tiistai 20. huhtikuuta 2010

Veitsen terällä

Pahoittelen, etten ole vähään aikaan saanut vastattua kommentteihin. Luen ne kyllä moneen kertaan ja arvostan niitä tavattomasti. Tällä hetkellä en vaan saa sanoja asettumaan sellaiseen järjestykseen kuin haluaisin. Koko olemassaolo tuntuu juuri nyt tasapainottelulta veitsen terällä. Naarmuja ja syvempiäkin viiltoja tulee hankittua ja aiheutettua ihan tahtomattaan. Sanat eivät suostu asettumaan haluamaani järjestykseen: ilmaisemaan iloa ja kiitollisuutta, vaikka tiedän sen jossain syvällä pojavirtana kulkevan. Pimeys ja ahdistus puskee terävinä kulmina lauseista läpi.

Tämän päivän sana tuossa laatikossa ei voisi taas parempaan päivään osua. Tähän tartun ja tässä riipun, kun en nyt muutakaan voi, enkä jaksa:

Ja hän sanoi minulle: "Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa". Sentähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan.

2. Kor. 12:9 (KR33/38)


sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Mietteitä itseriittoisuudesta

Edellisen tekstin kommenteista tuli mieleen tämä kuva. Se ei ole minun ottamani, enkä valitettavasti muista, mistä olen sen mukaani poiminut. Se kertoo joka tapauksessa mielestäni jotain tärkeää. Tuntuu hyvältä lukea toisten ajatuksia ja kuulla, että omat sanat ovat joskus jotain muuta koskettaneet. Olla joku jollekin - edes joskus, hetken ajan. Kaipa se on aika yleismaailmallinen toive.

Jossain sataa parhaillaan tuhkaa. Täällä meillä räntää ja lunta. Ihmiset tuntuvat olevan hämmennyksissään luonnonilmiöiden äärellä. Joidenkin mielestä näin kylmän talven jälkeen kasvihuoneilmiöstä on turha puhua. Keskimäärin kuulemma talvi ei silti ole ollut maapallolla poikkeuksellisen kylmä. Me suomalaiset ja muut kylmyyttä osaksemme saaneet katsomme asiaa taas hiukan liian subjektiivisesta näkökulmasta.

Juuri näkökulmien kapeutuminen ja kohtuuton subjektiivisuus minua tässä omassa eristäytyneisyydessäni eniten huolestuttaa. Todellisuudentaju helposti vääristyy, jos vaikutelmiaan ja ajatuksiaan ei koskaan vertaile toisten kanssa. Toki voi lukea kirjoja ja katsoa elokuvia, mutta se ei ole sama asia kuin elävän ihmisen kohtaaminen kasvokkain ja keskustelu, jossa toisen viesteihin on mahdollista reagoida välittömästi.

Äärimmäiseen subjektiivisuuteen ja itsekkyyteen ihminen voi ajautua muistakin syistä kuin liiallisen yksinolon seurauksena. Joillakin on vaan tarve olla aina oikeassa, käyttää valtaa ja osoittaa ylemmyyttään. Joiltakin puuttuu tyystin kyky ja halu kuunnella toisia, ottaa vastaan se, mitä muilla voisi olla annettavana.

Liiallisesta itseriittoisuudesta seuraa kuitenkin helposti yksinäisyys. Besserwisser ei kerääkään ympärilleen aidosti ihailevaa kuulijakuntaa, vaan ihmisiä, jotka nyökyttelevät hyväksyvästi päästäkseen helpommalla ja poistuvat paikalta niin nopeasti kuin mahdollista.

Mieheni työhuoneen verholistaan on maalattu nuottiviivasto, johon on tulossa nuotinpätkä. Kun kysyin, mikä kappale siihen on tulossa, hän kertoi, että se, nykyään virsikirjastakin löytyvä laulu, jonka (ainakin jonkin version) tekstissä sanotaan:

"Herra elämääni valvo, etten harhaan vaeltaisi täällä ohi ihmisten.
Herra auta aina, etten ketään paina, etten toisten taakkaa suuremmaksi tee.
Tule sydämeni. Ohjaa askeleeni. Etten väisty silloin, kun taas kutsun saan."

Siihen rukoukseen minäkin tahdon tänään liittyä.


sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Vastahakoisen raahustajan surullisia mietteitä

Ulkona on mitä kaunein kevätpäivä. Järki sanoo, että olisi paljon aihetta iloon. Sydän käpertyy silti kasaan ja itkettää. Tämä oma nimetön suruni on viime viikkoina kasvanut päivä päivältä. Sen lisäksi itkettää nyt Leenan ja kummitätini vointi. Molemmat taistelevat syöpää vastaan, eikä tilanne näytä hyvältä.

Lohdullista on se, että molemmat turvaavat Jeesukseen ja siksi jaksavat tarttua toivoon ja valoon. Jotkut ovat myös saaneet syntymälahjana luonteenlaadun, joka auttaa pitämään elämästä kaksin käsin kiinni ja rohkaisemaan muita vielä silloinkin, kun oma tilanne näyttää jo toivottomalta.

Usein olen miettinyt, mikä tarkoitus mahtaa olla sillä, että yksikään näistä omista sairauksistani ei tähän mennessä ole osoittautunut nopeaan kuolemaan johtavaksi, vaikka tutkimusvaiheessa sellaista on epäilty ja itse olen monesti sitä salaa toivonut.

Miksi sellaiset ihmiset, jotka haluaisivat elää ja joilla olisi vielä annettavaa, otetaan pois ja minunkaltaiseni vastahakoiset, päivästä toiseen raahustajat jatkavat täällä taivaltaan. Kaikkiin kysymyksiin ei ole tarjolla vastauksia.

Olenhan minä toki jo kauan sitten sellaiseen ajatukseen päätynyt, että jos en kerran vielä pois pääse, parasta olisi yrittää hoitaa tämä pesti loppuun niin hyvin kuin taidan. Jos ei tästä elämästä itselleni iloa irtoa, niin ainakin voisin yrittää olla avuksi ja iloksi toisille. Siinä samalla voisi niitä ilonpisaroita ehkä roiskua omaankin niskaan.

Sekään ei vaan meinaa luonnistua. Pelkkä hyvä tahto ei nimittäin riitä. Pitäisi tehdä jotain konkreettista. Sitäpaitsi ihmisten auttaminen ja ilahduttaminen sujuu paremmin silloin, kun on jonkinlaisessa kontaktissa ihmisten kanssa. Erakolta se ei onnistu...


torstai 8. huhtikuuta 2010

Teepussiviisautta


Jossain blogeistani olen jo tunnustanutkin, että olen hurahtanut "teepussiviisauksiin". Omassa kodissani sitä laatua ei käytetä, mutta vanhempien luona käydessä nautin, vähintään yhtä paljon kuin teestä, niistä aforismeista, joita heidän käyttämänsä teelaadun pussinpidikkeessä lukee.

Viime kupposesta löytyi tämmöinen ajatus:

Sielu sairastuu,
kun sydän ja järki
kadehtivat toisiaan.
-Tarmo Palonen-

Se puhutteli minua syvästi, mutta haluan makustella sitä vielä, ennen kuin kirjoitan jotain sen herättämistä pohdinnoista. Merkitsen sen nyt vaan tänne itselleni muistiin, jottei hyvä lause unohdu. Ehkä siinä on ajatuksentynkää jollekin toisellekin.

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Pääsiäisen jälkeen

Takana pääsiäinen, ylösnousemuksen juhla. Itse vietin sen vanhassa kodissa muuttopuuhissa roskia ja tavaroita lajitellen. Mies vietti hiljaista viikkoa uudessa kodissa eläinten hoidon ja töiden parissa ja kulki ahkerasti kirkkotilaisuuksissa sekä kuulijana että esiintyjänä.

Vanhan kodin pihalla kevät oli jo pitkällä. Sulanut lumi paljasti haravoimattomat lehdet ja muun ryönän. Läheisellä pellolla kurjet huutelivat ja kottaraisetkin olivat palanneet tutkailemaan synnyinpönttöjään. Onhan niitä meillä siellä pesinyt joka vuosi kaikkien niiden 17 vuoden ajan, jotka siellä asustelimme. Uuden kodin pihalla talvi pitää vielä maisemaa otteessaan. Lunta on sadellut lisää ja yöt ovat kylmiä, vaikka päivisin aurinko ja sade yrittävät vuorotellen kinoksia sulattaa.

Uudessa kodissa kaikki peilit ovat huoneiden perällä, hämärissä loukoissa, kaukana ikkunoista. Vanhassa kodissa vessaan paistoi kirkkaasti aurinko, joka paljasti peiliin katsoessa muutaman kuukauden kuluessa suupieliin ilmestyneet syvät rypyt ja paljon uusia harmaita hiuksia.

Vanhempieni luona Jehovan todistajat käyvät ahkerasti tekemässä käännytystyötään. Äitini lukee innokkaasti heidän julkaisujaan ja se saa minut toisinaan hieman huokailemaan. Tunteelliseen ihmiseen antaumuksellisten vapaaehtoityöntekijöiden kohtelias käytös ja aidolta vaikuttava huoli lähimmäisten sieluista on tehnyt vaikutuksen. Se äitiäni silti jälleen kerran hämmästytti, että Jeesuksen sovitustyö ja ristinkuolema eivät heidän mielestään ole juhlimisen arvoisia asioita sen paremmin kuin joulukaan. Yritin painottaa hänelle, että siinä ollaankin kristinuskon peruskysymysten äärellä, kun mietitään, mikä on Jeesuksen merkitys . Olisiko se sittenkin juhlimisen arvoinen asia.

Eipä silti näyttänyt kovin juhlavalta viikon ajan iltaisin yöpymään tuleva tytärkään römppäisissä siivoustamineissaan ja tukka takussa. Siinä siivoillessa minulla oli paljon aikaa miettiä suhdettani kristillisiin juhlaperinteisiin ja huomasin taas kerran, että en siinä(kään) suhteessa ole sellainen ihminen kuin haluaisin olla. Vaikka pelastussanoma on elämäni tärkein asia, en silti viihdy kirkossa ja seurakunnan tilaisuuksissa. En jaksa kovinkaan paljon pitää yllä juhlaperinteitä, en siivota, leipoa ja juhlistaa kirkkovuoden eri merkkipäiviä.

Minun elämäni tuntuu olevan päivä päivältä vaivalloisemmaksi käyvää rämpimistä, hidastuvia askeleita ja harmaantuvia hiuksia. Usko ja luottamus Korkeimpaan kulkevat silti syvänä pohjavirtana kaiken rähjäisyyden ja keskeneräisyyden alla. Kevät, uusi elämä ja ylösnousemuksen toivo kajastavat toivon valona jossain edessäpäin.

Nyt on katoavaisuuden aika. Se mikä on virheetöntä, ehjää ja iankaikkista valmistuu joskus myöhemmin..

keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Rukouksesta

Tänään rukoilluttaa tavallistakin hartaammin. Tätini Ruotsissa leikataan jo kertaalleen uusineen paksusuolen syövän vuoksi.

Yllättävän monet ihmiset rukoilevat hädän tullen, kuulemma jopa sellaiset, jotka hyvinä päivinä eivät Jumalaa tunnusta olevankaan.

Itselleni rukous on vähän kuin auki jätetty verkkoyhteys, helposti saatavilla, välillä aktiivisemmin käytössä, toisinaan näytönsäästäjä päällä. Parasta siinä on se, ettei lasku aja konkurssiin, vaikka yhteys onkin kaiken aikaa avoinna.

Julkisessa ääneen rukoilussa on jotain yhteisöllistä. Toisaalta kiusalliselta tuntuu joskus se, että siihen liittyy myös ripaus esiintymistä. Sanansa pitää valita tarkasti, jotta kuulijoiden odotukset täyttyvät ja kaikki voivat yhtyä rukoukseen kokematta oloaan turvattomaksi.

Joskus olen mietiskellyt, että Jumalan täytyy olla todella kärsivällinen ja hyvä kuuntelija, kun Hän jaksaa kaikki jaarituksemme huomioida. Näin inhimillisin korvin kuunneltuna jotkut rukoukset kuulostavat melkein loitsuamiselta samojen sanojen toistamisen ja merkillisen nuotin ansiosta. Ehkä niissä rukouksissa on sitten tärkeämpää se kokemus ja yhteyden tavoittelu, ei niinkään sisältö ja selkeä puhe.

Itse tuppaan juttelemaan Jumalalle samaan sävyyn kuin inhimillisillekin olennoille. Saatan toki joskus pyytää samaa asiaa useampaankin kertaan (kiitoksista puhumattakaan), mutta enimmäkseen kyllä luotan siihen, että kun olen kertaalleen asian Hänen eteensä tuonut, Hän kyllä huomioi sen ja vastaa siihen niin kuin parhaaksi näkee.

Siksi kai minua onkin joskus vaivannut se raamatunkohta, jossa mies menee kopistelemaan naapurin ovelle saadakseen lainaksi leipää, kun taloon on tullut iltamyöhällä yllätysvieraita, joille pitäisi saada tarjottavaa. Naapuri on jo nukkumassa, mutta kyllästyneenä toisen meluamiseen nousee lopulta antamaan, mitä toinen pyytää. Muistaakseni sitä vertausta siellä selitetäänkin niin, että sinnikkyys rukoilussa kannattaa ja, että Jumala antaa meille sen, mitä väsymättä pyydämme. Miten tämä nyt pitäisi ymmärtää? Onko meillä Taivaallinen Isä, joka pitää jankuttavista lapsista?


torstai 4. maaliskuuta 2010

Mitä mä teen täällä?

Viime viikkoina elämä on ollut sulaa hauraan pintakuoren peittämää valhetta. Kiskon suutani hymyyn. Yritän teeskennellä pirteää ja puuhakasta. Esitän tekeväni suunnitelmia ja suuntautuvani tulevaisuuteen. Epätoivoisesti (ja epäonnistuneesti) pyrin näyttämään normaalilta, vaikka sisäinen kokemus on kaikkea muuta.

Itku vaanii alati luomien takana. Pahoinvointi velloo vatsassa. Mielessä pintaan pulpahtaa vähän väliä kysymys: Mitä mä teen täällä???

Minun elämälläni ei tunnu olevan tarkoitusta. Missään ei ole mitään mieltä. Syön ja saastutan. Kulutan maapallon energiavaroja. Silitän kissoja. Rapsutan koiria. Valitan omissa blogeissa. Rohkaisen parhaani mukaan muita toisten blogien kommenttilaatikoissa.

Tunnen syvää häpeää saamattomuudestani ja voimattomuudestani. Eristäydyn kaikista ihmisolennoista. En edes toivo mitään muuta apua enää kuin pääsyä tuonne kirkkomaalle, ristin alle lepäämään.

Toisaalta, siinäpä juuri se avainlause: "ristin alle lepäämään". Jos ei olisi sitä ristiä ja ristin kantajaa, ei minulla olisi omasta (ja monen muunkaan mielestä) edes oikeutta olemassaoloon. Viallinen, hyödytön riesa ja taakka.

Viime vuodet ovat tuoneet mielessäni huonouteen ja kelvottomuuteen aivan uuden näkökulman. Joskus nuorempana ajattelin "alhaisuutta" Jumalan edessä köyhyytenä, syntisyytenä ja muunlaisena huono-osaisuutena. Nyt tajuan, että hyväosainen ja oikeamielisyyteen pyrkiväkin voi olla alhaisista alhaisin. Ihmisen vajavaisuus ja heikkous on saanut ajatuksissani ennennäkemättömän ulottuvuuden.

Kun omat voimat, taidot ja kyvyt ovat loppu, eikä uhrilahjaksi Korkeimmalle ole mitään muuta tuotavaa kuin särkyneet toiveet ja syvä häpeä, silloin armo kohoaa arvoon arvaamattomaan. Se on ainoa asia, mikä pitää elämässä kiinni. Elämässä sekä fyysisenä ulottuvuutena että siinä ikuisessa elämässä, jota yhteys Kristukseen edustaa.