Uusi osoite

Häkeltyneenä ja vähän yllättyneenä laitan nyt tänne kuitenkin vielä yhden postauksen siltä varalta, että joku Toivonkodin lukijoista haluaa käydä kurkkaamassa myös uutta blogiani, jonka tämän tilalle perustin.

Pitkälti samoja teemoja siellä pyöritellään kuin täälläkin, mutta siinä mielessä rehellisemmin, että en edes lupaile etsiväni teksteihin valoisaa tai toiveikasta sävyä. Takeita ei ole myöskään siitä, että kristinusko on postauksissa esillä yhtä keskeisesti kuin täällä. (Eihän sekään toki minnekään katoa, kun sattuu olemaan elämäni perusta).

Hieman typerältähän tämmöinen blogien lakkauttelu ja aloittaminen saattaa vaikuttaa, mutta minulla on siihen perusteltu syy: Jos lupaan esittelytekstissä etsiä toivoa ja ryven sitten joka postauksessa omassa masennuksessani koen pettäväni lukijat turhilla lupauksilla.

Arkisissa kohtaamisissa ajaudun jo ihan tarpeeksi teeskentelmään valoisampaa kuin oikeasti olen (jotta en vetäisi muita mukaan synkkyyteeni., ahdistaisi tai ikävystyttäisi).

Olen kuitenkin nauttinut tämän blogin upeista ja syvällisistä kommenteista niin valtavasti, että kovasti ilahdun, jos edes joku löytää uusillekin sivuilleni ja jaksaa niitä taas joskus kommentoida. Osoite on Krätyakan ylivuotoventtiili.

Edit. Sekin kokeilu meni sitten muutaman kuukauden jälkeen puihin. Nyt minut löytää osoitteesta:
Kahden talon tarinoita

Mustaa ja valkoista

Aloittaessani tätä blogia kuvittelin pystyväni erottelemaan jyvät akanoista ja oman pimeyteni valonpilkahduksista. Kuvittelin, että kykenisin merkitsemään muistiin monenlaisia pieniä ja suurempia asioita, jotka ovat minua ilahduttaneet ja kasvatelleet toivoa vaikeuksienkin keskellä. Tästä piti siis tulla jonkinlainen toiveikkaiden ajatusten mehukellari, josta luulin ammentavani voimaa ja vitamiineja, kun talven synkimmät ajat koittavat.

En onnistunut pyrkimyksissäni. Masennus, sairaus ja toivottomuus puskevat läpi kaikista teksteistäni ja teeskentely ahdistaa. Joskus se, että pakottautuu etsimään valoisia puolia, auttaa tosiaan paremmin näkemään ja kokemaan ne. Minulla se ei nyt toimi.

Tästä ei myöskään aluksi pitänyt tulla varsinaisesti uskonnollinen blogi, koska koen, että niissä asioissa minulla ei ole kenellekään mitään annettavaa. Parasta antia ovatkin olleet lukijoiden upeat kommentit. Niistä olen iloinnut ja saanut paljon rohkaisua.

Nyt on tullut kuitenkin aika pistää pillit pussiin Toivon kodin osalta. Krätisemistä jatkan edelleen toisessa blogissani ja otukset mellastavat Suklaamurussa ja Kermakaramellissa. Kiitos kaikille lukijoille ja Jumalan siunausta teidän kaikkien elämään. Toivon koti poistuu blogosfääristä muutaman päivän kuluessa.

Nuupallaan

Eilen unikot puhkesivat kukkaan. Viimeyönä sade jo piiskasi suurimman osan niistä rikki ja lakoon. Nämä kaksi kannattelivat kukintoaan kuin kyynelistä raskaana.

Luontoa seuratessa herää usein tuskainen kysymys: miten Luojalla on varaa tuhlata niin paljon elämää? Linnunpoikia putoaa pesästä ja kuolee ennenkuin ne oppivat lentämään. Uutta elämää syntyy ja tuhoutuu ennenkuin se ehtii kasvaa ja kukoistaa. Maailma on kaunis, mutta niin täynnä kärsimystä, että toisinaan tuntuu kuin koko kauneus hukkuisi mustaan murheeseen.

En ole löytänyt vastausta, mutta tahtoisin uskoa, että kaikella on tarkoitus. Meidän inhimillinen ymmärryksemme ei vain riitä sitä käsittämään. Jotkut osaavat sulkea mielensä surulta ja kysymyksiltä, jotka jäävät vastausta vaille. Minä en osaa, enkä haluakaan niin tehdä.

Silti toivoisin, että vielä joskus voisin elää edes muutaman päivän kevein mielin, vapaana raskaista ajatuksista ja näkymättömistä kyynelistä, jotka painavat kumaraan. Onko se minun kohdallani mahdollista ilman valheita, tunteiden salpaamista ja teeskentelyä? En tiedä. Mikä on totta ja mikä harhaa? Riippunee näkijästä ja kokijasta.

Tiedosta ja uskosta

Liskonaisen kommentti edelliseen postaukseen sai minut miettimään itselleni tärkeää asiaa, nimittäin tiedon ja uskon eroja ja rinnakkaisuutta. Minulle oli nuorena hyvin vaikeata se, että en koskaan kokenut uskonkysymysten äärellä mitään suuria tunteita tai liikutuksia. Erityisen hankalaa oli uskonelämäni alkutaival, koska kävin varhaisnuorena niin sanotusti "tulemassa uskoon" helluntaiseurakunnassa, missä tunteet ovat keskeisesti esillä ja kielilläpuhumisen armolahjaa pidettiin siihen aikaan "oikeanlaisen" uskoontulon merkkinä.

Minä en sitä lahjaa saanut ja siitä puutteesta tuli sekä hienotunteista että ihan suoraa palautetta, josta ymmärsin, että en ollut oikealla tavalla antanut elämääni Jeesukselle. Jumalaan en kuitenkaan voinut lakata uskomasta, vaikka en hengellistä kotia heti löytänytkään. Kävin rippikoulun omassa luterilaisessa kirkossani, valmistuin myöhemmin peräti kirkon nuorisonohjaajaksi, työskentelin gospel-muusikkona ja evankelistana, mutta en koskaan oikein löytänyt paikkaani seurakunnassa. Aivan erityisesti vierastin niitä vaatimuksia, jotka jollain tavoin määrittelivät sen, miltä uskon pitäisi tuntua.

Persoonana olen selkeästi enemmän järki- kuin tunnevaltainen ja yksi tärkein todistus Jumalan olemassaolosta ja rakkaudesta onkin itselleni ollut se, että olen löytänyt Raamatusta paljon sellaista tietoa ja viisautta, joka sopii täsmälleen yhteen niiden modernin tieteen teorioiden ja käsitysten kanssa, joita minä pidän järkevinä. Kiistaton totuus on nimittäin se, että eri tieteenaloilla on kilpailevia koulukuntia ja "lahkoja" aivan yhtä paljon kuin erilaisia kristillisiä suuntauksia. Totuus ei sielläkään ole yksi ja yhtenäinen, vaikka "tiedeuskovaiset" niin usein mielellään antavat ymmärtää.

Tiedeyhteisön piirissä esiintyy myös aivan yhtä suuria intohimoja, fanaattisuutta, dogmaattisuutta ja "hihhulointia" kuin epärealistisissa ja fundamentalistisiksi leimatuissa uskonyhteisöissä. Siellä missä ihmiset toimivat, esiintyy aina ristiriitoja, harhaluuloja, itsekkyyttä ja vajavaisuutta, mutta myös hyvyyttä, kauneutta ja aitoa pyrkimystä totuuteen.

Minulle merkittävä ja lohdullinen havainto on ollut se, että Taivaallinen Isä puhuu jokaiselle lapselleen juuri sitä kieltä, jota parhaiten ymmärrämme. Jotkut suostuvat kuuntelemaan, toiset eivät.

Totuus on yksi ja jakamaton, eikä sitä voi kukaan ihminen tässä ajassa täydellisesti hallita ja käsittää. Voimme kuitenkin pyrkiä siihen ja lähestyä sitä monin eri tavoin. Uskon lisäksi Luoja on antanut meille myös järjen ja tunteet, käden taitoja, taiteen ja monenlaisia lahjoja, jotka täydentävät toisiaan, eivätkä välttämättä ole ristiriidassa keskenään.

Iän ja kokemuksen karttuessa on asenteeni kaiken aikaa toisaalta muuttunut armollisemmaksi, muita ihmisiä kohtaan mutta samalla uskon ydin on kristallisoitunut. On paljon erimielisyyksiä, jotka pitäisi osata ohittaa ja katsoa kanssaihmisiä niin kuin Jeesus heitä katsoo. Suvaitsevaisuus ja armo ei kuitenkaan tarkoita rajattomuutta, kaiken hyväksymistä ja sallimista. Se, että emme tunne totuutta tässä ajassa täydellisesti ei tarkoita, etteikö se olisi olemassa kristallinkirkkaana ja ehdottomana.

Raamatun mukaan tieto katoaa. Sen ehtii huomata uskostaan riippumatta jokainen , joka tarpeeksi kauan elää. Ainoa, mikä pysyy on Jumalan Sana ja rakkaus, sillä siinä on totuus, josta me toistaiseksi näemme vain varjoja ja heijastusta, mutta kerran kasvoista kasvoihin. Niinhän meille Sanassa luvataan.

Lohdutuksen sanoja

Tänään on tuolla Päivän Sana-laatikossa niin kolahtava teksti, että talteenhan se on laitettava. Lohdutuksen sanat ovat aika ajoin tarpeen, eivätkä ne kärsi inflaatiota silloin, kun ovat peräisin elämän lähteestä, josta totuuskin virtaa.

Siitä itse ehkä varmimmin totuuden valheesta ja katinkullasta erotankin, että se kestää koettelemukset. Totuus ei pala tulessakaan, eikä Jumala hylkää meitä sen paremmin paahtavissa helteissä kuin tulipalopakkasissakaan. Vastoinkäymiset eivät tarkoita sitä, että hän olisi meidät hyljännyt. Kivun ja kärsimyksen hetkelläkin Hän on meidän lohtumme ja turvamme, jos haluamme hänen rakkautensa ottaa vastaan. Hänen luonaan on lepo ja rauha. Hän johtaa meidät virvoittavien vetten tykö - ennemmin tai myöhemmin. Meikäläisen tapauksessa ilmeisesti myöhemmin..

Lähellä on Herra niitä, joilla on särjetty sydän, ja hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli. Monta on vanhurskaalla kärsimystä, mutta Herra vapahtaa hänet niistä kaikista.

Ps. 34:18-19

Se kukkii sittenkin

Isän äiti kuoli puoli vuotta ennen syntymääni, joten en ehtinyt koskaan tutustua häneen. Kymmenen vuotta myöhemmin tämä pioni vielä kukki mummuvainaan lähes hoitamattomassa kukkapenkissä. Sieltä äitini sai siitä mukaansa juurenpalasen, josta antoi osan minulle viisitoista vuotta sitten.

Minun puutarhani on varjoinen ja penkki, johon perintöni istutin on aivan liian kuiva ja koivunjuurien läpitunkema tämmöisen uhkean kaunottaren kasvupaikaksi. Sairastuttuani en ole jaksanut enää edes hoitaa kasvejani ja rikkaruohot rehottavat kaikkialla.

Nyt, kun muutaman viikon päästä on edessä muutto pois tästä kodista, olen herännyt murehtimaan kasvieni kohtaloa. Pionini on viimeisen kuudentoista vuoden aikana kukkinut vain pari kertaa. Ei enää aikoihin. Tänä kesänä se kuitenkin yllätti ja kasvatti tämän ihanasti tuoksuvan, yhden ainokaisen, muhkean kukan.

Jotenkin se liikuttaa minua ja muistuttaa Jumalan rakkauden ihmeitä tekevästä voimasta. Hän, joka sanallaan loi kokonaisen maailman, voi halutessaan milloin tahansa kasvattaa uutta elämää sielläkin, missä se inhimillisesti katsoen on jo hyvin epätodennäköistä.

Vähintään 50 vuotta vanha pionin juurakkoni siis kukkii ja taitaa lähteä mukaan uuteen kotiin heti ensimmäisessä muuttokuormassa. Sanokoot puutarhakirjat siirtoajankohdasta mitä tykkäävät, luotan siihen, että se saa hieman apua ja lisäravinnetta siltä, joka kasvun antaa..

Blue View