsimyksenkin keskellä ihminen voi kokea armon ja rakkauden tuomaa lohdutusta. Sellaisia elokuvia ei voi olla liikaa.

Uuden alussa

Näin uuden vuoden alussa monet antavat lupauksia, esittävät toiveita ja iloitsevat tai harmittelevan sitä, miten vähän uusia, ennenkokemattomia asioita tuli edellisenä vuonna tehtyä.

En tiedä onko kyse vanhuudesta vai tästä betoniporsaana jalassa roikkuvasta masennuksesta, mutta meikäläistä ei askarruta lainkaan se, mitä UUTTA on ollut tai tulee. Kunhan nyt jotenkin tästä nykyisestä selvitään.

Arki on ihan mukavaa. Se säästää energiaa. Siitä voi kaiken aikaa löytää uusia sävyjä ja syvyyttä, jos vain jaksaa olla läsnä, paneutua ja ottaa vaikutteet vastaan.

Tunnen ihmisiä, jotka kiitävät paikasta ja touhusta toiseen niin, että pölyävä vana vaan jää jälkeen. Joidenkin kohdalla ihmettelen, miksi kokemukset eivät näytä jättävän pysyvämpiä jälkiä. Miksi levottomuus tai elämännälkä kalvaa aina vaan. Miksi mikään ei riitä, eikä tyydytä. Uusi käy vanhaksi heti, kun sen saavuttaa ja seuraavan mäennyppylän takana siintää jo jotain haluttavampaa.

Varmasti uuden jano ja suuntautuminen tulevaisuuteen on useimmiten positiivinen elämänhaluisuuden tunnusmerkki. Joskus häivähtää kuitenkin mielessä epäilys, että mitäs, jos siinä nyt juostaan jotain pakoon, eikä parempaa kohti. Niin taisin itse vuosia sitten pitempäänkin toimia. Siitä ehkä tämä epäluuloinen asenne.

Joka tapauksessa on monia tapoja elää ja monia vielä kokeilematta. Mikä onni, että kullekin on varattu omanlaisensa eväät ja omannäköinen tie. Kaiken kukkuraksi kullakin on ainakin rajallinen määrä vapautta kääntää sen tiensä suuntaa.

Itse olen jo tarkoituksellisen eteenpäin kulkemisen lopettanut ja istahtanut kannon nokkaan huilaamaan. Tässä pysähtyneisyyden ja voimattomuudenkin tilassa on riemastuttavaa huomata, että maailma jatkaa kulkuaan. Aurinko kiertää radallaan ja elämä jatkuu, vaikka minulta ovatkin voimat lopussa.

Taivaankantta ylittäessään tuo valopallo toisinaan, kuin huomaamattaan, osoittaa säteensä myös minuun. Tänään se kurkisti hetken puun kainalosta kuin muistuttaakseen, että vielä on jossain valoa ja lämpöä. Aikanaan se kasvaa ja valtaa alaa. Pimeys ei voita, eikä jää pysyväksi, vaikka siltä joskus tuntuisikin.

Todellisuudesta ja sen kokemisesta

Tänään on kipu ollut taas tajunnan räjäyttävää. Muutaman päivän sitä aina jaksaa. Sitten alkaa olla valmis repimään itsestään irti melkein mitä tahansa osia ellei se hellitä. Pelottavinta tässä kroonisessa, ei lainkaan hengenvaarallisessa, kipuilussa onkin se, että minkäänlaista loppua tai helpotusta ei ole näköpiirissä. Pahimpina aikoina jopa lupaus pikaisesta kuolemasta tuntuisi ilouutiselta verrattuna mahdollisesti vielä vuosikymmeniä jatkuvaan kärvistelyyn .

No, joka tapauksessa olen yleisemminkin viime päivinä pohtinut todellisuutta, sen kokemisen kerroksellisuutta ja havaitsemisen subjektiivisuutta. Siinäkin on jonkinlaista lohdullisuutta, että asiat eivät aina ole sitä, miltä ne näyttävät ja tuntuvat. Samaan aikaan, kun olemassaolo tuntuu sietämättömän tuskalliselta, voi mielen pohjalla kulkea syvä turvallisuuden ja kiitollisuuden virta.

Kokemisessa on monia tasoja. Joskus niitä voi tietoisesti vaihtaa. (Siis voin valita esimerkiksi sen keskitynkö tämänhetkiseen fyysiseen olotilaani vai suuntaanko huomioni vaikkapa henkisempään pohdiskeluun) Näkökulmat muuttuvat joskus itsestään. Jos on voimia, niitä voi myös itse muuttaa. Aurinkoisena päivänä ankeakin maisema kirkastuu. Kivuliaimpinakin päivinä saattaa onnistua hetkeksi kiinnittämään katseensa johonkin parempaan.

Uskon vankasti, että on olemassa enemmän kuin aisteillamme tässä ajallisessa elämässä kykenemme käsittämään. Joskus olen vahingossa tullut loukanneeksikin joitakin ihmisiä, jotka ovat ilmaisseet arvostavansa inhimillistä rakkautta (useimmiten seksuaalista parisuhdesellaista) elämän suurimpana ja merkityksellisempänä asiana.

Onhan se kaunis ja tärkeä juttu, mutta minulle moinen ei elämän perimmäiseksi tarkoitukseksi riitä. Kaikki ei ole tässä. Ei voi olla, vaikka jotkut elämää ahmivat ja kahmivatkin kuin se olisi seisova pöytä, jonka tyhjennyttyä mitään muuta ei ole enää tarjolla...

Jos elämä olisi vain siinä, mitä näemme, koemme ja kykenemme itse luomaan, ei minun olemassaolossani ainakaan olisi mitään mieltä, sillä näihin sairauksiin ei ole parannuskeinoa, eivätkä minun henkiset kykyni riitä edes ajoittaiseen ruumiista lomailuun. Jäljelle jää siis armon ja iankaikkisen elämän, tai vähintään iankaikkisen rauhan, toivo.

Voi varjelkoon, jos tänne pitäisi syntyä vielä uudestaan kompuroimaan ja kippuroimaan. Sellaista vaihtoehtoa en suostu ajattelemaankaan..

Sitäkö se olikin

Tänään on koko päivän möllöttänyt taivaalla kummallisen oranssinkukertava kuu. Vasta äsken luin jonkun toisen blogista, että eilen oli kuunpimennys. Ehkä se on johtunut siitä sitten.

Edellisen kerran, kun rekisteröin kuunpimennyksen (siitä on useita vuosia, joten niitä on tässä välissä ehtinyt olla ties kuinka monta. En ole tällaisissa asioissa kovin aikaani seuraava yksilö) se tapahtui aikaisin aamulla ja sitä seurasi sangen merkillinen päivä. Tapahtui asioita, joita en todennäköisesti koskaan unohda. Ne eivät olleet positiivisia, mutta eivät pelkästään ikäviäkään. Omituisia lähinnä.

Tämän päivän raamatunteksti saattelee mukavasti alkavaan vuoteen:

Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.

Jes. 43:18-19

Ajatus siitä, että menneet saa jättää taakseen on vapauttava. Ensimmäinen siemenluettelokin jo kolahti postilaatikkoon, joten joku muukin uskoo uuden kevään ja kasvun mahdollisuuteen.

Ehkä huomenna kuu taas möllöttää ihan normaalin värisenä ja olokin palautuu tästä edes hieman toimintakykyisempään suuntaan. Luvataanhan tuossa raamatunkohdassakin melkein mahdottomia: teitä korpeen ja virtoja erämaahan. Ehkä myös uutta elämää ja kasvua tähän sisäiseen näivetykseeni..