Vuonna kivi ja keppi, kun olin nuori, suvaitsevaisuudesta ajateltiin toisin. Ehkä sille ei ollut yhtä suurta tarvettakaan silloin, kun vielä elettiin suhteellisen suljetuissa yhteisöissä ja yhtenäiskulttuurissa.
Aika usein muistan kuulleeni varoituksia, joiden sisältö oli suunnilleen "seura tekee kaltaisekseen". Myös seurakunnan nuorisotoiminnassa varoiteltiin huonon seuran turmelevasta vaikutuksesta ja ryhmäpaineesta, joka saattaa houkutella sellaisiin tekoihin, joihin ei yksin ajautuisi.
Seurakunnan kokoontumisiin osallistumiseen kannustettiin samoin perustein. Ryhmäpaineen sijasta siinä yhteydessä puhuttiin tietenkin tuesta, esimerkistä rohkaisusta, hengellisen kodin turvallisuudesta jne.. Yhtä kaikki meikäläistä ovat aina ahdistaneet kaikenlaiset kiinteät ryhmät - tarjosivat ne sitten painetta hyvään tai pahaan.
Viime aikoina olen kuitenkin alkanut ajatella yhteisön ja vuorovaikutuksen merkityksestä toisin, ehkä vähemmän itseriittoisesti. Niin monet asiat ovat vuosikymmenten kuluessa muuttuneet. Yhteiskunnassa yhteinen arvopohja on jatkanut murentumistaan, yksilöllistymiskehitys on edennyt ja traditiot menettäneet merkitystään. Eräissä piireissä (joissa siis itse olen liikkunut) vaikuttaa tilanne jo siltä, että suvaitsevaisuudesta on tullut uusi velvoite ja pakkopaita.
Monien mielikuvissa ahdasmielisyys liittyy uskonnollisuuteen ja suvaitsevaisuus sekä avarakatseisuus järkiperäiseen tieteelliseen maailmankuvaan tai kaikenlaisille virtauksille avoimeen "new age -ajatteluun". Itse olen kuitenkin tihenevään tahtiin tömännyt ihmisiin, jotka valtavan vihan ja paatoksen kyllästämänä hyökkäävät perinteisellä tavalla uskovia kristittyjä vastaan. Ahdasmielisyys paistaa niissä tapauksissa siis ihan jonkun muun asenteesta kuin kirkon ja kristittyjen, joita kohtaan nämä aggressiotaan ilmaisevat.
Media nostaa mielellään kirkosta esille nimenomaan negatiiviset skandaalinaiheet ja monet itseään henkisinä tai jopa hengellisinä pitävät ihmiset myöntävät mieluummin uskovansa vaikka alkuaineiden energiavärähtelyjen ihmeitä tekevään voimaan kuin kansankirkkomme Kolmiyhteiseen Jumalaan.
Itse olen myös pyrkinyt olemaan trendikkäästi suvaitsevainen ja keskusteluissa kohteliaasti nielemään eriävät mielipiteeni aina silloin, kun tuntuu, ettei rakentavalle keskustelulle ole käsillä oikea aika ja paikka.
Nyt olen tullut toisiin aatoksiin. Ilkeä, aggressiivinen tai epäkohtelias ei tarvitse kenellekään tahallaan olla, mutta ei myöskään vapaaehtoisesti hankkiutua sellaisten ihmisten seuraan, joiden uskomukset ja puheet sotivat omaa arvomaailmaa vastaan. Kaikenlainen vuoropuhelu ei ole hedelmällistä ja joskus vaikeneminen voidaan erheellisesti tulkita hyväksynnäksi. Enää en halua sellaista viestiä lähettää.
Olen siis siivonnut esimerkiksi suosikkiblogeistani pois sellaiset, joiden tekstit toistuvasti ovat olleet ristiriidassa syvimpien arvojeni kanssa. Tuttavapiirihän minulla onkin jo niin suppea, että siellä ei kovin kummoisia uskonsotia aikaan saada. Kissoissa ja koirissa kun nämä kysymykset eivät taida intohimoja nostattaa.
En usko, että minulla tämänkään jälkeen tulee olemaan ongelmia erilaisten ihmisten kohtaamisessa. Yhtä kunnioittavan ja ystävällisen kohtelun ansaitsevat mielestäni kaikki ihmisolennot vakaumuksestaan ja muista ominaisuuksistaan riippumatta. Pinnallista tuttavuutta läheisempiin tekemisiin en silti aio enää kenenkään "vakaumuksellisen ateistin" tai mielestäni vahingollisia asioita ajavan henkilön kanssa ryhtyä.
Suvaitsevaisuus on aika monipiippuinen juttu. Ehkä sitä pitäisi pohtia enemmänkin..
Aika usein muistan kuulleeni varoituksia, joiden sisältö oli suunnilleen "seura tekee kaltaisekseen". Myös seurakunnan nuorisotoiminnassa varoiteltiin huonon seuran turmelevasta vaikutuksesta ja ryhmäpaineesta, joka saattaa houkutella sellaisiin tekoihin, joihin ei yksin ajautuisi.
Seurakunnan kokoontumisiin osallistumiseen kannustettiin samoin perustein. Ryhmäpaineen sijasta siinä yhteydessä puhuttiin tietenkin tuesta, esimerkistä rohkaisusta, hengellisen kodin turvallisuudesta jne.. Yhtä kaikki meikäläistä ovat aina ahdistaneet kaikenlaiset kiinteät ryhmät - tarjosivat ne sitten painetta hyvään tai pahaan.
Viime aikoina olen kuitenkin alkanut ajatella yhteisön ja vuorovaikutuksen merkityksestä toisin, ehkä vähemmän itseriittoisesti. Niin monet asiat ovat vuosikymmenten kuluessa muuttuneet. Yhteiskunnassa yhteinen arvopohja on jatkanut murentumistaan, yksilöllistymiskehitys on edennyt ja traditiot menettäneet merkitystään. Eräissä piireissä (joissa siis itse olen liikkunut) vaikuttaa tilanne jo siltä, että suvaitsevaisuudesta on tullut uusi velvoite ja pakkopaita.
Monien mielikuvissa ahdasmielisyys liittyy uskonnollisuuteen ja suvaitsevaisuus sekä avarakatseisuus järkiperäiseen tieteelliseen maailmankuvaan tai kaikenlaisille virtauksille avoimeen "new age -ajatteluun". Itse olen kuitenkin tihenevään tahtiin tömännyt ihmisiin, jotka valtavan vihan ja paatoksen kyllästämänä hyökkäävät perinteisellä tavalla uskovia kristittyjä vastaan. Ahdasmielisyys paistaa niissä tapauksissa siis ihan jonkun muun asenteesta kuin kirkon ja kristittyjen, joita kohtaan nämä aggressiotaan ilmaisevat.
Media nostaa mielellään kirkosta esille nimenomaan negatiiviset skandaalinaiheet ja monet itseään henkisinä tai jopa hengellisinä pitävät ihmiset myöntävät mieluummin uskovansa vaikka alkuaineiden energiavärähtelyjen ihmeitä tekevään voimaan kuin kansankirkkomme Kolmiyhteiseen Jumalaan.
Itse olen myös pyrkinyt olemaan trendikkäästi suvaitsevainen ja keskusteluissa kohteliaasti nielemään eriävät mielipiteeni aina silloin, kun tuntuu, ettei rakentavalle keskustelulle ole käsillä oikea aika ja paikka.
Nyt olen tullut toisiin aatoksiin. Ilkeä, aggressiivinen tai epäkohtelias ei tarvitse kenellekään tahallaan olla, mutta ei myöskään vapaaehtoisesti hankkiutua sellaisten ihmisten seuraan, joiden uskomukset ja puheet sotivat omaa arvomaailmaa vastaan. Kaikenlainen vuoropuhelu ei ole hedelmällistä ja joskus vaikeneminen voidaan erheellisesti tulkita hyväksynnäksi. Enää en halua sellaista viestiä lähettää.
Olen siis siivonnut esimerkiksi suosikkiblogeistani pois sellaiset, joiden tekstit toistuvasti ovat olleet ristiriidassa syvimpien arvojeni kanssa. Tuttavapiirihän minulla onkin jo niin suppea, että siellä ei kovin kummoisia uskonsotia aikaan saada. Kissoissa ja koirissa kun nämä kysymykset eivät taida intohimoja nostattaa.
En usko, että minulla tämänkään jälkeen tulee olemaan ongelmia erilaisten ihmisten kohtaamisessa. Yhtä kunnioittavan ja ystävällisen kohtelun ansaitsevat mielestäni kaikki ihmisolennot vakaumuksestaan ja muista ominaisuuksistaan riippumatta. Pinnallista tuttavuutta läheisempiin tekemisiin en silti aio enää kenenkään "vakaumuksellisen ateistin" tai mielestäni vahingollisia asioita ajavan henkilön kanssa ryhtyä.
Suvaitsevaisuus on aika monipiippuinen juttu. Ehkä sitä pitäisi pohtia enemmänkin..
