Toivon siemenet

Eilen posti toi Hyötykasviyhdistykseltä mukavan paketin. Siellä oli siskon kanssa yhdessä tilaamamme siemenet. Tänään olin niin kipeä, etten sohvalta jaksanut montaa metriä liikkua. Hypistelin mieleni piristykseksi niitä pusseja ja yhtäkkiä pääsin ihan ihmeesti tolpilleni. Tummanpunaisten tarhaorvokkien kylvöohjeissa nimittäin luki, että esikasvatus aloitetaan tammi-helmikuussa ja helmikuuhan loppuu ihan justiinsa!

Eikun multaa ja kylvölaatikkoa etsimään. Ne itävät kuulemma pimeässä ja aika hitaasti. Ehkä kolmen viikon päästä saan ihastella ensimmäisiä sirkkalehtiä - ellei joku kissatuholainen ennen sitä keksi multalaatikolle muuta käyttöä.

Sisukaluissani on kuulemma laajalle levinnyt tulehdus. Apteekissa odottaa resepti kahta eri antibioottia varten. Tänään olin vain niin heikossa kunnossa, etten jaksanut edes kaivaa autoa hangen alta esille ja ajella kymmenen kilometrin päähän niitä hakemaan. Ehkä huomenna.. Tänään paistoi jo aurinko ja ikkunan läpi kuulin, kuinka joku pihapuussa sanoi titityy.

Siskokin sai kuin ihmeen kautta työpaikan - vieläpä hyvin läheltä omaa alaansa, jolle työllistyminen on hyvin vaikeata. Pitkän raskaamman jakson jälkeen hänenkin elämässään ovat monet asiat järjestyneet. Unelmat, jotka ovat nukkuneet kuin talvihorrosta lumen alla, ovat heränneet kasvamaan ja kantavat nyt hedelmää.

Onnelliset ihmiset säteilevät ympäristöönsäkin onnellisuutta. Luin siitä vastikään jonkin uutisen. Minä en ainakaan osaa kadehtia sen paremmin tuttuja kuin vieraampiakaan. Toisen ilo on ilo minullekin - ainakin, jos ei ole kyse vahingonilosta. Rohkaisevia esimerkkejä tarvitaan aina.

Ehkä minunkin elämässäni voi vielä jotain hyvää kasvaa, vaikka vielä on maassa routa ja toivon siemenet onnettoman pieniä mustan mullan alla..

Varo mitä toivot...

Vuosia sitten olimme muuttamassa pois tästä nykyisestä kodistamme. Mies oli saanut uuden viran, mutta joutui hakemaan siitä heti virkavapautta, koska emme löytäneet uudelta paikkakunnalla asuntoa, johon muuttaa.

Ystävämme omisti talon, jonka olisimme halunneet ostaa, mutta sitä varten olisi ensin pitänyt saada myytyä tämä nykyinen. Annoimme itsellemme puoli vuotta "armonaikaa". Sovimme keskenämme, että muutamme, jos sinä aikana löydämme tälle talolle ostajan. Muussa tapauksessa emme lähde uudelle paikkakunnalle lainkaan.

Määräaika umpeutui ja talo oli yhä myymättä. Mies sanoi itsensä irti uudesta virastaan työskentelemättä siellä päivääkään. Minä surin haaveitteni romuttumista, sillä pidin kovasti siitä talosta, jonka olisimme halunneet ostaa. Ilkikurisinta lienee, että viikon kuluttua miehen irtisanoutumisesta tälle talolle olisi sittenkin ollut ostaja...

Tuosta tapauksesta on nyt kulunut kymmenisen vuotta. Viime vuonna sinne ihanaan, unelmieni taloon muutti minulle rakas ihminen: ainoa sisareni, joka viettää tänä keväänä siellä ystävämme kanssa häitään.

Tänään sain siskolta sähköpostissa valokuvan. Olivat tulevan lankomiehen kanssa käyneet nappaamassa kuvan talosta, josta nyt parasta aikaa haaveilemme, mutta vielä sitä ei ole annettu edes virallisesti myyntiin. En ole koskaan oikeasti nähnyt sitä rakennusta, mutta leukani oli loksahtaa polviin asti auki, kun näin sen kuvan.

Talo on nimittäin täsmälleen sellainen, josta olen pikkutytöstä saakka haaveillut. Kasvoin elämäni ensimmäiset vuodet juuri sellaisten, vuosisadan vaihteessa rakennettujen, vaaleaksi maalattujen puutalojen keskellä meren rannalla. Melkein yhtä lähellä vettä on tämäkin talo, mutta tällä kertaa järven rannalla ja järvestä mieheni on haaveillut niin kauan kuin muistan.

Ikivanha unelmani on siis mahdollisesti toteutumassa, mutta mahdankohan itse jo olla liian vanha siitä nauttimaan? Suuri, iäkäs hirsitalo sopii varmasti paremmin ihmiselle, jolla on vilua ja vetoa kestävät jäsenet ja voimia hoitaa isoa taloa ja puutarhaa.

Kannattaa siis todellakin olla varovainen toiveissaan. Ne voivat jonain päivänä vaikka toteutua siitäkin huolimatta, että parasta ennen -päiväys on niissä pahasti vanhentunut.

Elämän tanssi

Sekä hyvällä ystävälläni että äidilläni on tapana kuvailla minulle tarkasti näkemiään unia. Minusta se on hauskaa ja kiinnostavaa, vaikken aiheesta paljon ymmärräkään. Psykologian opinnoissani en juurikaan innostunut Freudista enkä Jungista, joille unilla oli suuri merkitys. Omat uneni ovat enimmäkseeni yhtä tylsiä ja proosallisia kuin valve-elämänikin. Viime yönä näin kuitenkin jotain, joka nostatti vielä aamullakin hymyn kasvoilleni ja pisti kaivamaan unikirjan esiin.

Uneksin nimittäin, että avasin oven koulun liikuntasaliin, joka oli tyhjä ja hieman hämärä. Annoin periksi samalle kiusaukselle, jota olen kokenut usein valveilla ollessakin ja pistin tanssiksi. Otin vauhtia yhdestä nurkasta ja siirryin suorastaan lentävällä hyppysarjalla salin nurkasta toiseen ilman ,että keho tuntui raskaalta tai mihinkään sattui. Olo oli kevyt, vahva ja onnellinen. Sellaista en ole tainnut kokea sitten lapsuuden, jolloin jonkin aikaa harrastin balettia ja kokeilin telinevoimistelua.

Unikirjani mukaan tanssi on nuoruuden, ilon ja voiton vertauskuva. Sen mukaan tanssi symboloi itse elämää.Moninaisten siihen liittyvien selitysten joukosta minulle sopii kai parhaiten tämä pätkä: "Tanssi voi vihjata myös hänen haluunsa olla tyytyväinen ja onnellinen".

Itse en jaksa kovin vakavasti uniini suhtautua. Niistä harvoin tuntuu välittyvän mitään sellaista, mitä en ihan valveillakin kykenisi tiedostamaan. Joka tapauksessa unessa tunne oli ihana. Kehoni on jo kauan sitten unohtanut, miltä tuntuu olla vahva, kevyt ja kivuton. Oli autuasta kokea se uudelleen - edes hetken unessa.

Teoriasta käytäntöön

Tällä hetkellä vierastan kaikkia elämäntapaoppaita, vaikka tiedän, että se on lapsellista ja typerää. Miksi yrittää kerta toisensa jälkeen keksiä itse pyörää uudelleen, kun niin monet minua viisaammat ovat niitä jo monta eri mallia kehitelleet?

Elämäni aikana olen kurkistanut monenlaisiin teorioihin ihmisestä. Pelkästään yliopistossa tuli suoritettua yhdeksästä eri oppiaineesta vähintään perusopinnot ja kaikki ne liittyivät tavalla tai toisella ihmiseen ja sosiaalisiin suhteisiin. Jostain syystä vain mikään psykologinen ihmiskäsitys tai muu tieteellinen oppirakennelma ei oikein ole sisäistynyt meikäläiseen sellaisenaan ja siirtynyt teoriasta käytäntöön.

Uskon vakaasti siihen, ettei mikään ole sen käytännöllisempää kuin hyvä teoria. Tuntuu vaan pahalta pohdiskella syitä siihen, miksi ne hyviltä vaikuttavat teoriat eivät minun elämässäni toimi. Jos kerran on olemassa jokin absoluuttinen totuus esimerkiksi juuri ihmisen psyykestä ja ideaalisista sosiaalisista suhteista, eikö pitäisi olla järjen avulla mahdollisuus edes jatkuvasti lähestyä tuota totuutta, oppia enemmän ja sen seurauksena saada myös käytäntö toimimaan paremmin?

Tällä hetkellä tuntuu, että minulla on vain kaksi mahdollisuutta: joko kieltää ihmistieteitten teorioiden arvo tai oma arvoni toteamalla, että olen kelvoton, kyvytön ja sopimaton niihin normeihin, joiden mukaan ne ongelmien ratkomiseen tarkoitetut teoriat on laadittu. Maailmassa on virhe, tai minussa, tai pahimmassa tapauksessa molemmissa,.. Jossain se joka tapauksessa täytyy olla, sillä homma ei nyt pelitä.

Toivonkynttilä

Ei se
että huusit
kuolleen haudastaan,
mutta se, että sait
kivet herpoamaan
kivisydänten käsistä.
Sille minä sytytän
toivonkynttiläni.
-Rakel Liehu-

Toivo on tuolla jossain

Tämä blogi ei ole nyt kehittynyt haluamaani suuntaan. Toiveikkaiden ajatusten sijaan tänne kertyy samaa päänsisäistä ryönää ja rutinaa kuin Akka krätisee -blogiinkin. Alkuperäinen tarkoitus oli kuitenkin löytää toisenlainen näkökulma: uusia, valoisampia, ajatuksia jostain itseni ulkopuolelta.

Itsestäni en enää toivoa löydä. Noissa vanhoissa lauluissani sitä näkyy hetkittäin, mutta niistäkin huomaa jo valon ja pimeän taistelun, jota sisälläni käytiin melkein vuosikymmen ennen lopullista vaipumistani masennukseen.

Nyt pitäisi jaksaa irrottaa katseensa omasta navastaan ja ojentautua kohti jotain muuta. Muuten on ainakin aihetta luopua tästä blogista ja keskittyä suosiolla vain krätisemään. Tällä hetkellä ainoa perustelu Toivon kodille on se, että täällä voin rauhassa pohtia kristinuskoon liittyviä kysymyksiä ilman, että muihin aiheisiin suuntautuneet siitä kovasti ahdistuvat tai ärsyyntyvät.

Taisin tätä aloitellessa kuvitella, että löytäisin jostain voimavaroja joskus aiemmin kirjallisuudesta löydettyjen helmien uudelleenarvioimiseen ja jäsentämiseen. Keskittymiskyky ja voimat eivät nyt kuitenkaan riitä.

Taidan tuumata asiaa vielä muutaman päivän. Sitten on joko määriteltävä blogin tarkoitus ja sävy uudelleen tai lopetettava koko sepustus. Kyllähän meikäläiseltä tätä marinaa tursuaa vaikka koko blogosfääri täyteen, mutta se ei ole oikein rakentavaa.

Toivo on tuolla jossain. On se, tiedänhän minä sen, mutta se ryökäle on liukasliikkeinen pikku otus ja vaikeasti pyydystettävää sorttia tämmöiselle köntykselle.

Puutarhakautta odotellessa

Puutarhasta kasveineen saan aina valtavasti iloa ja lohtua, vaikken viime vuosina ole kovin huolellisesti viljelyksiäni jaksanutkaan hoitaa. Puutarhaharrastukseen liittyy sellainenkin mielenkiintoinen puoli, että yllätysten - sekä iloisten että ikävämpien - mahdollisuus on suuri. Aina ei puutarhuri korjaa sitä, mitä on kylvänyt. Joskus voi kasvun antaja tai jokin vallan arvaamaton taho päättää toisin. (Esimerkiksi meidän kissat, joilla on tapana järjestää kylvörivit mielensä mukaisiksi, eivätkä ne silloin ole ainakaan suoria).

Tänään kuulin pitkästä aikaa radiosta kappaleen, jonka olen tehnyt kauan sitten. Miten lie toimittajan haltuun päätynyt sekin muinainen äänite. Sanat tuntuivat samalla kertaa tutuilta ja vierailta. Aivan kuin ne olisi joku muu kirjoittanut. Sopivat silti tämänhetkiseen olotilaani paremmin kuin hyvin.

Surusiemenet on nyt kylvetty ja ne odottavat jossain lumen alla. Kunpa niistä tosiaan joskus kasvaisi jotain hyvää, hyödyllistä tai kaunista. Tuntuu pahalta ajatella, että kaikki tämä kipu olisi turhaa.


Surusiemenistä

Hautasin murheeni maahan mieleni puutarhaan.
Surujen sirpaleet peitin reunalle kasvimaan.
Unelmien tuhkaa päälle heittelin.
Lumi satoi maahan ja paikan unohdin.

Surusta kasvoi laulu, kuin nuori puu,
jonka oksat tuulessa notkeina taipuu.
Saa kasvuun voiman maasta ja ylhäältä sataa.
Toivon että joskus se kantaa hedelmää.

Surusiemenistä, pettymyksen karvaista hedelmistä
saattaa kasvaa uutta elämää.
Jumalalla on voima uutta luoda ja muuttaa entinen,
haavat hoitaa ja parantaa.

Kirkkaudestasi aurinko valon saa.
Sinun voimastasi elää tää maa.
Anna tuulen tuulla ja puhaltaa
kuolleen ja kuivan se viedä saa.

Surusiemenistä, pettymyksen karvaista hedelmistä
saattaa kasvaa uutta elämää.
Jumalalla on voima uutta luoda ja muuttaa entinen,
haavat hoitaa ja parantaa.