Aamut ovat vaikeimpia

Tunnen ihmisiä, jotka nousevat uuteen päivään melkein poikkeuksetta pieni hymynkare kasvoillaan. Heillä mieli on täynnä iloista odotusta kuin pikkulapsella, jolle jokainen päivä on seikkailu.

Minulle aamut ovat vaikeinta. Peiton alta kurkistaessa en näe valon pilkahdustakaan. Jos jotain odotan, niin korkeintaan pelonsekaisin tuntein mietin jaksanko, selviydynkö tänään. Sattuuko ja kuinka paljon ja tuotanko jälleen jollekin pettymyksen..

Aurinko paistaa, kissa leipoo peittoa ja koiranpentu tunkee tuhisten kuonoaan tyynyni alle. Periaatteessa kaikki voisi olla hyvin.. kun vain jaksaisin, pystyisin ja kykenisin..

Lohdullista on muistaa, että..

.".armosta te olette pelastetut, ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.."

Lorottaa vääristä paikoista

Yritin eilen etsiä päiväkirjaa. Ihan semmoista pahvikantista... Kun tuntui että tarvitsisin roskakoria, jonne pään sisällön tyhjentää. Ei löytynyt. On minulla niitä montakin, mutta minne lie tässä sotkussa ajautuneet, kun en ole niitä pitkään aikaan tarvinnut. Bloggaaminen on toiminut purkupaikkana.

Mies lähti eilen viikoksi työmatkalle ja heti alkoi tapahtua. Pari viikkoa sitten hän viimein (noin 150 pyynnön jälkeen) ahdistui "korjaamaan" rännin, joka maaliskuussa romahti talon nurkalta maahan. Eilen sattui sadekuuro juuri kun pyllistelin sen talonnurkan vieressä kukkamaata kitkemässä. Silloin alkoi kuulua epäillyttävää lorinaa ja kun katsahdin ylöspäin, näin, että ränni oli kyllä kiinni seinässä, mutta vesi lorisi suoraan katolta rännin vierestä maahan..

Kolmisen viikkoa sitten mies oli myöhään yöllä hammaspesulla, kun seinästä singahti häntä kohti yhtäkkiä kuuma vesisuihku. Suihku oli särkynyt ja jotain katkennut lämminvesiputken ja hanan liitoskohdasta.

Seuraavana päivänä yritettiin saada asiantuntija-apua, mutta sellaista ei siihen hätään ollut saatavilla ja niinpä puoliso taas yritti ylittää rajojaan ja vaihtoi ehjän hanan seinään itse. Ihailtava yritys, mutta eipä mennyt ihan putkeen sekään, vaan tänä amuna, kun olin suihkussa, hanasta irtosi kokonaan se osa, joka liittää suihkun letkun ja termostaattiosan toisiinsa..

Pitäisi tietysti olla onnellinen, ettei hajonnut mitään semmoista, jonka seurauksena vesi suihkuaa pitkin seiniä, ellei päähana ole kaiken aikaa kiinni, mutta...

Lisäksi ruohonleikkuri on rikki ja toimii vain pari minuuttia kerrallaan putputellen ja hyvin alhaisella teholla. Nurmikko ei silti odottele vaan kasvaarohjottaa estoitta hallitsemattomiin mittoihin.

Rehellisyyden nimissä voisin tietysti tähän perään kertoa pitkän esimerkkilistan omista epäonnistumisistani. Niitähän riittää, mutta nämä sattuvat olemaan nyt päällimmäisenä mielessä, koska näiden ongelmien ratkaisuun en taitaisi kyetä, vaikka pystyisin kiipeämään tikkaille ja kipeät käteni suostuisivat ruuvimeisselin kanssa yhteistyöhön. Tuommoiset korjausjutut eivät vaan ole sen paremmin miehen kuin minunkaan vahvinta alaa.

Monien muiden arkisten sattumusten ohessa nämä ovat viime aikoina saaneet minut pohdiskelemaan ihmisen rajallisuutta. Nykymaailma on niin monimutkainen, etteivät kaikki millään enää voi hallita kaikkia taitoja, joita arjessa tarvitaan. Monien selviytymistä rajoittaa myös erilaiset sairaudet.

Niin kauan kuin ihminen on nuori, terve, vahva ja kykenee oppimaan uutta on helppoa luottaa itseensä ja elämään. Heikkous on joillekin silloin jopa jotain marginaalista, pahimmillaan halveksittavaa ja häpeä, jota ei haluta edes nähdä, jotta ei tarvitsisi tiedostaa sitä, että rajallisia me kaikki loppujen lopuksi olemme - monin eri tavoin. Joillekin on vain turvallisuuden takia tärkeätä riippua kiinni ikuisen nuoruuden ja kaikkivoipaisuuden illuusiossa.

Toisaalta tuntuu huojentavalta, kun ei näin sairaana tarvitse enää pitää kulissia yllä ja saa "ihan luvan perästä" olla avun tarpeessa. Hieman pelottavaa on silti vaan se, että koska ketään ei ole auttamassa, eikä kukkarokaan varsinaisesti valuuttaa pursuile, elämäänsä on vähitellen alettava järjestää sellaiseksi, että jokapäiväisistä haasteista on mahdollisista selvitä..

En tiedä kuinka kauan huumoria piisaa. Tänään sentään vielä nauratti, kun sen rikkoutuneen suihkun vuoksi ähräsin multaisia varpaitani käsienpesualtaaseen vesihanan ulottuville. Ei mikään kovin esteettinen näky, mutta vielä se reuman kangistamista nivelistä huolimatta onnistui..Saa nähdä kuinka kauan.

Tirskahdus

Huumorintajuni taitaa olla ilkeämpää kuin olen luullutkaan. Tirskahtelin nimittäin ääneen lukiessani tätä uutista. Siinä väitetään, että ylipirteät ihmiset kuolevat aikaisemmin kuin vähemmän pirskahtelevat.

Ensimmäisessä selityksessä moiselle tutkimustulokselle ei ole mitään hymyä nostattavaa. Ykkösselitys ilmiölle on nimittäin se, että ylipirteät ihmiset sairastavat usein kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja maaniseen vaiheeseen kuuluu monilla tuo ylitsepursuva energisyys, innostus ja iloisuus.

Ehkä se naurunpurskahdus pyrki ilmoille tuon jälkimmäisen selityksen kohdalla. On nimittäin sattunut itsellenikin joskus, että jonkun sietämätön pirtsakkuus on alkanut ottaa hermoon niin kovasti, että mieleen on pyrkinyt hyvinkin värikkäitä ja väkivaltaisia ideoita hänen hillitsemisekseen.

Ei sitä helppoa ole myöntää, sillä periaatteessa suon mielelläni ilon, riemun ja riehakkuudenkin muille ja kannustan ilonpitoon, minkä jaksan. Ehkä ne tapaukset ovatkin olleet lähinnä sellaisia, joissa se pirskahteleva osapuoli on osoittanut täydellistä empatian ja tilannetajun puutetta ja katsonut yhteisissäkin asioissa muista piittaamatta tilannetta omien ruusunpunaisten silmälasiensa läpi.

Sellaiset ihmiset ovat toisinaan kuin yliväsyneitä pikkulapsia, jotka riehuvat ja kikattavat melkein hysterian partaalla, kunnes tulee se mainostettu itku pitkästä ilosta (ja pieru pitkään nauramisesta). Siinä vaiheessa en yleensä enää heihin hermostu, vaan onnetonta tekee aina mieli lohduttaa...Se lättyyn läiskäyttäminen häilähtää todennäköisimmin mielessä siinä kovimpien kierrosten vaiheessa... joten juu-u, uskon kerrankin lukemaani, tutkimustuloksen selityksiä myöten..

Mustaa

Mitä on toivo? Toivoa paranemisesta minulla ei ole, mutta entä paremmasta? Enää pitkään aikaan en ole uskonut siihenkään. Ehkä toisella puolella rajaa sitten..

Ympäristölle miellyttävämpiä ovat ne sairaat, jotka eivät valita, vaan salaavat kipunsa ja jostain ylimaallisesta lähteestä ammentavat voimaa kantaa edelleen kortensa kekoon valittamatta, uupumatta ja lamaantumatta. He ovat sairaita, joista ei edes huomaa, että he ovat sairaita. Minä en kuulu heihin.

Kävin lääkärissä. Sain uutta lääkettä. Auttoihan se, mutta tuotti jo viikon kuluttua niin pahoja sivuvaikutuksia, että hyöty jäi pienemmäksi kuin haitat. Tuntui, että sain hetkeksi toivoa. Kun kivut alkoivat kolmantena päivänä helpottaa ja uupumus hälvetä, pompin riemuissani tasajalkaa keittiön lattialla ja höpötin itsekseni : Mä en ookkaan laiska! Mä en ookkaan laiska!"

Muutaman päivän kuluttua oli toinen ääni kellossa. Olo oli kuin pikkulapsella, jolta oli viety tikkari kädestä. Ryömin useammaksi päiväksi peittojen alle maailmalta piiloon. Valitettavasti pahin viholliseni, tämä rähjäinen, särkevä kroppa, änkesi seuraksi peiton alle...

Ulkona kevät on kauneimmillaan. Puutarhatöihin tekisi mieli, mutta jaksan juuri ja juuri kävellä postilaatikolle ja takaisin...

Joskus tuntuu, että minun kannaltani toivo on ihan turha keksintö. Olisi parempi, jos valo ei pilkahtaisikaan, kun pian taas odottaa matka takaisin pimeyteen.

Onnellinen

Tänä aamuna, juuri tässä hetkessä olen niin onnellinen, että en muista, milloin olisin tällaista viimeksi kokenut.

Monta pikkuista asiaa loksahti yhtä aikaa, hetkeksi, kohdalleen: Nukuin piiiiitkästä aikaa yöni kunnolla. Sormessa monta päivää pistänyt lasinpala suostui viimein tulemaan pois. Takkaa rumentanut tumma tahra alkaa lopultakin ,sinnikkään hankaamisen jälkeen, haalistua.

Läheisteni elämässä on tapahtumassa suuria ja positiivisia asioita. Suloinen koirani odottaa pentuja. Aurinko paistaa ja muistuttaa siitä, että on tulossa kevät.

Tunteet tulevat ja menevät. Tiedänhän minä sen. Aina ei ole helppoa osoittaa sormella, mistä mikäkin johtuu. Masennus esimerkiksi, ei ole pelkkä tunnetila. Ainakin minä uskon, että se on sairaus, kemiallinen häiriötila aivoissa, joka oirehtii monen muun vaivan lisäksi myös voimakkaana alakulona.

Koska minun sairauteeni ei kuulu nostetta antavat maaniset olotilat, tämmöinen valoisa, keveä ja lähes kivuton hetki on niin suurta ylellisyyttä ja ihme, että oli pakko tulla vuodattelemaan se tänne.

Tällaiset ohikiitävät hetketkin voivat olla toivonpilkahduksia, iloisia muistutuksia siitä, että synkeinäkin aikoina jossain ON valo ja viimeistään perillä kaikki kipu, murhe ja tuska päättyy. Niin on meille Sanassa luvattu.

Privaattijumala

Puoliso antoi palautetta erääseen lehteen, joka viime aikoina on julkaissut useampia ateismia positiivisessa valossa esitelleitä juttuja. Hän halusi tietää, onko kyseessä tietoinen valinta ja lehden nykyinen linja ja kysyi sitä suoraan päätoimittajalta.

Vastaus oli ystävällinen ja asiallinen, mutta kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä toimittaja teki lyhyen asiakaspalauteviestin perusteella. Mies ei nimittäin millään tavoin tuonut esille omaa maailmankatsomuksellista näkemystään, mutta automaattisesti päätoimittaja oletti hänet vakaumukselliseksi kristityksi.

Itsekin toimittaja kertoi uskovansa Jumalaan, mutta ei sillä tavoin kuin kirkko opettaa. Hänellä oli kuulemma OMA JUMALA.

Tuo ilmaisu särähti taas kerran korvaani niin, etten tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut. Toki joku espanjalainen nainen kuulemma ihan hiljattain kirjasi auringon henkilökohtaiseksi omaisuudekseen ja päätti ryhtyä perimään käyttömaksuja aurinkokuntamme keskuksen eduista nauttivilta, mutta Jumalan pirstominen tai monopolisoiminen tuntuu jotenkin vieläkin absurdimmalta (ehkä siksi, koska kohdetta on, ainakin minun mielestäni, aurinkoakin vaikeampi määritellä).

Miten itseriittoisia me olemmekaan, jos kuvittelemme, että voimme valita, millaisen Jumalan tahdomme, yksilölliseksi räätäiltynä, kiusallisista piirteistä riisuttuna. Aivan kuin jumalia olisi olemassa monenlaisia ja eri tarkoituksiin erilaisille ihmisille.

Epäjumalia toki onkin, mutta ne ovatkin eri juttu. Itse kyllä mieluummin miellän olevani Jumalan oma kuin omaavani jumalan. Semmoisesta minijumalasta kun en usko tiukan paikan tullen kovin paljon selustatukea irtoavan.