Sibboleteista

Kieli on mielenkiintoinen ja voimallinen väline. Todetaanhan se Isossa Kirjassakin monessa kohtaa.

Sanoilla voi hoitaa ja rikkoa, ohjata ja eksyttää, piilottaa ja paljastaa. Jotkut sanat ovat kuin matkalaukkuja tai pahvilaatikoita. Ne kätkevät sisälleen ison nivaskan henkilökohtaisesti tärkeitä muistoja tai sisältöjä, jotka kuuluvat tiettyyn aihepiiriin. Ne avautuvat vain niille, jotka tuntevat teeman.

Kun olen nyt jo pitkään ollut syrjässä kaikesta yhteisöllisestä toiminnasta - myös seurakunnasta - on entistä helpompi huomata ennen niin tuttujen alakulttuureiden koodikieli, avainsanat ja sävyt, jotka kuuluvat asiaan tietyissä tilanteissa. Niiden avulla on helppoa tunnistaa kuka on "sisällä" ja kuka ulkona, ketkä ydinjoukkoa ja kuka ei osaa vielä sanastoa täydellisesti.

Kun Jumalasta puhutaan, minua usein häiritsee ihmisten yliherkkyys "oikeiden" sanojen suhteen. Jo seurakuntatyöaikoinani otin toisinaan tietoisen riskin ja rikoin rajoja käyttämällä ilmaisuja, jotka eivät sopineet kontekstiin. Samaa jatkoin opettajan työssä.

Koin, että niin oli joskus helpompi erottaa olennainen epäolennaisesta ja kirkastaa sitä, mikä on tärkeää. Huolestuttavan usein inhimilliset traditiot ja pinnalliset rituaalit samastetaan virheellisesti asian ytimeen, joka kristinuskossa on kaikille sama: Kristuksen sovitustyö, riippumatta herätysliikkeestä tai kirkkokunnasta.

Kiusaantuneisuutta minussa herättää tiettyjen ilmaisujen rituaalinomainen toistaminen. Rukouksessa ymmärrän sen merkityksen meditatiivisen tunnelman ylläpitäjänä, mutta se, että jokapäiväisessä puheessa, kuulijasta riippumatta toistetaan ja hoetaan kristillisiä sanontoja, (jotka eivät välttämättä edes avaudu asiaan vihkiytymättömille) tuntuu minusta vastenmieliseltä.

Siinä on jotain ikävällä tavalla primitiivistä, lähes harhaoppista. Aivan kuin hokemalla tiettyjä ilmaisuja lausuttaisiin loitsuja, joilla manataan toivotunlaisia voimia paikalle. Tarkkaa lukua pidetään myös sanoista, jotka ovat kiellettyjä, koska niillä voidaan houkutella sitä vastakkaista voimaa.

Minusta Jumala ei ole niin pieni, eikä pikkusieluinen. Hän näkee syvemmälle, asian ytimeen, eikä hän ole ohjailtavissa meidän loitsuillamme. Rukouksessakin on mielestäni kyse jostain muusta.

En minä tarkoita, että pitäisi ryhtyä puhumaan rumia, venyttelemään hyvän maun rajoja tai tahallaan loukkaamaan ketään. Toivoisin vain, että ihmiset viestiessään enemmän ottaisivat huomioon kuulijan ja muistaisivat, että asioista voi puhua monella tavalla.

Omituisella kaanaankielellämme me kristityt joskus tarpeettomasti säikyttelemme kanssaihmisiämme. Uskosta ja Jumalasta voi minun mielestäni puhua monin eri sanoin. Ei Kolmiyhteinen Jumalamme ole kuin muinaisten luonnonkansojen Otso, jonka nimeä ei sopinut sanoa ääneen, ettei peto vaan kutsusta ilmaantuisi ja raatelisi karjaa.

Vaan eivät muutu tekommekaan tai sydämemme puhtaus siitä kummemmaksi, vaikka aina ja kaikkialla viljelisimme puheessamme kristillisiä fraaseja. Joskus voi käydä peräti päin vastoin , jos kielenkäytöstä tulee negatiivinen vallan käytön ja kilpailun väline (esim."minä olen hurskaampi tai oppineempi kuin sinä, kun nyt hoksasin käyttää tässä tätä ilmaisua").

Jumala näkee sydämeen ja mieleen, sanojen taa, todelliset tarkoitukset ja senkin, mitä emme osaa sanoiksi pukea. Toisten ihmisten vuoksi meidän olisi kuitenkin hyvä hioa sanallisia taitojamme ,sopeuttaa kielenkäyttömme tilanteen mukaan ja unohtaa taikauskoinen suhtautuminen sibboletteihimme.

Adventti alkaa

Tänään iski oivallus: adventti on Jeesuksen tuloon valmistautumista ja juhlan odotuksen aikaa. Mikä siis sen toiveikkaampaa tohinaa.

Tänä vuonna olen ajatellut lähestyvää joulua allapäin, koska tulossa on mitä ilmeisimmin elämäni ensimmäinen jouluaatto, jota emme puolisoni kanssa vietä oman lapsuudenperheeni seurassa. Kun ketään ei ole tulossa ja joulunpyhistä on todennäköisesti tulossa samanlaista kökkimistä kahdestaan kuin muistakin päivistä, ei tee mieli edes kovasti laittaa kotia juhlavaksi.

Vanhemmat alkavat olla vaivoineen niin huonossa kunnossa, ettei pitkä autoilu aatoksi kummankaan tyttären luo houkuta. Me puolison kanssa emme puolestamme voi olla edes vuorokautta poissa kotoa, kun lemmikkieläimiä on jos jonkinlaista ja ne vaativat kokoaikaista huolenpitoa (lammasta, kanoja ja viittä kissaa ei voi oikein autoon mukaankaan pakata, vaikka koirat vielä voisikin).Olo tuntuu haikealta. Aivan kuin joulun taika ja juhlava tunnelma olisi lopullisesti menetetty.

Tietyssä mielessä lapsuudesta alkanut joulujen ketju särkyi jo muutama vuosi sitten, kun äiti joutui viettämään pyhät sairaalassa ja me muut pelkäsimme kaiken aikaa pahinta. Joulussa minulle on aina ollut tärkeintä oman perheen yhdessäolo ja rauhallinen tunnelma. Mitään erityisiä kristillisiä perinteitä emme ole sen vietossa vaalineet (emme tosin mitään kovin "jumalatontakaan")

Muutimme tänne uudelle kotipaikkakunnalle viime vuonna 12.12 ja vietimme joulun keskeneräisessä kodissa. Vanhemmat viettivät aaton meillä. Vaikka talo on kodikas ja viihtyisä, tunnen silti olevani täällä vain vierailulla ja kaipaan kotiin, vaikka en osaa sanoa missä sellainen tarkkaan ottaen voisi olla.

Tänään, kauniiden, keveiden lumihiutaleiden leijuntaa katsellessa tuli mieleen, että ehkä nyt on aika luoda uudenlaiset jouluperinteet. Loppujen lopuksi tämä matkamme maan päällä on lyhyt (tai pitkä) kuin lumihiutaleen putoaminen pilvistä maahan.

Mihinkään emme voi pysähtyä, emmekä takertua tähän maalliseen. Meille on tarjolla vain Jumalan lupaukset siitä, että häneen turvaten olemme matkalla kotiin.

Adventti on joulun lapsen odottamista, mutta myös sen päivän odottamista, jolloin Jeesus palaa maan päälle kaikessa kunniassaan noutamaan omiaan.

Vaikka joudun nyt kypsässä keski-iässä päästämään irti rakkaista traditioista ja vähitellen luopumaan monista muistakin asioista, jotain on, josta ei tarvitse päästää irti. Ehkä siitä löytyy jouluun konkreettisesti koettava lämpö ja tunnelma tästä eteenpäinkin. Toivon ainakin..

Se, mikä jää..

Tätä blogia on viime aikoina tullut päiviteltyä vaisusti. Osasyy on se, että olen ollut hieman hämmentynyt siitä, että tämä lipsahti hengelliseksi blogiksi, vaikka alkuperäinen tarkoitukseni oli pohdiskella toivoon liittyviä näkökulmia laajemmalta pohjalta.

Nyt olen kuitenkin päässyt pulmastani yli. Sitä tovin pohdittuani totesin, että ehkä minulle vain on elämässä käynyt niin, että se kaikki muu, mistä joskus olen toivoa ammentanut on riisuttu pois: fyysinen voima, yhteiskunnallinen vaikutusvalta, tieto, henkiset kyvyt ja sosiaalinen verkosto.

Kaikki nuo ovat sairastelun myötä rapistuneet, jopa hankittu tieto on ehtinyt suurelta osin muutamassa vuodessa vanhentua. Nykyään kaikki muuttuu niin nopeasti. Ystävyyssuhteet ovat hoidon puutteessa näivettyneet ja muistin lisäksi myös sosiaaliset kyvyt tuntuvat heikentyneen.

Se ainoa, mikä on jäänyt jäljelle, ei riipu minun mieleni tai ruumiini kunnosta. Kaikkivaltias Jumala ei myöskään kysele suositusten tai ammattipätevyyden perään.

Ei minusta ole enää opettajaksi millään elämän alueella. Ei edes näissä hengellisissä asioissa. Vierellä kulkijaksi kyllä, rohkaisijaksi, kannustajaksi ja esimerkkitapaukseksi siitä, että Jumalalle kelpaa ilman meriittejä, hienoja oivalluksia tai ahkeraa puuhastelua.

Se, mikä lopulta jää, kun kaikki muu riisutaan, on Jumalan armo. Siinä saamme levätä.

Auttamisesta

Isossa kirjassa puhutaan paljon auttamisesta, lähimmäisenrakkaudesta ja huonompiosaisista huolehtimisesta. Missään ei minun muistaakseni mainita, että avun tarvitsijoiden tulisi olla erityisen kunnollisia, kunniallisia ja arvollisia saamaan apuamme ja tukeamme - vaikka sillä tavoin on asiaa virheellisesti, kaikkina aikoina tulkittukin.

Tätä teemaa olen viime aikoina päätynyt pohdiskelemaan, kun olen törmännyt useampaankin avuntarvitsijaan, joiden kohdalla on melko ilmeistä, ettei heidän ahdinkonsa ole pelkästään onnettomien sattumien summa.

Monet vaikeat tilanteet, joihin ihmiset elämässään joutuvat, ovat ilman muuta osittain omaa syytämme. Oikeastaan ihan mihin vaan hätään ja vahinkoon voimme osoittaa osasyylliseksi uhrin itsensä (Mitäs osti niin kalliin talon, ettei selviytynyt veloistaan, Mitäs lähti vieraaseen maahan, Mitäs pihisteli vakuutuksissa, Miksei opiskellut pidempään, vaikka tiesi, että akateemiset löytävät aina paremmin töitä. Mitäs liikkui huonossa seurassa ja tuli raiskatuksi/ /ryöstetyksi/pahoipidellyksi/tapetuksi).

Vaan miten kävisi, jos Jumala viimeisellä tuomiolla ryhtyisi tivaamaan meiltä selityksiä kaikkiin niihin varomattomuuksiin ja typeryyksiin, jotka eläessämme johtivat meidän pahantekoon ja vaikeuksiin. En minä ainakaan siitä pussista itseäni pois osaisi puhua..

Viime aikoina olemme puolison kanssa ottaneet suurehkoja taloudellisia - ja muunkinlaisia - riskejä auttaaksemme ihmisiä, joilla on ollut taloudellinen hätä. Voihan se olla, että vielä poltamme näppimme, mutta silti en halua päästää irti ajatuksesta, ettei tätä maallista ja muuta hyvää, mitä meille kullekin on annettu, ole tarkoitettu pelkästään itsekkäisiin nautintoihimme.

Ilo ja rakkaus kasvaa ja leviää maailmassa jakamisen kautta. Antakaa niin teille annetaan. Leiviskäänsä ei pidä pankota sukanvarteen tai haudata maahan turvaan. Antaessaan ihminen harvoin köyhtyy, kun ei rikkautta voi sittenkään mitata pelkästään rahassa..

Sateenkaari

Kun maisema tummuu ja tuntuu, että kesän lämpimät muistot taas liettyvät syksyn sateisiin, toivoa tarvitaan. Minua sateenkaari muistuttaa siitä, ettei Hän anna hukkua kenenkään, joka Hänen lupauksiinsa tarttuu ja niissä kiinni riippuu..

Kirsikankukka

Tämä kappale oli pitkään yksi suosikkibiiseistäni. Yllättäen sen oli joku viimein ladannut YouTubeen, joten pitäähän se tänne esille laittaa. Tyhjänpäiväisiä rallatuksia on maailma pullollaan. Tällaisia lauluntekstejä toivoisin enemmän.

Elämän puutarha

Elämä on siinä mielessä samankaltainen ilmiö kuin puutarha, ettei se tule koskaan valmiiksi. Jos asioitaan hoitaa hyvin, ne saattavat järjestyä - tavalla tai toisella - olosuhteitten rajaamissa puitteissa. Puutarhassa on sama juttu. Istutuksia voi suunnitella ja kasveja hoivata, mutta mitään takeita ei ole siitä, että perusteellinenkaan suunnittelu tuottaisi toivottua tulosta.

Joskus loppuu puutarhurilta voimat tai aika kesken. Toisinaan sää yllättää. Maaperä ei ole kaikkialla samanlaista, eivätkä kasvitkaan käyttäydy aina odotusten mukaan. Kasvu ja elämän kiertokulku on joka tapauksessa ihme, jota voimme olla vain vähän avittamassa. Paljon enemmän kuin jotkut tahtovat myöntääkään, se lopulta on "korkeemmas käres".

Tätä olen tänä kesänä puutarhatöissä mietiskellyt ja sitä, miten merkillinen puolitoistavuotinen itselläni nyt on takana elämänmuutoksineen ja jyrkkine vaihteluineen niin sääoloissa kuin toiveikkuuden asteessa.

Talvi oli täällä uudella kotiseudulla poikkeuksellisen kylmä, mutta sitä se taisi olla koko Suomessa. Merkillisen pitkä lämmin jakso toukokuussa pyräytti esimerkiksi kasvattamani tomaatit ennennäkemättömään kasvuvauhtiin. Nyt on sitten taas hellejakso ja kaikki kuivuu..

Puolitoista vuotta sitten kuvittelin, ettei elämässäni enää tulisi tapahtumaan mitään jyrkkiä muutoksia mihinkään suuntaan, korkeintaan loivaa alamäkeä loppuun saakka..Nyt näyttää siltä, että paljon suurempia muutoksia voi tapahtua ja on jo tapahtunut kuin osasin odottaa. Elämä yllättää....eikä valitettavasti aina positiivisesti.

Siksi ajatus siitä, että on yksi, joka pysyy samana kautta aikojen tuntuu aina vaan lohdullisemmalta. Hän joka on elämän meille antanut, luo jatkuvasti uutta. Kaikki on hänen turvallisessa kädessään. Mikä paha meitä siis voisi sillä tavoin vahingoittaa, ettemme siitä Hänen voimassaan selviäisi?