Huumorisumua

Minä uskon, että Taivaanisällä on varsin hyvä huumorintaju. Viimeksi tänään tuntui siltä.

Olin varannut ajan kampaajalle ja pääsin kyllä puolison kyydissä sinne, mutta kotiin jouduin palaamaan kävellen, kun puolisolla oli muuta.

Murehdin jo etukäteen sitä, miten ikävältä tuntuu kävelläköntystää kipeillä jaloilla kolmen eri koulun ohi ja kestää sekä lasten että aikuisten armottomat, arvioivat katseet....Ajatus ei tosiaankaan tuntunut kivalta - varsinkaan, kun yläastelaiset ja ammattikoulun opiskelijat eivät aina tyydy pelkkään katseluun vaan huutelevat ties mitä asiattomuuksia.

Tänä aamuna, kun lähdettiin pihasta, koko tienoon peitti sankka hernerokkasumu. Eteensä ei nähnyt kuin pari metriä. "Ei tämä kuitenkaan pysy niin pitkään, että pääsisin sumun suojissa kotiin päin", ajattelin itsekseni, mutta pysyi se! Sain köpötellä ihan rauhassa takaisin, eikä kukaan nähnyt harmaan verhon takaa muuta kuin hitaasti eteenpäin vaeltavan möhkäleen, joka tosin jossain vaiheessa hihitteli hiljaa itsekseen.

Eikä tämä tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta, kun uskon silmillä katsottuna olen päässyt todistamaan Jumalan huumorintajuista ja sydämellistä ihmettä :)

Resonointia

Käyn nykyisin hyvin harvoin yhtään missään. Eilen pääsin kuitenkin Jukka Leppilammen konserttiin. Pitkästä aikaa se oli puhutteleva kokemus.

Hengelliset puheet alkoivat jossain vaiheessa (jo vuosia sitten) kuulostaa korvissani saman toistamiselta, mutta eilen kuulin jotain, joka liikautti sekä ajatuksiani että tunteitani raikkaalla tavalla.

Musiikissa oli uutta ja vanhaa. Jukan ääni soi upeasti vanhassa puukirkossa. Erityisesti hänen opettelemansa, suomalaisittain erikoinen, kurkkulaulutekniikkansa, jossa soi useita , eri korkuisia ääniä päällekkäin kuulosti kiehtovalta.

Puheosuuksissaan hän sanoi monta asiaa, jotka jäivät mietityttämään. Päällimmäisenä kolahti kuitenkin ajatus siitä, että usko on resonointia. Raamatun mukaanhan "usko syntyy kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta" Kuuliaisuus, eli Jumalan kutsun vastaanottaminen ja Hänen tahtonsa etsiminen on siis Hänen sanansa herättämää vastakaikua meidän olemuksessamme.

Entisenä laulajana minäkin tiedän, ettei kaunista ääntä synny pusertamalla ja pakottamalla. Samalla lailla Jumalan rakkauteen vastaaminen on parhaimmillaan pakotonta antautumista ja ilon sekä kiitollisuuden sävyttämää suostumista.

Luonnostaan meillä on taipumus yrittää tehdä asiat itse, ponnistella, vääntää, yrittää ja kelvata. Myös tämä aika opettaa meille, ettei mikään riitä. Aina on yllettävä entistä parempaan. Jukan sanojen ja laulujen kautta koin eilen välähdyksenomaisen hetken sitä ihmettä, jota Jumala meille tarjoaa.

Toki resonoiminen on liikettä, mutta sitä ei synnytetä itse. Jumalan sana liikuttaa yksittäistä ihmistä ja hänen kauttaan kaikkia niitä muita, joiden kanssa hän elää ja toimii. Jumala ei suinkaan ota ihmiseltä hänen omaa ääntään pois , vaan ennemminkin auttaa meitä löytämään omimman olemuksemme. Juuri niillä lahjoilla, sen äänen kautta, joka meillä on ja joka meissä kasvaa, voimme tehdä hyvää ja kertoa Jeesuksen rakkaudesta koko maailmalle.

Jukan ääni soi eilen harvinaisen kauniisti, niin hienosti, että siinä oli helppoa kuulla sekä hänen omansa että Korkeimman ääni, joka niiden laulujen ja sanojen kautta välittyi. Se muistutti minua pitkästä aikaa myös siitä, miksi seurakunnan tilaisuuksissa kannattaa käydä. Pyhien yhteys ja Jumalan sanan kautta tuleva siunaus ovat siellä tarjolla...tai ainakin pitäisi olla (muistini mukaan niin ei ihan aina ole ollut, mutta ehkä en ole vain osannut resonoida;). Pitäisiköhän mennä kokeilemaan toistekin. Josko paikalle vääntäytyminen olisi sittenkin vaivan väärti.