Hämärissä

Aamuhämärissä yöperhoset kerääntyivät ikkunaan sytytetyn valon luo. Taivas riippuu raskaana kuin harmaa, märkä huopa maiseman yllä. Sydäntä painaa suru ja ahdistus. Näyttää siltä, että tänään saattaa olla rakkaan lemmikin viimeinen päivä.

Miisukissa löytyi 13 vuotta sitten yliajettuna henkitoreissaan tien penkalta. Mies vei sen eläinlääkärille, joka ehdotti lopettamista, koska oikeaa omistajaa ei tiedetty. Emme suostuneet vaan maksoimme laskut ja hoidimme sen takaisin kuntoon. Toisen silmänsä se kuitenkin menetti, emmekä etsinnöistä huolimatta koskaan löytäneet sen oikeita omistajia. Monenlaisesta on kisu sen jälkeen selvinnyt ja kulkenut pitkän matkan mukanamme. Nyt se on vaikeasti sairas.

Rakkaistaan on vaikeaa luopua..., mutta, jos taivaassa on kaikki kaunista ja hyvää, on siellä varmasti paikka niillekin, joita olen eniten elämässäni rakastanut: näille nelijalkaisille perheenjäsenille, joista niin moni on jo rajan yli kulkenut ja aina se sattuu yhtä kipeästi. Jää suru, kaipaus ja yhteiset muistot.

Ilot julki

Asioilla on taipumus muuttua konkreettisemmiksi, kun ne sanotaan ääneen. (Siksi yritänkin viimeiseen saakka harkita, mitä suustani päästän ja seistä sanojeni takana). Erityisen suuren painoarvon näyttävät saavuttavan sanat, jotka päätyvät kirjoitettuun muotoon. Väitetäänhän usein, että "asiat ovat varmoja vasta, kun niistä on mustaa valkoisella".

Tänä aamuna heräsin huonosti nukutun yön jälkeen ja valituksen aiheet tungeksivat jo malttamattomina päässäni päästäkseen pursuamaan sanoina ilmoille, vaan enpäs laskenut niitä irti, enkä aio ihan pian laskeakaan.

Ulkona paistaa aurinko. Lammas on haettu sisälle, eikä minun tarvitse enää jännittää, mahtaako se tänään karata laitumeltaan vaarallisille teille. Koiranpennut leikkivät ja kissat viihtyvät sylissä. Tulevan kotimme puutarhasta poimitut omenat maistuvat makeilta. Tiet ovat vaihteeksi sulat, joten uskallan lähteä kesärenkailla autoillen kauppaan. Uudet ikkunaverhot, jotka olen tilannut tulevaan kotiimme, odottelevat noutajaa Matkahuollossa.

Elämä koostuu ohi ja läpi virtaavista elämyksistä ja hetkistä. Juuri nyt hätistän ne synkät ja kivuliaat tunnot kauemmas, enkä murehdi, miten pitkään ne pysyvät loitolla. Tässä hetkessä huomaan, kuinka nämä pienet, arkiset ilot kasvavat suuremmiksi, vahvistuvat ja valaisevat tovin mieleni pimeyttä.

Julki lausutut ilot valaisevat arjen kuin pöydälle sytytetty kynttilä pimeän illan.

Jospa se onkin niin..

Viime viikkoina masennus on tiukentanut otettaan. Syksyisin sillä on yleensäkin sellainen tapa. Nyt on lisäksi meneillään paljon sellaista, joka sitoo voimavarojani niin, ettei niitä riitä depressiopeikolle hanttiin pistämiseen.

Pari synkeällä ja paradoksaalisella tavalla toiveikasta havaintoa olen viime aikoina tehnyt. Ensimmäinen on se, että kun olo on henkisesti tarpeeksi huono, pari muuta probleemaa jää aikalisälle.

Monet lääketieteen asiantuntijat nimittäin väittävät, että masentunut ihminen kokee kiusallisempina pienetkin kivut ja vaivat. Toki depression on todettu myös heikentävän immuunipuolustusta ja konkreettisesti lisäävän erilaisia sairauksia, esimerkiksi infektioita. Itse olen kuitenkin huomannut, että, kun masennus on tarpeeksi syvää, kaikki aistimukset vaimenevat. Samalla lievittyvät kivut. Ei siitä toki siinä tilassa paljon iloa ole, koska ilon kokeminen on syvästi masentuneena (ainakin minulle) mahdotonta. Hoksasinpa nyt vaan semmoisenkin.. samoin kuin sen, että kadotan kokonaan ruokahaluni, kun depressio painuu keskivaikeasta vaikean puolelle ja sehän saattaa olla hyvä ainakin painonkehityksen kannalta.

Toinen oivallus heräsi aforismista, jonka löysin hiljattain jostain lehdestä. Kirjoitin sen muistiin:

Ongelma ei ole siinä,
että toiveemme toteutuvat liian harvoin,
vaan siinä, että ne toteutuvat usein
ja silti olemme tyytymättömiä.
-J. Goldsmith-

Niin ankealta kuin tämä itsensä syyttäminen kaikesta tuntuukin, uskon silti mieluummin tuohon kuin siihen, ettei mitään hyvää elämässäni tapahdu, eikä ole koskaan tapahtunutkaan (mikä johtaisi helposti arvaukseen, ettei tule myöskään tapahtumaan). Maailma on täynnä hyviä ja kauniita asioita. Joskus, joillakin meistä, vaan ikäänkuin silmälasit särkyvät ja sen jälkeen kaikki näyttää vääristyneeltä.

..ja vakka kaikesta mahdollisesta auliisti syyn niskoillen otankin, sitä en suostu uskomaan, että olisin tämän masennuksen itse jotenkin valinnut tai aiheuttanut. Vielä nämä kivut, uupumuksen ja lukemattomat muut oireet jotenkin kestää, mutta tätä täydellistä näköalattomuutta, kylmää pimeyttä ja rusentavaa voimattomuutta en toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään (joita minulla onneksi ei tietääkseni edes ole ;-)

Pidä musta kiinni

Lohdun Lohdun -blogissa (linkki tuossa sivupalkissa) oli tänään teksti, joka jälleen lohdutti ja toi myös mieleen tämän kauan sitten kirjoittamani laulun:

Pidä musta kiinni

Keskellä äänten tulvaa sinä kuiskasit minulle-
Kutsuit mua luoksesi ja minä tulin.
Näytit mistä totuus voimansa saa,
elävä vesi virtaa ja tie kotiin kuljettaa.

Pidä musta kiinni, etten eksyisi.
Pidä musta kiinni, etten irti päästäisi.
Pidä musta kiinni ja ohjaa oikeaan.
Tätä pientä liekkiä älä päästä sammumaan.

Elämä on pitkä tai lyhyt henkäys vaan,
mutta Sinun kanssasi en pelkää.
Tämän maailman kauhut Sinä voitit jo.
Vaikka asiani sotken et käännä mulle selkää.

Pidä musta kiinni..

Ne, jotka katsoo kaukaa, ei näe sisimpään,
ne, jotka aina tietää, miten oikein eletään,
Mut Jumala ei mittaa ihmismitoilla.
Hän kysyy ainoastaan tahdonko seurata Kristusta.

Pidä musta kiinni, etten eksyisi.
Pidämusta kiinni, etten irti päästäisi.
Pidä musta kiinni ja ohjaa oikeaan.
Tätä pientä liekkiä älä päästä sammumaan.

Addiktio vai terapiaa

"Hedelmistään puu tunnetaan" sanoo se kirja, johon tässä blogissa useimmin viittaan ja se väite pätee aika moneen asiaan. Monista ilmiöistä on ensinäkemältä vaikea sanoa ovatko ne ihmiselle hyväksi vai pahaksi. Useimmissa asioissa on kai ne molemmat puolet.

Olen viime aikoina miettinyt paljon tätä kirjoittamista, sen syitä ja vaihtoehtoisia ajankäyttömuotoja. Tänään törmäsin nettiuutisissa johonkin kirjaesittelyyn, jonka valitettavasti jo kadotin, mutta sen aiheena oli kirjoittamisen terapeuttiset vaikutukset. Googlettamalla löytyi sitten aiheesta paljon muitankin linkkejä. Tässä yksi ihan mukavasti muotoiltu.

Tunnen ihmisiä, joilla on pakkomielle ruuasta. Eräillä siivousinto ja bakteerikammo lähentelee jo pakkomiellettä. Jotkut eivät osaa olla yksin. Joillekin liikunta on niin tärkeää, että sitä on harrastettava terveyden menettämisen uhallakin. Listaa voisi jatkaa pidemmältikin. Monet asiat, jotka kohtuudella nautittuina ovat hyvinvointia lisääviä ja terveellisiä muuttuvat tietyn rajan ylityttyä vahingollisiksi.

Addiktoitua voi aika uskomattomiin asioihin. Syyt riippuvuuteen löytyvät yleensä psyyken syvemmistä kerroksista ja jos niitä käsittelemättä yksinkertaisesti repäisee itsensä riippuvuudestaan irti, on melko varmaa, että riippuvuus tai pakkomielle putkahtaa ennen pitkää esille jossain toisessa muodossa.

Mistä sitten erottaa milloin esimerkiksi bloggaamisessa on kyse riippuvuudesta ja milloin tiuha postaustahti on merkki siitä, että kirjoittaja nauttii tekemisestään positiivisella tavalla tai kokee saavansa siitä apua mielensisältöjensä jäsentämiseen? Jotkut harrastavat liikuntaa useita kertoja päivässä. Onko se normaalia? Entä useamman postauksen kirjoittaminen saman päivän aikana?

Luulen, että eron havaitseminen addiktion ja terapiakirjoittamisen välillä ei sittenkään ole niin vaikeata kuin voisi kuvitella. Addiktio lisää ahdistusta - ainakin pitkällä aikavälillä. Se vääristää yksilön elämän tasapainoa, vie kohtuuttomasti aikaa, saattaa vahingoittaa toisia ja eristää addiktin itsensä asioista, jotka olisivat hänelle hyväksi ja lisäisivät hänen psyykkistä energiaansa.

Hedelmistään puu tunnetaan tässäkin asiassa. Siis tuottaako blogien lukeminen ja kirjoittaminen elämääni enemmän hyvää kuin pahaa? Toistaiseksi vastaan siihen kysymykseen, että hyvää.

Sittenkin

Koko tähänastisen elämäni ajan olen raapinut kynnet verillä tikkuja polttaakseni siltoja takanani. Aina, kun jokin on alkanut tuntua tukalalta, ratkaisuksi ongelmaan on valikoitunut sama, vanha konsti: lähteminen taakseen katsomatta.

Saman ominaisuuden kääntöpuolena on ollut positiivisempikin taito: olen ollut hyvä tekemään ratkaisuja, joiden katumiseen en ole myöhemmin hukannut energiaa, eikä minulla juuri ole ollut taipumusta häilyväisyyteen. Se, mitä sanon on yleensä pitänyt kutinsa, eikä toisten ole tarvinnut arvailla, josko se jo huomenna muuttaa mielensä.

Jokin on nyt selvästi muuttunut. Ratkaisujen tekeminen on käynyt vaikeammaksi ja ehdottomuus on karissut. Toisaalta osaan ottaa entistä paremmin monia näkökulmia huomioon ja joustaa, mutta valitettavana sivuvaikutuksena ilmenee epäröintiä ja katumusta. Harvat asiat ovat enää mustavalkoisia.Usein olo on myös ahdistavasti samanlainen kuin labyrintissa poukkoilevalla rotalla. Vapaudelta tämä ei totisesti tunnu. Pakokauhun vallassa tulee välillä rynnättyä tasan sinne suuntaan, minne sattuu pääsemään.

Jokin aika sitten lopetin kaksi blogiani ja pari päivää sitten aloitin sisareni kanssa uuden. Koska kirjoittaminen on minulle ainoa toimiva keino purkaa ja jäsentää ajatuksiani, koen tarvitsevani näitä blogejani kuin kasvi vettä ja valoa.

Kahden talon tarinoita on yhteisblogi, jota en halua liikaa kuormittaa omilla abstrakteilla ja aika ajoin ahdistuneilla pohdinnoillani. Sen on tarkoitus keskittyä konkreettisempaan elämään, arkiseen toimintaan ja kokemuksiin. Akka krätisee- tyyppiseen, edes pientä yhteiskuntakriittistä otetta vaativaan kirjoitteluun, minulla ei tällä hetkellä voimat riitä. En kertakaikkiaan jaksa seurata mediaa, enkä ajatella kovin objektiivisesti.

Siispä aktivoin uudelleen tämän Toivon kodin. Yritän uudelleen lähteä tavoittelemaan sitä samaa, jonka päämääräkseni ilmoitin tätä blogia aloitellessani. Tahdon edes etsiä ja tavoitella asioita ja ajatuksia, jotka antavat voimaa, ilahduttavat, valaisevat ja luovat toivoa tähän henkilökohtaiseen helvettiini, joka ei kuitenkaan missään mielessä ole ainutlaatuinen. Jokaisella kun lienee omanlaisensa risti kannettavana.

Jos siis jollakin on vielä tämä osoite muistissaan ja tänne sattuu eksymään, niin nöyrä pahoittelu poukkoilustani. Täällä sitä nyt kumminkin taas ollaan - itseä terapoimassa niillä pienillä eväillä, jotka repusta sattuvat löytymään.

Uusi osoite

Häkeltyneenä ja vähän yllättyneenä laitan nyt tänne kuitenkin vielä yhden postauksen siltä varalta, että joku Toivonkodin lukijoista haluaa käydä kurkkaamassa myös uutta blogiani, jonka tämän tilalle perustin.

Pitkälti samoja teemoja siellä pyöritellään kuin täälläkin, mutta siinä mielessä rehellisemmin, että en edes lupaile etsiväni teksteihin valoisaa tai toiveikasta sävyä. Takeita ei ole myöskään siitä, että kristinusko on postauksissa esillä yhtä keskeisesti kuin täällä. (Eihän sekään toki minnekään katoa, kun sattuu olemaan elämäni perusta).

Hieman typerältähän tämmöinen blogien lakkauttelu ja aloittaminen saattaa vaikuttaa, mutta minulla on siihen perusteltu syy: Jos lupaan esittelytekstissä etsiä toivoa ja ryven sitten joka postauksessa omassa masennuksessani koen pettäväni lukijat turhilla lupauksilla.

Arkisissa kohtaamisissa ajaudun jo ihan tarpeeksi teeskentelmään valoisampaa kuin oikeasti olen (jotta en vetäisi muita mukaan synkkyyteeni., ahdistaisi tai ikävystyttäisi).

Olen kuitenkin nauttinut tämän blogin upeista ja syvällisistä kommenteista niin valtavasti, että kovasti ilahdun, jos edes joku löytää uusillekin sivuilleni ja jaksaa niitä taas joskus kommentoida. Osoite on Krätyakan ylivuotoventtiili.

Edit. Sekin kokeilu meni sitten muutaman kuukauden jälkeen puihin. Nyt minut löytää osoitteesta:
Kahden talon tarinoita