Samanlaiset, mutta erilaiset

Meillä on kaksi suomenlapinkoiraa: Usma (tuo ruskea) ja Seita (kermanvärinen). Ne ovat sukua toisilleen. Itseasiassa nuorempi (tuo vaalea) on vanhemman täti. Niillä on vain pari kuukautta ikäeroa ja ne on hankittu samasta kennelistä. Silti ne ovat tavattoman erilaiset, sekä ulkonäöltään että luonteeltaan.

Usma on aina hyväntuulinen, reipas, toimelias ja urhea pikku paimenkoira. Se ei koskaan ole aggressiivinen toisia koiria tai ihmisiä kohtaan, eikä välitä pitää kiinni ruuastaan tai tavaroistaan, vaikka onkin selvästi henkisesti vahvempi kuin siskokoiransa Seita. Usma on kiinnostunut uusista asioista, älykäs ja oppivainen, mutta tarpeen tullen ovela keksimään kyseenalaisetkin konstit, joilla saavuttaa haluamansa.

Seita on kaunis ja paksuturkkinen. Se huolestuu helposti ja suhtautuu epäluuloisesti uusiin asioihin. Ruuastaan ja tavaroistaan se pitää kiinni ja saattaa heittäytyä äänekkääksi ja ärhäkäksi, jos kokee toiset koirat jollain lailla uhkaksi. Ihmisistä se pitää ja on hyvin nöyrä ja tottelevainen. Se saattaa viihtyä pitkiäkin aikoja ihan rauhassa paikoillaan, kunhan sitä ei jätetä yksin, sillä silloin sille tulee helposti turvaton olo.

Siinä missä Usma näyttää suhtautuvan elämään optimistisesti ja innokkaasti, Seita vaikuttaa vähän surumieliseltä ja pessimistiseltä. Hellyttävää kuitenkin on, että molemmat koirat ovat oppineet/opetelleet hymyilemään niinkuin ihmiset. Seita on osannut sen pienestä pitäen, mutta Usma on opetellut kohottelemaan suupieliään vasta viime aikoina. Molemmat selvästi seuraavat tarkasti muun lauman ja ihmisten toimintaa ja pyrkivät mukautumaan kaikin tavoin.

Me ihmiset ajattelemme eläimiä helposti kovin yksinkertaisina ja itseämme alempina olentoina. Ihmiset saatamme mieltää persooniksi, mutta eläimiä välttämättä emme. Itselleni eläinten yksilöllisyys ja itseisarvo on päivänselvä asia. Näiden kahden nuoren koiran kautta (Seita ei ole vielä vuottakaan) olen myös oivaltanut paljon perimän, ympäristön ja yksilöllisyyden vaikutuksista sekä ihmisen että koirien kehitykseen.

Erityisesti se tuntuu lohdulliselta, että selvästikään emme ole perimämme vankeja. Kohtaloamme ei sanele myöskään pelkkä ympäristö ja kasvatus. Myös omalla yksilöllisellä tahdolla ja valinnoilla on vaikutusta. Asenne ei ole yhdentekevä juttu ja vähintään siihen voimme vaikuttaa, vaikka elämä muuten olisi jakanutkin huonot kortit. Kysykää vaikka Usmalta, joka vajaan vuoden ikäisenä rohkeasti ylitti Lapissa jokia tuommoisia kaatuneita puita pitkin ja ilman mitään koulutusta paimensi tunnollisesti rippileiriläisiä koko viikon ilman, että sitä tarvitsi kertaakaan kytkeä.

Yksilöllisine piirteineen, vahvuuksineen ja heikkouksineen molemmat pikku karvatassut ovat tämän perheen ihmisille suunnattoman rakkaita. Jos Raamatun sana on totta, luulen, että niin olemme me ihmisetkin Taivaalliselle Isällemme. Hän tietää, mistä olemme tulleet ja "muistaa meidät tomuksi". Silti Hän välitti niin paljon, että antoi kalleimpansa, ainoan poikansa meidän edestämme..

Laulajan laulu

Tästä minä tykkään. Kovasti.

Tyyni ja sees..

Mies palasi sukulointireissultaan mukanaan tämä kuva varhaisaamussa tyynenä taivasta peilaavasta järvenselästä. Jokin siinä puhutteli ja hiljensi levotonta mieltäni. Monet asiat elämässäni ovat nyt myllerryksessä ja sekaisin. Ahdistaa ja masentaa. Tuntuu, että voimat loppuvat kesken, eivätkä ongelmat ratkea, vaikka kuinka ponnistelen solmujen selvittämiseksi.

Nimenomaan tuo tyynestä vedestä heijastuva taivaan sinisyys ja vasta kalpeana punertava aamun kajo tuossa kuvassa muistuttavat siitä, että taivaasta se valo tulee, ei vuoroin myrskyisänä vellovasta ja lempeästi liplattavasta vedestä. Tunteita tulee ja menee, mutta Jumalan rakkaus, armo ja huolenpito pysyy. Ehkä sen tajuaminen ja kokeminenkin olisi helpompaa, ellei niin helposti heittäytyisi oman mielensä myrskyihin vellomaan. Järkikin leikkaa terävämmin silloin, kun tunnekuohut eivät sumenna näkökenttää.

Hätäkös tässä, valmiissa maailmassa, tapasi mummuni rauhoitella kanssaihmisiään pahan paikan tullen. Niinhän se on Raamatunkin mukaan, ettei kukaan voi murehtimisella päiviään pidentää ja tokkopa tuo edistää paljon muutakaan. Jospa siis vastoin synnynnäistä temperamenttiani yrittäisin nyt ottaa rauhallisesti ja jättää ainakin enimmät hötkyilyt sikseen. Asiat etenevät omaa tahtiaan, eikä minun hermostumiseni taida nyt mitään vauhdittaa. Kun on tehty, mitä voidaan, on usein aika pelkästään odottaa..

Ilonpilaaja

Viime viikkoina on osunut usein silmiin blogitekstejä, joissa joku kertoo tehneensä "aarrekartan". Ymmärtääkseni se on harjoite, jolla on tarkoitus selkiyttää omia päämääriä ja unelmia liimaamalla paperille kuvia, joiden on tarkoitus symbolisoida omia, toistaiseksi toteutumattomia, tavoitteita joita kohti on tarkoitus pyrkiä.

En ole pystynyt lukemaan loppuun niitä tekstejä. Ne saavat minut niin surulliseksi ja kiukkuiseksi. Syyksi en keksi muuta kuin, että olen kateellinen (yäk, se on mielestäni kerrassaan halveksittava, vastenmielinen ja turha tunne).

En edes muista, koska minulla viimeksi olisi ollut unelmia, sellaisia ihan oikeita ja voimauttavia, jotka antavat säihkettä harmaaseenkin arkeen ja puhtia pyrkiä johonkin. Toki ymmärrän, että kliininen masennus on nimenomaan sairaus, joka sammuttaa ilon elämästä, vie kyvyn nauttia asioista, mielekkyyden kokemuksen ja usein myös voimat pyrkiä yhtään mihinkään.

Miksi silti tunnen itseni kelvottomaksi ihmiseksi ja kristityksi, kun en osaa edes toivoa mitään muuta, kuin että tästä jotenkuten hautaan selvitään? Tuntuu suorastaan elämän lahjan halveksimiselta, etten osaa olla iloinen ja kiitollinen. Kuka uskoisi, että toivominenkin voi olla jollekin rankkaa työtä..Olen minä vaan melkoinen ilonpilaaja.

Juhlat on jossain muualla

Pienenä taisin mankua äidille turhankin usein, että on tylsää, eikä mitään kivaa tekemistä. Nuorenakin tuntui usein, että kaikki hauska tapahtui jossain muualla. Vanhemmiten kasvoin käsittämään sen, minkä Tove Jansson osuvasti aforismissaan tiivistää: "Ei kenelläkään ole yhtään sen hauskempaa kuin hän itse itselleen järjestää."

Nykyään en voi valittaa, että tekemistä tai hauskanpidon mahdollisuuksia puuttuisi, mutta aina jotain: nyt puuttuu voimia tehdä tai järjestää itselleen mitään. Kai se on vaan hyväksyttävä, että meikäläisen elämässä juhlat on aina jossain muualla. Mutta kuka on väittänytkään, että elämän olisi tarkoitus olla kivaa? Jospa ne juhlat pidetään sitten siellä perillä.. Ken tietää.

Nykyään yksi hyvän ihmisen kriteereistä vain tuntuu olevan kyky nauttia elämästä. Joskus aiempina vuosisatoina tietääkseni ihannoitiin enemmän itsekuria, nautinnoista kieltäytymistä ja askeettisuutta. No, jospa tähänkin lohduksi kelpaisi se Raamatun sana, jossa kehotetaan tutkimaan kaikki ja pitämään se, mikä hyvää on. Meitä ei kehotetakaan mukautumaan tämän maailmanajan kotkotuksiin, vaan pitämään mielessä se, mikä on lopullinen päämäärä, voittopalkinto, jota kohti riennämme..

Oli miten oli, niin näillä mennään, kun ei muitakaan vaihtoehtoja ole. Katkeruus ei ainakaan hyödytä ketään.

Mummu kävi unessa

Viime yönä näin unta 15 vuotta sitten kuolleesta mummustani. Paapan kanssa he olivat jo yli 50-vuotiaita, kun viimein olivat saaneet tarpeeksi rahaa säästettyä toteuttaakseen unelman omasta mökistä maaseudulla. Talo oli vanha, vetoinen ja todella pieni. Silti siinä asusteli pitkään mummun ja paapan kanssa heidän poikansa ja mummun äiti. Sopu sijaa antoi, eikä ihmisillä ollut tilan suhteen niihin aikoihin yhtä suuria vaatimuksia kuin nykyään.

Todellisuudessa mummu asui mökissään kuolemaansa saakka, viimeiset vuodet yksin. Unessa haimme hänet puolisoni kanssa jostain mukaan ja menimme käymään mökillä, joka oli ollut jo vuosia tyhjillään. Talo oli ränsistynyt ja kostea. Lattiat olivat lahonneet ja painuneet vinoon. Mummu oli kovin vastahakoinen edes tulemaan mukaan ja luulin, että hänellä oli haikea olo ja ikävä vanhaan kotiinsa. Kun kysyin asiasta, hän kuitenkin vastasi, ettei hänellä ole sinne ikävä lainkaan. "Aikansa kutakin", hän sanoi ja kertoi olevansa tyytyväinen siellä, missä nyt on. Siinä kohtaa unessa muistin, että hän tosiaankin oli kuollut..

Muun muassa Jung unien selityksissään väitti talon usein edustavan ihmisen persoonaa. Siltä minusta tämä uni tuntuikin. Aivan kuin mummu olisi käynyt sanomassa minulle, että aika aikaa kutakin. Tässä ajallisessa elämässä ja ruumiissa me toteutamme niitä tavoitteita ja unelmia, jotka ovat nyt meille tärkeitä. Kun aika loppuu, ne kaikki jäävät taakse ja edessä on jotain ihan muuta.

Myös minä olen nyt kypsällä iällä - näillä näkymin ihan muutaman viikon kuluttua, saamassa sellaisen talon, josta olen aina haaveillut. Se on hyvin vanha hirsitalo, keskellä kylää, järven rannalla, suurten vänkkyräisten omenapuiden ympäröimä, melkein puolen hehtaarin tontilla, mäen päällä, puolison työpaikan vieressä. Voiko ihminen enää enempää pyytää? Ilmeisesti voi, esimerkiksi terveyttä ja voimia hoitaa niin suurta tonttia ja taloa ja pysyä näiden kaikkien reumakipujen kanssa toimintakykyisenä vetoisessa huushollissa...

Viimeiset vuotensa mummu vietti villasukat ja Aino-tossut jalassa, villatakki päällä kesät talvet ja kärsi kovin samankuuloisista kivuista kuin minä nyt näiden tautieni kanssa. Mummusta minulle jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleen se, että hän oli ihminen, joka osasi hyväksyä asiat sellaisina kuin ne tulivat ja elää täydesti joka hetken. Kun koitti aika päästää irti (puolisosta, lapsista ja lopulta koko elämästä) hän oli valmis myös siihen.

Tuntuu hyvältä ajatella, että jostain alitajuntani sokkeloista tai taivaan avarista huoneista mummu kävi minulle unessa muistuttamassa, että kaikella on aikansa. Toistaiseksi on minun aikani elää tätä ajallista elämää, niinkuin parhaiten taidan. Perille tullaan sitten, kun on sen aika, eikä se hetki ole minun päätettävissäni.

Tajuamisen hetki

Ohikiitävä hetki hiljaisuutta.
Tämä sydämen lyönti, jotain uutta.
Tahdoin juosta pakoon,
jättää taakse kaiken mikä sitoo.
Luulin pääseväni eteenpäin, mutta paikalleni jäin.

Elämää jos pelkää,
suojaksensa pystyttää kiviseinää
juoksee pakoon ja sillat polttaa takanaan
osaksensa valitsee erämaan.

Ei varjoaan voi juosta pakoon.
Ennen pitkää seurastaan sen löytää.
Jos tahtoo auringossa olla,
täytyy valoa sietää.
Itselleen voi valehdella,
mutta Hän jo kaiken tietää.

Elämää jos pelkää..

En tahdo enää yksin olla.
Antaudun valoon sovinnolla.
Arka ja rikkinäinen,
koditon ja hauras.
uskallusta tähän päivään,
rohkeutta huomiseen pyydän.

Elämää jos pelkää..