Primitiivireaktioita

Enpä voi taaskaan kuin vinosti hymyillen poimia talteen tämänpäiväisen tekstin tuolta Sanalaatikosta. Osuu nimittäin jälleen kerran meikälisellä kohdalleen kuin nappi silmään (tai pieksu paskaan täällä Pohojanmaalla. Täällä kun nämä perinteiset sanonnat tuppaavat olemaan järjestään hieman groteskeja) .

Nuorena se oli suosikkikohtani koko Raamatussa. Uskon mukanaan tuoma sisäinen rauha on edelleen se suurin ihme, joka itseni saa joka päivä uudelleen vakuuttumaan Jumalan läsnäolosta. Minun kohdallani siinä ei tosin ole kyse mistään seesteisestä rauhallisuudesta, mielen tyyneydestä, kaikkien kysymysten kaikkoamisesta tai vallattomien ajatusten kesyyntymisestä.

Jumalan rauha tarkoittaa minulle turvallisuutta kaiken kaaoksen keskellä, vakautta ja varmuutta, tuli mitä tuli, ja toivottavasti edes toisinaan hieman aiempaa enemmän malttia ja suhteellisuudentajua vastoinkäymisten edessä.

Tänään on juuri sellainen päivä, jolloin sille maltille olisi kysyntää, mutta en kertakaikkiaan jaksa olla tyyni, kun raivostuttaa niin, että silmissä kipunoi ja tekisi mieli heittäytyä lattialle parkumaan. Loputtomalta tuntuva talonosto- muutto- ja remonttiprojektimme koki taas tänään uuden takaiskun. Jonkun muun mittakaavassa asia olisi aika mitätön, mutta minulla koko elinpiiri on nykyään niin pikkuruinen, että pienikin läikähdys saa laineet lyömään reippaasti laidan yli.

No, käytännön yksityiskohdista taidan raportoida toisessa blogissani, mutta tänne merkkaan nyt omaksi ja ehkä jonkun muunkin iloksi ja lohduksi tuon lupauksen, joka ainakin minua on monessa isommassakin myrskyssä hyvin konkreettisesti kantanut.

Vaikka kaikki muu ympäriltä kaatuisi ja murenisi, Jumalan lupaukset kestävät. Hänen rakkautensa kantaa. Vaikka ihmisiin ei voikaan aina luottaa, hyvyys näkyy maailmassa monin tavoin. Epätoivon ja kaaoksenkin keskellä Jumalan lapset saavat olla turvallisella mielellä. Hänessä meillä on sisäinen rauha.

Rauhan minä jätän teille: minun rauhani-sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.

Joh. 14:27 (KR33/38)

Anteeksi antamisesta

Tänään törmäsin netissä uutiseen, jossa kerrottiin entisen opettajani kuolleen. Hän oli muinaisella kotiseudullani sen verran merkittävä kulttuurivaikuttaja, että tapahtuma oli huomioitu valtakunnallisesti, vaikka kyse oli iäkkään ihmisen luonnollisesta kuolemasta.

Minut uutinen sai tutkailemaan omia tuntojani, sillä kyseessä oli ehkä ainoa ihminen maailmassa, jota kohtaan olen kokenut silkkaa vihaa. Omalta osaltaan hän nimittäin teki parhaansa nöyryyttääkseen minua niinä vuosina, jolloin elin muutoinkin koulukiusattuna elämäni tähän saakka pahinta helvettiä. Vainajista ei joidenkin mielestä pitäisi puhua pahaa, mutta eipä minulla ole hänestä sanottavana mitään hyvääkään ja tiedän, että en ole ainut, joka on kokenut hänen taholtaan samaa.

Niistä tapahtumista on jo vuosikymmeniä. Henkinen ja fyysinen väkivalta jätti jälkensä, mutta havaitsin melko nuorena, että anteeksi antaminen on helpoin ja kivuttomin tie vapauteen. Käsittelin kipeimmät muistoni muun muassa lukemalla vanhoja päiväkirjoja ja palaamalla unissa niihin aikoihin. Eräänä aamuna sellaisen unen jälkeen huomasin oloni ikään kuin keventyneen ja havaitsin päässeeni eroon kaunasta, jota olin kantanut samanikäisiä piinaajiani kohtaan.

Vaikeampaa olikin antaa anteeksi tuolle opettajalle, jolta odotin niin paljon enemmän pelkästään sen vuoksi, että hän oli aikuinen. Kun hän vielä sattui olemaan persoona, jota arvostettiin ja joka muisti korostaa asemaansa kaikin mahdollisin tavoin, olisi voinut olettaa, että hän olisi käyttäytynyt edes asiallisesti.

Kun eräiden harrastusteni vuoksi ajauduimme myöhempinä vuosina toisinaan hyvin lähelle toisiamme, pelkäsin aina kovasti joutuvani hänen kanssaan kasvokkain. En nimittäin tiedä, miten olisin osannut häneen suhtautua. Nyt sitä ei tarvitse enää miettiä.

Isä meidän -rukouksessa sanotaan "niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..." Pidän itseäni ihmisenä, jolle anteeksi antaminen on helppoa. Tänään muistin, ettei se(kään) ole minulta aina onnistunut.

Vaikken kostoa ole enää vuosikymmeniin hautonutkaan, en usko, että olisin pystynyt unohtamaan ja antamaan anteeksi niin, että kaikki kauna väliltämme olisi kokonaan poistunut. Ehkä sitten taivaassa. Leväköön hän nyt rauhassa.

Me, myself and I

Ihmisten erilaisuus on loputon ilon, riesan ja hämmennyksen lähde. Siitä iloitseminen on helpompaa silloin, kun saa rauhassa, turvallisen etäisyyden päästä, ihastella toisen ainutlaatuista tapaa olla ja ilmaista asioita. Ongelmat ilmaantuvat vasta, kun erilaisia temperamentteja, näkemyksiä, mieltymyksiä ja toimintatyylejä pitäisi käytännön toiminnassa sovitella yhteen.

Kalsea totuus kun on kuitenkin se, etteivät kaikki voi toimia itselleen parhaiten soveltuvalla tavalla, syödä aina pelkästään mieliruokaansa, toimia vain samoja arvoja kunnioittavien kanssa tai jättää hoitamatta itselleen epämieluisat tehtävät. Yhden vapaudet kun masentavan usein polkevat toisten oikeuksia.

Nykyään , kun yksilöllisyys on meidän kulttuurissamme nostettu arvoon arvaamattomaan, monet ihmiset kasvavat lapsesta saakka kuvittelemaan, että heidän mielihalunsa ovat niin tärkeitä, että kaikkien muiden kuuluu ottaa ne huomioon.

Oman sukupolveni lapsuudessa niin ei ollut. Ainakin minut kasvatettiin kestämään ja kärsimään epämukavuutta ja joustamaan omista toiveistani muiden hyväksi. Esimerkiksi ruokapöydässä syötiin sitä, mitä tarjottiin, ellei jokin äärimmäinen syy, kuten sairaus sitä estänyt. Nykyään jopa aikuisten ruokavieraiden kestitseminen on sangen työlästä, kun moninaisten terveydellisten rajoitteiden lisäksi ,ainakin minun tuttavapiirissäni, ihmiset estoitta ilmoittavat, etteivät tykkää siitä, tästä ja tuosta.

Hankalin tilanne taitaa silti odottaa itsekeskeisiksi kasvaneita yksilöitä itseään, kun he jossain vaiheessa väistämättä huomaavat, ettei maailma olekaan suuri valintamyymälä, josta voi luottokortilla maksaen poimia mitä mieli halajaa. Kaikella on hintansa. Joskus se on liian korkea, eikä meitä nautinnonhaluisiksi individualisteiksi sparrattuja (sehän nimittäin on myös markkinatalouden ja jossain määrin tiettyjen psykologian suuntausten sanoma) riemastuta huomata, että itsekkäiden ihmisten yhteiskunnassa meidän haluillamme ei juuri ole merkitystä, jos joku vahvempi tahtoo jotain muuta.

Tottelemattomuutta

Jos jokin kohta on tuottanut minulle harmia ja verenpaineen nousua Isossa Kirjassa, niin se on tuo tämänpäiväinen tuolla sanalaatikossa. Siis:

Vaimot, olkaa omille miehillenne alamaiset niinkuin Herralle..

Ef. 5:22 (KR33/38)

Sitä en nimittäin ole koskaan noudattanut, enkä edes aikonut ryhtyä noudattamaan ja ihan nuorena se hieman huolestutti minua. Mitäs, jos taivaaseen pääsyni kompastuu siihen hirmuiseen syntiin, että haluan tasa-arvoisen parisuhteen (ja pidän monia muitakin kohtia Raamatussa täysin aikaan ja kulttuuriin sidottuina).

Jos olen väärässä ja elänyt erheessä koko elämäni, toivon, että viimeisellä tuomiolla Korkein Tuomari antaa ymmärtämättömyyteni ja itsepäisyyteni anteeksi.

Kevätväsymys

Kevätväsymys on minusta aina ollut hassu sana. Se on melkein kuin itsensä kumoava oxymoron silloin, jos kevät merkitsee heräämistä, uutta elämää ja toivoa - monessa mielessä väsymisen vastakohtaa.

Vielä ei tunnu keväältä. Väsymys pitää ainakin minua tiukasti otteessaan. Liian aikaisin olen kylvänyt tomaatteja, köynnöksiä ja joitakin kesäkukkia taimettumaan, jotta ikkunaludalla tapahtuisi se jokavuotinen ihme, jota aina seuraan ihastuksesta mykkänä. Miten voikin pienestä, kuivan ja kuolleen näköisestä siemenestä kasvaa suuri, kukkia tai hedelmiä kantava kasvi.

Minulle kasvun ihme puhuu joka kevät Jumalan uutta luovasta voimasta. Sitä ei selitä biologia tai evoluutio. Tieteelliset teoriat kuulostavat minusta melkein kuin vatkaimen käyttöohjeilta tai rakennuspiirustuksilta, joiden joku väittää selittävän mistä ja miksi se vekotin on syntynyt.

Tottahan ne saattavat selittää sitä, mistä aineksista jokin on rakennettu ja miten se toimii, mutta minkäänlaista vastausta ne eivät anna siihen perimmäiseen kysymykseen MIKSI elämä on syntynyt ja KUKA sen vatkaimen kehitti ja rakensi.

Oma sielunmaisemani on ollut jo pitkään sysimusta. Itsestäni en valoa, enkä toivoa löydä. Elämä on enää lopun ja levon odottelua. Kevään ja uuden elämän heräämisen näkeminen muistuttaa kuitenkin siitä, että sekin, mikä näyttää kuolleelta, voi ainakin jossain olomuodossa herätä uuteen kevääseen. Siihen minä panen toivoni tässä ajassa ja tulevassa.

Pullollinen puhtia, kiitos

Puolentoista kuukauden televisiopaaston jälkeen pääsin eilen ihmettelemään sähköistä viihdettä. Napakasta pakkasesta ja tietotaidon puutteesta huolimatta mies väsäsi kelpo väliaikaisantennin ja pitkästä aikaa pääsen turruttamaan aivojani muullakin kuin blogiviihteellä. Se tuntui kivalta. Koko illan tuijotin kaikkea mahdollista silmät neliskanttisina, eikä huuliltani kirvonnut ainoatakaan valitusta televisio-ohjelmien ala-arvoisesta laadusta, vaikka sitä ruikutusta riitti vielä muutama viikko sitten ylenpalttisesti.

Mikä siinä onkin, että miellyttäviä asioita, jotka ovat koko ajan läsnä, harvoin osaa arvostaa tarpeeksi. Siivoojan työn huomaa vasta, kun siistijät menevät lakkoon. Jokapäiväinen leipä, oma koti ja rauha ovat asioita, puhumme perustarpeina. Silti monet elävät niitäkin vailla. Terveydestä monet sanovat, että sitä huomaa arvostaa vasta, kun sen menettää. Siitä en osaa sanoa mitään, kun en muista enää yhtään, miltä tuntui olla terve tai edes kivuton.

Erityisen merkillistä mielestäni on se, että tiedostan tämän kaiken hyvin selvästi. Kyllä minä joka hetki muistan, että maailmassa on valtavasti ihmisiä, joilla asiat ovat paljon huonommin. Käsitän senkin, että myös oma tilanteeni voisi olla paljon pahempi. Miksi siis ilo ja kiitollisuus ei nouse päällimmäiseksi? Miksi toivon valo ei riitä? Miksi suhteellisen pienet murheet ja kivut lannistavat minut ja saavat elämän tuntumaan arvottomalta?

Aiemmin etsin avainta iloon ja mielekkääseen elämään suurista kysymyksistä. Muutamiin niistä löysinkin ihan tyydyttävän vastauksen. Jäljelle jäivät nämä arjen käytännölliset "miten? "-kysymykset, eli "miten saan vietyä vettä lampaalle, kun käsi ei kestä kantamista ja niska on niin jumissa, että tasapaino heittää?", "Miten pitäisi syödä, ettei vatsa olisi näin turkasen kipeä ja verenvuoto sisuksista aiheuttaisi jatkuvasti anemiaa?". "Mistä löydän voimia joka päivä pohtia näitä perhanan pikkupulmia, jotka tulevat eteen yhä uudelleen asioissa, jotka toisille ovat ihan yksinkertaisia".

Muistan vielä sen ajan, kun olin keskellä pahinta sairaalakierrettä. Hain apua joka suunnalta ja luotin lujasti, että jonkinlainen ratkaisu löytyy. Kuvittelin naivisti, että sairaus on jotain, joka ennen pitkää paranee tai siihen kuolee. Mielessä ei käynytkään sellainen mahdollisuus, että edessä voisi olla vuosikymmeniä kestävä kituminen ja riutuminen ilman muuta toimivaa apukeinoa kuin omat hupenevat henkiset voimavarat ja hiljainen avunpyyntö ylöspäin. Kun ne on kulutettu loppuun, mitäs sitten.. Maatumisen odottelua elämän kaatopaikalla, unelmien hautausmaalla? Tiedän, ettei tätä tarvitsisi kokea näin. Jotenkin en vaan löydä tietä valoisampaan asenteeseen.

Tiedän, että on paljon sairaita ihmisiä, jotka eivät anna vaivojensa ajaa heitä opittuun avuttomuuteen ja itsekeskeisyyteen. Harmittaa ja hävettää tämä oma sisuttomuus, mutta toistaiseksi puhtia ja sinnikkyyttä ei vielä apteekin purkeissa myydä - valitettavasti.

Mikä lopulta onkaan tärkeää?

Luin hiljattain kolumnin, joka jäi ajatteluttamaan. Se on melko pitkä, enkä pystynyt selkeästi hahmottamaan sen johtoajatusta, koska siinä oli niin paljon näkökulmia ja asiaa. Ehkä juuri se siinä minua viehättikin. Pohdittavaa riittää pitkäksi aikaa, eikä asioita yksinkertaisteta liikaa. Lukekoon tuosta linkistä, ken jaksaa ja haluaa.

Hajanaisina yksityiskohtina tekstistä jäi takaraivooni kaikumaan sinänsä masentava ilmaisu "70-vuoden nollatutkimus". Kolumnissa nimittäin kerrotaan muun muassa harvinaisen pitkäkestoisesta tutkimuksesta, jolla useat eri tutkijat toistensa työtä jatkaen ovat yrittäneet kartoittaa onnellisen elämän salaisuutta. Mitään yksiselitteistä reseptiä he eivät kuitenkaan löytäneet, vaan päinvastoin yllättävän monia tapoja, joilla ihmiset voivat tulla onnettomiksi.

Ajan hengen mukaisesti siitäkin tutkijaryhmästä löytyi silti vähintään yksi vankkumaton positiivisen ajattelun kannattaja. Hänen suuhunsa on tekstissä sijoitettu tarina, jonka olen lukenut monesta muustakin lähteestä, mutta aina se jaksaa hymyilyttää. Näin se menee:

"Isällä oli kaksi poikaa. Jouluna hän pani toisen lahjasukkaan hienon kultakellon ja toisen sukkaan hevosen lantaa. Aamulla kellon saaja tuli huolissaan isänsä luo: " Joulupukki antoi minulle näin arvokkaan kellon, mitä jos se menee rikki?" Lantaa sukastaan löytänyt poika oli innoissaan:" Joulupukki toi minulle ponin, mutta nyt minun on löydettävä se!"

Meikäläinen ei taatusti kuulu tuon jälkimmäisen pojan sukulaissieluihin, mutta enpä usko olevani perusluonteeltani tuon kultakellon saajan kaltainenkaan. Aika harva meistä varmaankaan edustaa äärimäistä optimismia tai pessimismiä ja masennus on sitten vielä asia erikseen. Se vääristää todellisuutta ihan omalla tavallaan, vie kuvista värit, muuttaa kaikki näkymät harmaan suttuisiksi (ei edes mustavalkoisiksi).

Depressio minussa saa usein kyselemään, mahtaako koko elämäni olla eräänlainen "70-vuotinen nollatutkimus, jonka tuloksena selviää vain, miten monin eri tavoin ihminen voikaan olla onneton". Jumalan minuun puhaltama henki (tai sielu, tai miksi kukin iankaikkista olemustamme kutsuukin) puolestaan vakuuttaa, että minun(kaan) elämäni arvo ei riipu siitä koenko itse itseni hyödylliseksi, arvokkaaksi, menestyneeksi tai onnelliseksi. Se arvo kumpuaa elämän lahjan antajasta.