Rukouksesta

Tänään rukoilluttaa tavallistakin hartaammin. Tätini Ruotsissa leikataan jo kertaalleen uusineen paksusuolen syövän vuoksi.

Yllättävän monet ihmiset rukoilevat hädän tullen, kuulemma jopa sellaiset, jotka hyvinä päivinä eivät Jumalaa tunnusta olevankaan.

Itselleni rukous on vähän kuin auki jätetty verkkoyhteys, helposti saatavilla, välillä aktiivisemmin käytössä, toisinaan näytönsäästäjä päällä. Parasta siinä on se, ettei lasku aja konkurssiin, vaikka yhteys onkin kaiken aikaa avoinna.

Julkisessa ääneen rukoilussa on jotain yhteisöllistä. Toisaalta kiusalliselta tuntuu joskus se, että siihen liittyy myös ripaus esiintymistä. Sanansa pitää valita tarkasti, jotta kuulijoiden odotukset täyttyvät ja kaikki voivat yhtyä rukoukseen kokematta oloaan turvattomaksi.

Joskus olen mietiskellyt, että Jumalan täytyy olla todella kärsivällinen ja hyvä kuuntelija, kun Hän jaksaa kaikki jaarituksemme huomioida. Näin inhimillisin korvin kuunneltuna jotkut rukoukset kuulostavat melkein loitsuamiselta samojen sanojen toistamisen ja merkillisen nuotin ansiosta. Ehkä niissä rukouksissa on sitten tärkeämpää se kokemus ja yhteyden tavoittelu, ei niinkään sisältö ja selkeä puhe.

Itse tuppaan juttelemaan Jumalalle samaan sävyyn kuin inhimillisillekin olennoille. Saatan toki joskus pyytää samaa asiaa useampaankin kertaan (kiitoksista puhumattakaan), mutta enimmäkseen kyllä luotan siihen, että kun olen kertaalleen asian Hänen eteensä tuonut, Hän kyllä huomioi sen ja vastaa siihen niin kuin parhaaksi näkee.

Siksi kai minua onkin joskus vaivannut se raamatunkohta, jossa mies menee kopistelemaan naapurin ovelle saadakseen lainaksi leipää, kun taloon on tullut iltamyöhällä yllätysvieraita, joille pitäisi saada tarjottavaa. Naapuri on jo nukkumassa, mutta kyllästyneenä toisen meluamiseen nousee lopulta antamaan, mitä toinen pyytää. Muistaakseni sitä vertausta siellä selitetäänkin niin, että sinnikkyys rukoilussa kannattaa ja, että Jumala antaa meille sen, mitä väsymättä pyydämme. Miten tämä nyt pitäisi ymmärtää? Onko meillä Taivaallinen Isä, joka pitää jankuttavista lapsista?

Mitä mä teen täällä?

Viime viikkoina elämä on ollut sulaa hauraan pintakuoren peittämää valhetta. Kiskon suutani hymyyn. Yritän teeskennellä pirteää ja puuhakasta. Esitän tekeväni suunnitelmia ja suuntautuvani tulevaisuuteen. Epätoivoisesti (ja epäonnistuneesti) pyrin näyttämään normaalilta, vaikka sisäinen kokemus on kaikkea muuta.

Itku vaanii alati luomien takana. Pahoinvointi velloo vatsassa. Mielessä pintaan pulpahtaa vähän väliä kysymys: Mitä mä teen täällä???

Minun elämälläni ei tunnu olevan tarkoitusta. Missään ei ole mitään mieltä. Syön ja saastutan. Kulutan maapallon energiavaroja. Silitän kissoja. Rapsutan koiria. Valitan omissa blogeissa. Rohkaisen parhaani mukaan muita toisten blogien kommenttilaatikoissa.

Tunnen syvää häpeää saamattomuudestani ja voimattomuudestani. Eristäydyn kaikista ihmisolennoista. En edes toivo mitään muuta apua enää kuin pääsyä tuonne kirkkomaalle, ristin alle lepäämään.

Toisaalta, siinäpä juuri se avainlause: "ristin alle lepäämään". Jos ei olisi sitä ristiä ja ristin kantajaa, ei minulla olisi omasta (ja monen muunkaan mielestä) edes oikeutta olemassaoloon. Viallinen, hyödytön riesa ja taakka.

Viime vuodet ovat tuoneet mielessäni huonouteen ja kelvottomuuteen aivan uuden näkökulman. Joskus nuorempana ajattelin "alhaisuutta" Jumalan edessä köyhyytenä, syntisyytenä ja muunlaisena huono-osaisuutena. Nyt tajuan, että hyväosainen ja oikeamielisyyteen pyrkiväkin voi olla alhaisista alhaisin. Ihmisen vajavaisuus ja heikkous on saanut ajatuksissani ennennäkemättömän ulottuvuuden.

Kun omat voimat, taidot ja kyvyt ovat loppu, eikä uhrilahjaksi Korkeimmalle ole mitään muuta tuotavaa kuin särkyneet toiveet ja syvä häpeä, silloin armo kohoaa arvoon arvaamattomaan. Se on ainoa asia, mikä pitää elämässä kiinni. Elämässä sekä fyysisenä ulottuvuutena että siinä ikuisessa elämässä, jota yhteys Kristukseen edustaa.

Primitiivireaktioita

Enpä voi taaskaan kuin vinosti hymyillen poimia talteen tämänpäiväisen tekstin tuolta Sanalaatikosta. Osuu nimittäin jälleen kerran meikälisellä kohdalleen kuin nappi silmään (tai pieksu paskaan täällä Pohojanmaalla. Täällä kun nämä perinteiset sanonnat tuppaavat olemaan järjestään hieman groteskeja) .

Nuorena se oli suosikkikohtani koko Raamatussa. Uskon mukanaan tuoma sisäinen rauha on edelleen se suurin ihme, joka itseni saa joka päivä uudelleen vakuuttumaan Jumalan läsnäolosta. Minun kohdallani siinä ei tosin ole kyse mistään seesteisestä rauhallisuudesta, mielen tyyneydestä, kaikkien kysymysten kaikkoamisesta tai vallattomien ajatusten kesyyntymisestä.

Jumalan rauha tarkoittaa minulle turvallisuutta kaiken kaaoksen keskellä, vakautta ja varmuutta, tuli mitä tuli, ja toivottavasti edes toisinaan hieman aiempaa enemmän malttia ja suhteellisuudentajua vastoinkäymisten edessä.

Tänään on juuri sellainen päivä, jolloin sille maltille olisi kysyntää, mutta en kertakaikkiaan jaksa olla tyyni, kun raivostuttaa niin, että silmissä kipunoi ja tekisi mieli heittäytyä lattialle parkumaan. Loputtomalta tuntuva talonosto- muutto- ja remonttiprojektimme koki taas tänään uuden takaiskun. Jonkun muun mittakaavassa asia olisi aika mitätön, mutta minulla koko elinpiiri on nykyään niin pikkuruinen, että pienikin läikähdys saa laineet lyömään reippaasti laidan yli.

No, käytännön yksityiskohdista taidan raportoida toisessa blogissani, mutta tänne merkkaan nyt omaksi ja ehkä jonkun muunkin iloksi ja lohduksi tuon lupauksen, joka ainakin minua on monessa isommassakin myrskyssä hyvin konkreettisesti kantanut.

Vaikka kaikki muu ympäriltä kaatuisi ja murenisi, Jumalan lupaukset kestävät. Hänen rakkautensa kantaa. Vaikka ihmisiin ei voikaan aina luottaa, hyvyys näkyy maailmassa monin tavoin. Epätoivon ja kaaoksenkin keskellä Jumalan lapset saavat olla turvallisella mielellä. Hänessä meillä on sisäinen rauha.

Rauhan minä jätän teille: minun rauhani-sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.

Joh. 14:27 (KR33/38)

Anteeksi antamisesta

Tänään törmäsin netissä uutiseen, jossa kerrottiin entisen opettajani kuolleen. Hän oli muinaisella kotiseudullani sen verran merkittävä kulttuurivaikuttaja, että tapahtuma oli huomioitu valtakunnallisesti, vaikka kyse oli iäkkään ihmisen luonnollisesta kuolemasta.

Minut uutinen sai tutkailemaan omia tuntojani, sillä kyseessä oli ehkä ainoa ihminen maailmassa, jota kohtaan olen kokenut silkkaa vihaa. Omalta osaltaan hän nimittäin teki parhaansa nöyryyttääkseen minua niinä vuosina, jolloin elin muutoinkin koulukiusattuna elämäni tähän saakka pahinta helvettiä. Vainajista ei joidenkin mielestä pitäisi puhua pahaa, mutta eipä minulla ole hänestä sanottavana mitään hyvääkään ja tiedän, että en ole ainut, joka on kokenut hänen taholtaan samaa.

Niistä tapahtumista on jo vuosikymmeniä. Henkinen ja fyysinen väkivalta jätti jälkensä, mutta havaitsin melko nuorena, että anteeksi antaminen on helpoin ja kivuttomin tie vapauteen. Käsittelin kipeimmät muistoni muun muassa lukemalla vanhoja päiväkirjoja ja palaamalla unissa niihin aikoihin. Eräänä aamuna sellaisen unen jälkeen huomasin oloni ikään kuin keventyneen ja havaitsin päässeeni eroon kaunasta, jota olin kantanut samanikäisiä piinaajiani kohtaan.

Vaikeampaa olikin antaa anteeksi tuolle opettajalle, jolta odotin niin paljon enemmän pelkästään sen vuoksi, että hän oli aikuinen. Kun hän vielä sattui olemaan persoona, jota arvostettiin ja joka muisti korostaa asemaansa kaikin mahdollisin tavoin, olisi voinut olettaa, että hän olisi käyttäytynyt edes asiallisesti.

Kun eräiden harrastusteni vuoksi ajauduimme myöhempinä vuosina toisinaan hyvin lähelle toisiamme, pelkäsin aina kovasti joutuvani hänen kanssaan kasvokkain. En nimittäin tiedä, miten olisin osannut häneen suhtautua. Nyt sitä ei tarvitse enää miettiä.

Isä meidän -rukouksessa sanotaan "niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..." Pidän itseäni ihmisenä, jolle anteeksi antaminen on helppoa. Tänään muistin, ettei se(kään) ole minulta aina onnistunut.

Vaikken kostoa ole enää vuosikymmeniin hautonutkaan, en usko, että olisin pystynyt unohtamaan ja antamaan anteeksi niin, että kaikki kauna väliltämme olisi kokonaan poistunut. Ehkä sitten taivaassa. Leväköön hän nyt rauhassa.

Me, myself and I

Ihmisten erilaisuus on loputon ilon, riesan ja hämmennyksen lähde. Siitä iloitseminen on helpompaa silloin, kun saa rauhassa, turvallisen etäisyyden päästä, ihastella toisen ainutlaatuista tapaa olla ja ilmaista asioita. Ongelmat ilmaantuvat vasta, kun erilaisia temperamentteja, näkemyksiä, mieltymyksiä ja toimintatyylejä pitäisi käytännön toiminnassa sovitella yhteen.

Kalsea totuus kun on kuitenkin se, etteivät kaikki voi toimia itselleen parhaiten soveltuvalla tavalla, syödä aina pelkästään mieliruokaansa, toimia vain samoja arvoja kunnioittavien kanssa tai jättää hoitamatta itselleen epämieluisat tehtävät. Yhden vapaudet kun masentavan usein polkevat toisten oikeuksia.

Nykyään , kun yksilöllisyys on meidän kulttuurissamme nostettu arvoon arvaamattomaan, monet ihmiset kasvavat lapsesta saakka kuvittelemaan, että heidän mielihalunsa ovat niin tärkeitä, että kaikkien muiden kuuluu ottaa ne huomioon.

Oman sukupolveni lapsuudessa niin ei ollut. Ainakin minut kasvatettiin kestämään ja kärsimään epämukavuutta ja joustamaan omista toiveistani muiden hyväksi. Esimerkiksi ruokapöydässä syötiin sitä, mitä tarjottiin, ellei jokin äärimmäinen syy, kuten sairaus sitä estänyt. Nykyään jopa aikuisten ruokavieraiden kestitseminen on sangen työlästä, kun moninaisten terveydellisten rajoitteiden lisäksi ,ainakin minun tuttavapiirissäni, ihmiset estoitta ilmoittavat, etteivät tykkää siitä, tästä ja tuosta.

Hankalin tilanne taitaa silti odottaa itsekeskeisiksi kasvaneita yksilöitä itseään, kun he jossain vaiheessa väistämättä huomaavat, ettei maailma olekaan suuri valintamyymälä, josta voi luottokortilla maksaen poimia mitä mieli halajaa. Kaikella on hintansa. Joskus se on liian korkea, eikä meitä nautinnonhaluisiksi individualisteiksi sparrattuja (sehän nimittäin on myös markkinatalouden ja jossain määrin tiettyjen psykologian suuntausten sanoma) riemastuta huomata, että itsekkäiden ihmisten yhteiskunnassa meidän haluillamme ei juuri ole merkitystä, jos joku vahvempi tahtoo jotain muuta.

Tottelemattomuutta

Jos jokin kohta on tuottanut minulle harmia ja verenpaineen nousua Isossa Kirjassa, niin se on tuo tämänpäiväinen tuolla sanalaatikossa. Siis:

Vaimot, olkaa omille miehillenne alamaiset niinkuin Herralle..

Ef. 5:22 (KR33/38)

Sitä en nimittäin ole koskaan noudattanut, enkä edes aikonut ryhtyä noudattamaan ja ihan nuorena se hieman huolestutti minua. Mitäs, jos taivaaseen pääsyni kompastuu siihen hirmuiseen syntiin, että haluan tasa-arvoisen parisuhteen (ja pidän monia muitakin kohtia Raamatussa täysin aikaan ja kulttuuriin sidottuina).

Jos olen väärässä ja elänyt erheessä koko elämäni, toivon, että viimeisellä tuomiolla Korkein Tuomari antaa ymmärtämättömyyteni ja itsepäisyyteni anteeksi.

Kevätväsymys

Kevätväsymys on minusta aina ollut hassu sana. Se on melkein kuin itsensä kumoava oxymoron silloin, jos kevät merkitsee heräämistä, uutta elämää ja toivoa - monessa mielessä väsymisen vastakohtaa.

Vielä ei tunnu keväältä. Väsymys pitää ainakin minua tiukasti otteessaan. Liian aikaisin olen kylvänyt tomaatteja, köynnöksiä ja joitakin kesäkukkia taimettumaan, jotta ikkunaludalla tapahtuisi se jokavuotinen ihme, jota aina seuraan ihastuksesta mykkänä. Miten voikin pienestä, kuivan ja kuolleen näköisestä siemenestä kasvaa suuri, kukkia tai hedelmiä kantava kasvi.

Minulle kasvun ihme puhuu joka kevät Jumalan uutta luovasta voimasta. Sitä ei selitä biologia tai evoluutio. Tieteelliset teoriat kuulostavat minusta melkein kuin vatkaimen käyttöohjeilta tai rakennuspiirustuksilta, joiden joku väittää selittävän mistä ja miksi se vekotin on syntynyt.

Tottahan ne saattavat selittää sitä, mistä aineksista jokin on rakennettu ja miten se toimii, mutta minkäänlaista vastausta ne eivät anna siihen perimmäiseen kysymykseen MIKSI elämä on syntynyt ja KUKA sen vatkaimen kehitti ja rakensi.

Oma sielunmaisemani on ollut jo pitkään sysimusta. Itsestäni en valoa, enkä toivoa löydä. Elämä on enää lopun ja levon odottelua. Kevään ja uuden elämän heräämisen näkeminen muistuttaa kuitenkin siitä, että sekin, mikä näyttää kuolleelta, voi ainakin jossain olomuodossa herätä uuteen kevääseen. Siihen minä panen toivoni tässä ajassa ja tulevassa.