Ymmärtämisestä

Pyrkimys ymmärtämiseen on aina ollut minulle tärkeää. Liiankin. Ehkä se on eräänlaista pyrkimystä hallintaan. Mitä vanhemmaksi olen elänyt, sitä enemmän on tullut eteen asioita, joita en voi käsittää, en selittää, en luoda teorioita, en edes kokonaan hahmottaa. 

Nuorena oli hallussa varmat vastaukset melkein kaikkiin kysymyksiin. Vähitellen aloin puhua vain omasta näkökulmastani, tuoda esille henkilökohtaisia mielipiteitä, en kaikille sopivia patenttiratkaisuja. 

Nykyään kerron enää pieniä tarinoita ja itselleni nekin nurinpäin. On nimittäin helpompaa selittää syyt ja seuraukset, kun tarinan loppu on tiedossa. Keskellä matkaa, tarinaa tai elämää voi vain luottaa, että lopulta kaikki jotenkin järjestyy, että elämällä sittenkin on jokin tarkoitus..ja kaikella tällä kärsimyksellä, jota maailmaan mahtuu aivan liikaa.

Vuosi vaihtui

Vuosi vaihtui. Minä pysyn samana. Ei siis aihetta lupauksiin. En jaksaisi pitää niitä kumminkaan. En jaksa mitään muutakaan..

Vuosi vaihtui silti ihan mukavissa merkeissä. Naapureiden ilotulitukset näkyivät ikkunasta hyvin. Ne olivat tänä vuonna aiempaa näyttävämpiä, eikä hajalaukauksia säädetyn ajan ulkopuolella toistaiseksi ole tullut liikaa.

Nämä kollektiiviset taitekohdat kalenterissa ovat periaatteessa hyviä ja hyödyllisiä. Jos olisin yhtään energisempi, päättäisin toki pitää kunnostani ja läheisistäni parempaa huolta sekä tehdä jotain konkreettista niin elämän laatuni kuin maailman tilan hyväksi.

Valitettavasti kaikki voimat kuluvat pelkkään hengittelyyn. Kivut ovat kovat, kun ulkona sataa räntää. Huoli sairastavista rakkaista sekä muutamasta muusta jutusta  on tällä hetkellä suuri. Tekee melkein mieli maata hiljaa, yrittää ikään kuin maastoutua. Jospa kohtalo iskisi seuraavan mäjäyksensä vahingossa sivuun.

..Vaikka enhän minä mihinkään kohtaloon usko. Korkeimman johdatukseenhan minä oikeasti luotan. En vaan aina ymmärrä, mikä on tämän kaiken kärsimyksen tarkoitus maailmassa. On helpompi syyttää kohtaloa kuin Häntä.

Mureneva minuus

Muutaman kerran, nuorena tyttönä, harhauduin tanssibaariin. ("Harhauduin" on oikea sana siksi, että melko pian selvisi, etteivät ne paikat olleet minua varten. Aloin hihittää ihan väärissä paikoissa, enkä ilkikurisuuksissani osannut solahtaa sopivan naiselliseen rooliin, sellaiseen, jollainen tytön kuului olla vielä 80-luvulla). Sieltä jäi mieleen eräskin nuorimies, joka aina hakiessaan minua tanssimaan esitteli itsensä  mieheksi, jolla on sydämen paikalla jalkapallo, jonka sisällä asuu Atik Ismael ja Hurriganes.

Tuo ulkoa opeteltu litania, jonka hän toisti joka hakukerralla,  kertoi varmasti jotain olennaista siitä, mitä nuorukainen tahtoi olla. Sen vuoksi taisinkin käyttää turhan kohteliaita sanakäänteitä ilmaistessani, että nähdäkseni meillä ei ollut tuolta pohjalta kovin paljon aineksia pidempään tuttavuuteen..

Nykyään monet meistä joutuvat usein tilanteisiin, joissa pitää muutamalla lauseella esittäytyä, kertoa itsestään jotain niin olennaista, että uudet tuttavat kursseilla, uudessa työyhteisössä ja ties missä, pystyisivät muodostamaan meistä mahdollisimman oikean ensivaikutelman.

Viime aikoina olen joutunut miettimään kuka ja millainen oikein olen. Samaa olen pohtinut myös puolisoni osalta. Molemmat olemme muuttuneet niin valtavasti 28 yhteisen vuotemme aikana, että mahtaisimmeko viihtyä omassa, saatikka toistemme seurassa, jos nyt nuoren itsemme tapaisimme..

Aviomies ei ole koskaan kertonut avoimesti ajatuksistaan. Siinä mielessä hän on ollut minulle mysteeri aina. Itsestäni minun on rehellisesti todettava, että en enää tunne itseäni, enkä tiedä miten itseäni määrittelisin, jos joutuisin jollekin uudelle tutulle esittäytymään.

Yleensähän ihmiset oppivat ikääntyessään tuntemaan itsensä paremmin. Minulle on käynyt toisin päin: vanhetessa suuri osa siitä, mitä pidin olennaisena osana itseäni on murentunut pois.

Mitä jää lopulta jäljelle? Se voisi tuntua pelottavalta ajatukselta, ellen lujasti luottaisi siihen, että on olemassa Hän, Kaikkeuden Luoja, joka tuntee minut ja tietää millainen olen. Hän poimii talteen kaiken tärkeän, muruset, jotka elämä irti kolhii.. ja toisaalta, antaa Henkensä puhaltaa pois kaiken tomun ja turhan.

Mitäs minä turhia murehtimaan..

Elämä on

Kävin perjantaina hammaslääkärissä. Nyt näytän jättikokoiselta marsulta. Hampaissani on vauvana annetun tetrasykliinilääkityksen aiheuttama kiillevaurio, jota täytyy muutaman vuoden välein korjailla, jos haluan pitää hampaani sileinä ja valkoisina. Nuorella hammaslääkärillä oli tällä kertaa enemmän intoa kuin taitoa. Tilasin äsken ajan korjaukseen.

Äitini joutui taas viime yönä sairaalaan. Epäilevät kovien kipujen syyksi munuaiskiviä. Hirveä tauti, mutta kerrankin ,ilmeisesti, on pientä toivoa saada vaiva hoidettua. Yleensä olemme saaneet molemmat pitää loppuikämme sen, minkä olemme onnistuneet hankkimaan ( huom. kehno ironia. Ilomielin antaisin pois kaikki vaivani tällä sekunnilla).

Joskus olen miettinyt sitä selitystä, mitä psykiatrit auliisti kroonisesti oireileville  tarjoilevat, siis että sairastelu olisi tukahdutettujen psyykkisten impulssien ja käsittelemättömien ongelmien aiheuttamaa. 

Silloin muistutan itseäni siitä, että tuskin olin onnellisesti odotettuna ja rakastettuna vauvana ehtinyt vielä ennen syntymääni hankkia niin pahoja patoutumia, että elimistöni siksi kieltäytyi tuottamasta immuunipuolustukselle välttämättömiä kemikaaleja (sain yli vuoden ajan syntymäni jälkeen sitä vaivaa hoitamaan gammaglobuliinipistoksia).

Enkä usko, että psyykkisten häiriöiden aiheuttama oli myöskään se hinkuyskä, jonka lääkityksen seurauksena kehittymättömään purukalustooni jäi pysyvät vauriot..

Psykiatreilla on omanlaisensa selitykset ( joka koulukunnalla omansa). Kristityillä hieman toisenlaiset. Joku on joskus yrittänyt väittää, että tällä tavoin Jumala koettelee omiaan.Jos niin on minun kohdallani, niin surkeasti olen koetuksissa epäonnistunut. Sitkeästi istuu myös joidenkin mielissä ajatus, että kärsimyksellä Jumala rankaisee, jo tässä ajassa, pahantekijöitä.

Itse en ole kokenut omakseni kumpaakaan selitystä. Totuudellisimmalta tuntuu se yksinkertainen ajatus, että "elämä on.." . Maailmassa nyt kertakaikkiaan vaan on virhe. Vahinkoja sattuu. Ihmiset eivät ole täydellisiä. Suoranaista pahuuttakin on. Enimmäkseen kärsimys näyttää ihmisen silmissä kuitenkin selittämättömältä.

Olennaista omalta kannaltani on se, että en ole kipuni kanssa yksin. Tämä taakka on jostain syystä minulle annettu ja Hänen avullaan jaksan sitä kantaa juuri niin kauan kuin on tarpeen. Matkan määrää en tiedä, enkä tosiaankaan ole keksinyt sen paremmin kärsimykselleni kuin koko olemassaololleni mitään mielekästä tarkoitusta.

Hyviäkin hetkiä on. Pääsääntöisesti odotan silti hartaasti sitä päivää, jolloin homma on pulkassa  ja saan viimein jättää taakseni tämän viheliäisen, kipuilevan lihasäkin, jota ruumiiksi kutsutaan.

Keskiyö ylläni

Masennukseen sairastuttuani en enää ole kyennyt nauttimaan kertomakirjallisuudesta. Keskittymiskyky ei riitä, eikä mielikuvitus jaksa värittää tarinoiden kuvailemia maailmoita eläviksi.

Toissapäivänä kyllästyin kuitenkin television väkivalta- ja urheilupainotteiseen tarjotaan ja tartuin erään suosikkikirjailijani opukseen.

Terry Pratchett on edelleen käsittämättömän tuottelias, vaikka sairastaa tietääkseni Alzheimerin tautia.

Kaikista kymmenistä kirjoistaan suosikkitarinani on tämä Tiffany Särkysestä kertova neliosainen sarja, jossa vilahtavat kaikki muutkin suosikkihahmoni hänen teoksistaan.

Vaikka tämä nimenomainen tiiliskivi on mielestäni harvinaisen kehnosti käännetty (omituisia virheitä lauserakenteissa), tarinan monikerroksisuus  ja lempeä viisaus viehätti minua kovasti.

Aivan kuin ikä olisi tuonut kirjailijalle viiltävän nokkeluuden rinnalle aavistuksen verran enemmän syvällisyyttä ja lämpöä. 

Tästä lukukokemuksesta tuli hyvä mieli.

Piiloon pienelle sykkyrälle

Toivon koti on ollut hiljaa pitkään. Osittain siitä syystä, että toivo tuntuu meikäläisen näköpiiristä tyystin haihtuneen. Minne lie muuttanut..

Toinen syy on pelko. Pelkään arvostelua, ihmisten kovia sanoja ja jopa kommenttien puutetta, sitä viileältä tuntuvaa hiljaisuutta, joka joitakin blogitekstejä seuraa.

Objektiivisesti katsottuna syytä pelkoon ei ole. Muutamaa, pientä poikkeusta lukuun ottamatta olen, pian seitsemän vuotta kestäneen, bloggausharrastukseni aikana saanut pelkästään ystävällisiä kommentteja.

Perusteeton pelko on pesiytynyt minuun silti ja se johtuu suurimmaksi osaksi psyykkisten suojautumiskeinojeni rapautumisesta. Kipu, lääkkeet ja jatkuva voimattomuus syö uskoa omiin kykyihin ja selviytymiseen.

Tunnen itseni suunnattoman vanhaksi ja väsyneeksi. Aivan liian uupuneeksi edes uskomaan ja toivomaan. 

Tällaisen heikkouden tuottama häpeä saa vetäytymään entistä kauemmas muista, yksin, pimeään, tiukallle kerälle, piiloon arvostelevilta katseilta.

Surullisinta on se , että tällaisessa tilassa alkaa helposti kuvitella, ettei näin surkealla otuksella ole asiaa edes Hänen eteensä, joka sentään antoi ainoan poikansa, ettei yksikään (ei surkeinkaan) meistä hukkuisi..

Veneellä kirkkoon

Näin täällä tänä talvena, enkä voi sanoa olevani pahoillani lumen ja pakkasen puutteesta. Saatiinhan sitä lajia jo kahtena edellisenä talvena useamman vuoden edestä.