perjantai 17. kesäkuuta 2011

Aamut ovat vaikeimpia

Tunnen ihmisiä, jotka nousevat uuteen päivään melkein poikkeuksetta pieni hymynkare kasvoillaan. Heillä mieli on täynnä iloista odotusta kuin pikkulapsella, jolle jokainen päivä on seikkailu.

Minulle aamut ovat vaikeinta. Peiton alta kurkistaessa en näe valon pilkahdustakaan. Jos jotain odotan, niin korkeintaan pelonsekaisin tuntein mietin jaksanko, selviydynkö tänään. Sattuuko ja kuinka paljon ja tuotanko jälleen jollekin pettymyksen..

Aurinko paistaa, kissa leipoo peittoa ja koiranpentu tunkee tuhisten kuonoaan tyynyni alle. Periaatteessa kaikki voisi olla hyvin.. kun vain jaksaisin, pystyisin ja kykenisin..


2 kommenttia:

  1. Ei sitä yksin jaksa,pysty, eikä kykenekkään.
    Sanon tämän kokemuksesta ja myös itsestäni, koska...
    synkeämpää sängystäkonkoajaa saa koirien kanssa etsiä kuin minä.
    Aviomieheni taas on aurinkoinen ja juuri sellainen hymynkare kasvoilla,josta kirjoitit.
    (Sekös kriepoo meikäläistä. Aluksi ajattelin, että hän teeskentelee, mutta ei kukaan jaksa 45 vuotta teeskennellä).
    Minä olen aamuisin myrtsi, vaikka en ole edes kummemmin kipee mistään :(
    En todellakaan haluaisi minäkään olla taakaksi ja synkeydeksi lähimmille rakkailleni, enkä tietenkään kenellekkään muullekkaan.
    Yksi asia on onneksi,joka auttaa, nimittäin rukous (tai tietenkin rukouksen kohde Jeesus.)
    No, sen sinä varmaan tiedätkin :)

    Minäpä otan ja rukoilen puolestasi heti, kun olen tämän kommentin kosmokseen lähettänyt.

    VastaaPoista
  2. Niihä ne o. Välil ei ees viittis nousta, ku niipalv*tuttaa ku aina koskee. Kovaa tai hemmetinkovaa. 7 tuntii jo taas menny eikä napit vaa vie kipuu pois. Onneks tunninpääst saa ottaa lisää.
    Koira jalois, V nosteli pikkukisut mun petii. Haistelivat ja maistelivat mua, koira ihan liikkumatta on.

    VastaaPoista