Valo on..

Tänään näin ensimmäiset muuttolinnut. Joutsenparvi lensi talomme yli ja huuteli kevätterveisiä matkalla Pohjoiseen. Se oli kuin lupaus ja muistutus siitä, että kesä on tulossa. Valo ja lämpö on, vaikken, minä niitä nyt juuri tunne. Samoin se suurempi valo ON, vaikken sitä kaikin ajoin pysty konkreettisesti kokemaankaan.

Mistä mahtoikaan Villiminttukissa uneksia luumupuun juurella kaksi kevättä sitten..

Outi&Lee

Oi ihanaa, mitä bongasin YouTubesta. Outi on gospelpuolelta nuoruusvuosieni merkittävin idoli. Edelleen hänen laulunsa sykähdyttää.

Parempia uutisia

Täällä Toivon kodissakin kommentoinut Liisa käynnisti mukavan projektin. Perustimme Liisan ja Leenan kanssa yhteisen blogin, jonne kokoamme mielestämme positiivisia uutisia toiveikkuutta nostattamaan. Rima ei ole korkealla. Suuret ja pienemmätkin ilouutiset noteerataan. Käykää joskus katsomassa, jos kiinnostaa. Linkki löytyy tuosta sivupalkista.

Liisan tämänpäiväinen juttu siellä sai minut pohtimaan tuota täydellisyyden ja mahdottoman tavoittelua edellisestä postauksesta poikkeavallakin tavalla. Onhan Jumalan täydellisyys ja Jeesuksen esimerkki meille myös lohdutus ja rohkaiseva esimerkki. Siitä huolimatta, että me emme itse koskaan tässä ajassa saavuta täydellisyyttä, hyvää kannattaa tavoitella. Rakkautta on. Kauneutta on ja täydellistä hyvyyttä. Toistaiseksi me vain näemme ne niin kuin kuvastimesta.

Sitäkin taisin miettiä jo vuosikymmen sitten, kun väsäsin tällaisen laulun:

Luovuuden lähde

Miten kuvata näkymätön, käsittää käsittämätön.
Sormi piirtää veteen viivaa ja pilvet kulkee yli.

Maalasin taideteoksen.Yritin luoda täydellisen kuvan.
Unieni varjojen vain näin siinä kertautuvan.

Tuulta tavoittaa
ja pakenevaa unikuvaa,
kun kohti täydellistä kättään kurottaa.
Vain heijastusta Tosi Valon
on hehku tää,
mutta se lämmittää
ja vain mahdotonta
kannattaa yrittää.

Miten vangita hahmoton, hallita hallitsematon.
Tummat pilvet meren yllä myrskyn voimasta muistuttaa.

Kaiken yllä Ajaton, Salattu, Voima Rajaton
uutta luo ja muistuttaa kuka on ja odottaa.

Tuulta tavoittaa..

Täydellisyyden tavoittelusta

Vasta sairastamisen myötä olen päätynyt ajattelemaan, että ainakin omalla kohdallani täydellisyyden tavoittelu on yhden sortin suuruudenhulluutta, itsensä korottamista ja ylimielisyyttä. Miksi minä olisin se, joka yltää huippusuorituksiin, uhrautuu ja kantaa toistenkin taakat harteillaan? Miten näillä eväillä semmoiseen kyettäisiin, vaikka siunaus olisikin mukana kuin pienen pojan leivillä ja kaloilla kerran.

Olen ruoskinut itseäni siitä, että en pystynyt täyttämään paikkaani kutsumustyössä, en ollut tarpeeksi kunnianhimoinen ja sinnikäs käyttämään leiviskääni niin, että se olisi tuottanut suurimmat voitot Hänelle, joka sen minulle hoidettavaksi antoi. Olen syyttänyt itseäni jopa kaikista näistä sairauksista. Mitäs en huolehtinut paremmin tomumajastani, poltin kynttilää molemmista päistä, enkä elänyt terveellisemmin. Naurettavaa itsekeskeisyyttä.

Armoon suostuminen on ilmeisesti yllättävän vaikeaa. Myös lapsenmielisyyden ja Jumalan lapseuden merkitys on avautumassa uudella tavalla.

Tänään on mielessä viipynyt Erkki Lemisen runo:

Ensin juoksin
sitten kävelin
nyt ryömin vain.

Nyt vasta hiukan
lapsenmieltä sain.

Säälittävää vai positiivista

On kahdenlaisia ihmisiä - niitä jotka huoneeseen
astuessaan sanovat: ”Tässä minä nyt olen!” ja niitä,
jotka saapuessaan sanovat ”Siinähän te olettekin.”

-Frederick L. Collins-

Voi miten tahtoisinkaan olla ennemmin tuota jälkimmästä ihmistyyppiä. Erakkona eläminen on kuitenkin kaksipiippuinen juttu. Toisaalta yksin ei ole rasituksena toisille, ei odota, ei vaadi, ei häiritse. Toisaalta ei myöskään anna mitään.

Näkökulmasta riippuen taitaa olla joko säälittävää tai positiivista se, että ihmisellä on voimakas halu olla tarpeellinen, hyödyllinen, avuksi tai edes satunnaisesti iloksi ja lohduksi toisille, jos siihen ei kuitenkaan ole voimia eikä kykyä.

Kunpa joskus löytyisi sellainen sosiaalisuuden muoto ja sitoutumisen aste, joka ei tuottaisi kenellekään osapuolelle pettymyksiä ja pahaa mieltä, vaan pelkkää iloa ja kiitollisuutta. Vielä en ole sellaista omalla kohdallani löytänyt.

Kahlil Gibran kirjoittaa:

On totisesti onnettomuus,
jos ojennan tyhjän käden ihmistä kohti,
enkä saa mitään;
mutta mitään toivoa ei minulla ole,
jos ojennan täyden käden,
enkä löydä ketään vastaanottajaa.

Malja ystävyydelle

Tämän illan keväiseen kuulauteen

meidän laulumme kaikukoon.
Arjen huolet, ikävä ikuinen
hetkeks mielistä haihtukoon.

Takkatuliko lämmittää?
Katselen ystävää.
Hymysi valaisee, naurusi soi.

Maljan ystävyydelle me nostamme tänään.
Ehkä huomista ei tulekaan,
mutta hetkessä tässä on rakkaus läsnä.
Ilo pisaroi, kitara soi.

Tämän illan lauluihin, hilpeyteen,
pieniin sanoihin, katseeseen
syksyn tullen palaan ja muistoissa teen
löytöretkiä menneeseen,

mutta nyt oomme tässä
ja sävelmässä
yhdessä ilo ja haikeus soi.

Maljan ystävyydelle me nostamme tänään,
ehkä huomista ei tulekaan,
mutta hetkessä tässä on rakkaus läsnä.
Ilo pisaroi, kitara soi.

Heikkous

Tänään ajellessani kevätaurinkoista maantietä kohti kaupungin keskustaa iski yllättävä de ja vu -ilmiö (miten se kirjoitetaan?!). Tilanteessa ei ollut mitään samaa, mutta tunnelmassa kyllä. 1992 heräsin aikaisin aamulla ja matkustin Ryttylään laulamaan ystäväni levylle yhden soolon ja parin biisin taustat. Laulu meni sisään ensimmäisellä otolla, mutta reissuun kului kokonainen päivä. Sää oli keväisen kirpakka ja kuulas. Olin ollut pitkään sairas, mutta sillä hetkellä tuntui, kuin olisin saanut kivuista ja synkkyydestä vapaapäivän.

Levystä tuli hyvä. Vieläkin se on Jari Kekäleen levyistä yksi suosikeistani. Erityisesti laulu nimeltään Heikkous puhuttelee kerta toisensa jälkeen. Sanat menevät näin:

Heikkous säv. & san. Jari Kekäle

Heikkous ei ole kaunista
vaan usein tosi rumaa
heikkous ei ole tehokasta,
eikä kovin osuvaa.

Heikkous ei ole hauskaa
useimmiten se masentaa.
Heikkoutta ei kukaan tahdo,
silti Jumala antaa

Heikkoutta voimaksi
evääksi toisille viedä
heikkoutta viisaudeksi,
josta vahvat, josta vahvat
eivät tiedä.

Heikkous pukee narrin vaatteet
se riisuu omista rikkaat.
heikkous testaa hienot aatteet
se särkee lahot tikkaat.

Heikkous on päälle kaatuva seinä
se musertaa mahdollisuudet
heikkous on huono jaettu käsi
se pyytää kortit uudet

Heikkoutta voimaksi...

Kerran heikkous avasi ovet
Nyt se sulkee niitä.
Kerran kaikki tekivät parhaansa
nyt ei sekään riitä

Kerran heikkous oli lähtökohta
Nyt se on päätepiste
heikkouteen ei kukaan suostu
paitsi Jumala itse

Ilo

Tänään valitsen ilon, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi tarjolla. Katson hangella telmivää koiranpoikasta ja käännän kasvoni aurinkoon. Annan hymyn tulla kivun ja kyynelten läpi. Ihmeellistä, miten samaan aikaan voi kokea tunteiden koko kirjon surusta iloon, ahdistuksesta vapauteen. Joskus välähdysenomaisesti sitä tajuaa, että kaikki on läsnä kaiken aikaa. Ei tarvitse kuin ojentaa kätensä ja tarttua kiinni toivoon, valoon ja mielenrauhaan. Miksi en tee niin useammin?

Rakkaudesta

Minusta on surullista, että monien mielessä ja kielessä sana "rakkaus" on varattu pelkästään parisuhderakkaudelle. Miten niin merkitykselle asialle onkin kielessämme niin vähän sanoja - vai olisiko syynä se, että rakkaus on liian suuri asia sanoihin puristettavaksi.

Minua suorastaan loukkaa se Veikkauksen mainos, jossa miehet on laitettu kuvailemaan, mitä heidän mielestään on rakkaus, eikä sanoja tunnu löytyvän. Kun he keksivät yhdistää käsitteen jalkapalloon, niin johan alkaa puhetta pursuta.

Raamattu sanoo "niin pysyvät nyt usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus". Samoin siellä sanotaan Jumalan olevan rakkaus. Minä olen aina ajatellut että siinä on oikeastaan kaikki, mitä ihminen henkisesti elämäänsä tarvitsee. Jos vaikkapa korinttolaiskirjeen kolmattatoista lukua lukee tarkasti, huomaa, että siinä kuvailtuun rakkauteen sisältyy sekä Aristoteleen että monien muiden filosofien hyveiden kokoelmat, nykyaikaisen sosiaalipsykologian perustieto ja monissa muissakin uskonnoissa ilmenevä kanssakäymiseen liittyvä viisaus.

Monessa mielessä rakkaus on myös elämää ylläpitävä voima. Minulle se on aina ollut sitä ihan konkreettisesti ja mitä tarvitsevammaksi fyysisten ja psyykkisten rajoitusteni vuoksi tulen, sitä selvemmin kirkastuu myös rakkauden merkitys.

Joka päivä saan ottaa Jumalan , toisten ihmisten ja oman eläinperheeni hyvyyttä ja huolenpitoa vastaan lukemattomin eri tavoin. Yhtä tärkeää on myös antaa rakkautta takaisinpäin. Eikä se tarkoita pelkkää tunnetta tai tekoja, vaan myös rukousta, ajatuksia ja virittäytymistä huomaamaan toisten tarpeet sekä iloa siitä, että voi antaa ja on joku joka haluaa ottaa vastaan. Rakkauden kautta olemme yhteydessä toisiimme, Jumalaan ja koko luomakuntaan. Rakkaus on myös kaikkein voimakkain muutosvoima.

Odottamisesta

Odottaminen epävarmassa tilanteessa on raskasta, kun ei tiedä onko tulossa hyvää vai pahaa - useimmiten kai kuitenkin jotain siltä väliltä.

Odottaessa aika kuluu helposti hukkaan. Joskus takavuosina mietin linja-autossa, kuinka monta viikkoa tai kuukautta elämästäni onkaan tullut vietettyä matkalla jostain jonnekin. Vähintään kuukausia, arvelen, mutta tuskin sentään hukkaan heitettyä aikaa.

Liian helposti tulee ajateltua, että vain päämäärällä on merkitystä, vaikka matkustaminenkin on ihan täyttä elämää. Saattaahan tie olla kuoppainen ja autossa ahdasta. Voi olla, että valot ovat lukemiseen liian himmeät ja matkapahoinvointikin vaivaa. Mitään näkyvää ei ehkä niinä tunteina saa aikaan, mutta elämää sekin silti on yhtäkaikki.

Jotkut eivät saa sitäkään. Heidän elämänsä sammuu ennenkuin oikeastaan alkoikaan. Miksi siis hukata näitä ainutkertaisia hetkiä odottamiseen, keskeneräisyyden ja epävarmuuden murehtimiseen. Tulee, mitä tulee. Se, mikä on olennaista, on kaikki tässä. Huominen pitää kyllä huolen itsestään.

Silloinkin

Hän luo silloinkin,
kun me näemme vain
tuhon ja kuoleman kasvot

Kun kaikki on loppu
Hänen tekonsa tulevat julki.
Ei ole enää esteitä
ihmeiden näkemiselle.

-Marja Lehtinen-Hattara-

Jotain, mistä pitää kiinni

Minulla on jotain, mistä pitää kiinni. Ihan konkreettisesti tuo pieni ja pörröinen pitää vastavuoroisesti minusta kiinni. Se käyttää hihaani tuttina ja tulee syliin aina kun halipula iskee. Minun ilokseni sille iskee se usein.

Sillä on tassuissaan kuusi varvasta, eikä se muutenkaan ole kuin muut. Minun pieni enkelikissani. Sylioravani, joka tähän mennessä on onnistunut houkuttelemaan minut nousemaan aina uuteen aamuun.

Viitisen vuotta sitten otin kämmenselkään tuon tatuoinnin, jotta muistaisin tarttua rukoukseen muulloinkin kuin silloin, kun tuntuu, ettei muu auta. Nyt en oikein tiedä, mitä rukoilla. Toisaalta tahtoisin jo pois. Olen väsynyt tähän loputtomaan kipuun ja sairastamiseen, mutta kuka on minun pikkuisilleni sylinä ja tuttina, jos sydämeni nyt lopullisesti pettää, enkä jonain aamuna enää jaksakaan.

Lääkkeet helpottavat tällä hetkellä oloa hieman, mutta kaikkea ei voi pillereillä korjata. Kun tomumaja kuluu loppuun, se riisutaan ja on aika siirtyä johonkin uuteen. Joko pian on minun aikani? Ehkä. Sen tietää yksin Hän, joka elämän antaa ja ylläpitää. Omasta puolestani en pelkää, mutta kunpa joku pitäisi hyvää huolta näistä, jotka jälkeen jäävät...Sitten jos ja kun on sen aika..

Jääpuikkoja

Räystäiltä riippuu suuria jääpuikkoja. Niiden päistä tippuu vesi. Kisuja ja koiria ei uskalla päästää ulkohäkkeihin, kun lumilasti voi romahtaa niskaan ja jääpuikko lävistää pienen, pehmoisen.

Eilen kuulin surullisen uutisen. Vajaat pari vuotta sitten avioitunut, kolmikymppinen, tuoreen vauvan isä, on löytänyt itseään toistakymmentä vuotta nuoremman tyttöystävän ja päättänyt jättää perheensä. Ahdistaa. Suututtaa. Huoli äidistä ja pikkuisesta on suuri. Myös elämänsä keväässä kulkevien yllä riippuu uhkaavia jääpuikkoja ja murhaava lasti jäätä voi romahtaa niskaan äkkiarvaamatta.

Mitä voi rakkaittensa varjelemiseksi tehdä sen jälkeen, kun on kaikki tuntemansa konstit koittanut? Ei kai muuta kuin rukoilla. Tämän päivän raamatunlause yrittää lohduttaa:

Päivän Sana

Sillä näin sanoo Herra, Herra: Katso, minä itse etsin lampaani ja pidän niistä huolen. Niinkuin paimen pitää huolen laumastaan, kun hän on lampaittensa keskellä ja ne ovat hajallaan, niin minä pidän huolen lampaistani, ja minä pelastan ne joka paikasta, minne ne ovat hajaantuneet pilvisenä ja pimeänä päivänä.

Hes. 34:11-12 (KR33/38)

Mielikuvia

Mielessä kuvia,
mielikuvia,
mieluisia kuvia,
rakkaista,
joiden kuvat
aina nostattavat
iloista ja hyvää
mieltä.

Eilen, tänään ja iankaikkisesti

Voi veljet (ja siskot kans) mitä tänään bongasin juutuubista. Tämä biisi oli kova juttu siinä vaiheessa, kun pidin ensimmäisiä rippikoulutunteja. Lapsukaiset kuuntelivat yleensä silmät ymmyrkäisinä ja itsekin olin hyvin onnellinen siitä, että viimeinkin alkoi olla tarjolla muunlaistakin hengellistä nuorisomusiikkia kuin sinistä tai punaista laulukirjaa. No, nykyäään onkin sitten jo vaikka mitä. Tätä monien korvia särkevää rockinräimettäkin jos jonkinlaisessa pakkauksessa...mutta minä tykkään.

Tätä nimenomaista taltiointia kuunnellessa tulee kyllä vähän ikävä loistavaa Outi Terhoa, joka nykyään keikkailee aivan muuallapäin Eurooppaa aviomiehensä Leen kanssa. Jukan ja Outin duoesitykset olivat itselleni aina hyvin mieluisia.Aikansa kutakin. Ei silti uskoisi tätä pätkää katsoessa, että siinä esiintyy reilusti päälle viisikymppinen artisti. Jotkut asiat sentään pysyvät ja paranevat.Vielä tätä karismaattista esiintyjääkin pysyvämpää on onneksi Jumalan sana ja lupaukset. Hän on sama eilen tänään ja iankaikkisesti.

..

Tiettömällä tiellä

Sinä lähetät jalattoman kävelemään,
sanattoman selittämään,
siivettömän lentämään
ja minut toivottoman toivoa viemään.

Korjaatko satoa sieltä, minne et kylvänyt?
Tiettömältä tieltä löydänkö itseni nyt?

Sanallasi saat myrskytuulen tyyntymään,
vuoret vuokses siirtymään,
maailmoita syntymään ja
tähän mustaan sieluun uskoa uuteen.

Korjaatko satoa sieltä, minne et kylvänyt?
Tiettömältä tieltä löydänkö itseni nyt?

Sinä herätät savilinnut laulamaan
Erämaat saat kukkimaan.
Kuurot kutsut kuulemaan ja
nämä pienet eväät vuoksesi riittää

Korjaathan satoa sieltä, minne et kylvänyt.
Tiettömällä tiellä kuljen kanssasi nyt.

Muisto

Tuota tämänpäiväistä Raamatunkohtaa lukiessa tulee aina mieleen pieni, mutta suunnattoman merkityksellinen tapahtuma, joka muutti minussa jotain loppuelämäksi. Koska se kohta tuosta taas puoliltaöin häipyy, talletanpa sen tähän:

Huomatkaa tämä: joka niukasti kylvää, se myös niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se myös runsaasti niittää. Antakoon kukin, niinkuin hänen sydämensä vaatii, ei surkeillen eikä pakosta; sillä iloista antajaa Jumala rakastaa.

2. Kor. 9:6-7

Olin vasta valmistunut kirkon nuorisonohjaaja ja opintovelan maksu oli alkanut. Mies oli aloittamassa omia opiskelujaan ja rahaa oli todella niukasti. Muutto nieli viimeisetkin vararahastot ja ensimmäiseen palkkapäivään saakka taisin elää kaurapuurolla. Mies tuli onneksi ruokituksi toisella paikkakunnalla sisäoppilaitoksessa.

Lokakuussa koitti ensimmäisen opintolainan lyhennyksen aika. Tilitä puuttui PALJON, eikä vanhemmillani ollut mahdollisuutta auttaa, vaikka olisivat halunneeetkin. Yksin, vieraalla paikkakunnalla, epävarmana uudessa työssä, rahattomana ja neuvottomana turvauduin siihen ainoaan konstiin, jonka siihen hätään keksin: rukoilin.

Eräänä päivänä, hieman ennen lyhennyspäivää, postilaatikkooni oli ilmestynyt kirje nimettömältä lähettäjältä. Se sisälsi 800 markka, joka oli siihen aikaan todella suuri summa, ja lappusen, jossa luki "Herra on rikas antaja niille, jotka Häneen turvaavat". Sattumoisin summa oli vielä hyvin lähellä sitä, joka minulta lyhennyksestä puuttui.

Sen jälkeen en ole milloinkaan lakannut uskomasta ihmeisiin ja sekä Jumalan, että toisten ihmisten hyväntahtoisuuteen. Molemmista jaksan sentään olla kiitollinen päivästä toiseen.

Merkittävin läksy taisi kuitenkin olla se, että Jumala toimii maailmassa ihmisten, myös minun, kauttani. En tänä päivänäkään tiedä, kuka sen rahan lahjoitti, mutta parhaani mukaan olen yrittänyt laittaa hyvän kiertämään aina, kun siihen on tilaisuus kohdalle sattunut. Sitäpaitsi totuushan on, että antaessaan saa - usein jopa enemmän kuin ottaessaan itse toisten hyvyyttä vastaan

Elämän iloja

Mitä tarvittaisiin, että oppisin arvostamaan tämän rajallisen elämäni pieniä suuria iloja: koiranpentujen leikkiä lumessa, orvokintaimia ikkunalla, jokapäiväistä leipää ja rakkautta, jota joka tapauksessa niin monin tavoin saan antaa ja ottaa vastaan.

Tänään kylvin purkkeihin kolmea lajia basilikaa. Mies valmisti ihanaa ruokaa: homejuustolla kuorrutettuja uuniperunoita ja muhennosta soijasuikaleista ja paprikasta. Pienimmän koiran yskä on paranemaan päin ja ulkona aurinko paistaa.

Jospa edes hetkeksi kääntäisin katseeni valoon ja unohtaisin tämän sisimpäni syvän pimeän.

Melkein

Ovat voimansa tunnossa.
Yrittävät selittää Jumalan pois.
Punnitsevat ilmaa
ja mittailevat matkaa
galaksin laidoille.
Ei ole henkiä, eikä taivasta,
he toteavat.
Melkein kaikki, mitä on
jo tiedetään.

Lapset hiekkalaatikollaan
ovat tutkineet kohta
jokaisen nurkan.
Nämä turvalliset laidat..
Mitä he pelkäävät?

-Millan-

Väsyn

Väsyn,
kun luulen
Jumalan väsyvän
minuun.
-Erkki Leminen-



Ilman anteeksiantamusta
en jaksaisi yhtäkään päivää.
Jo aamulla tartun lujasti
tarjolla olevaan armoon,
etten hukkuisi,
sillä aavistan,
etten vielä tänäänkään,
opi kävelemään
vetten päällä.
-Millan-

Kulutuskapina nousee

Tänään osui silmiin kerrassaan toivontäyteinen uutinen, jossa viitattiin muun muassa John Naishin tuoreeseen kirjaan, jossa arvellaan, että nykyiset parikymppiset saattavat yllättää positiivisesti nousemalla kulutuskapinaan.

Meille on uskoteltu, että kuluttaminen on ensisijainen ja tehokkain tapamme vaikuttaa. Maailmanlaajuisen laman myötä meillä on oikein valtiovalta noussut kannustamaan kansalaisia kulutustason ylläpitämiseen. Jatkuvan kasvun illuusiosta ei haluta irtautua ja ihmisiä pelotellaan kauheilla tulevaisuudennäkymillä, ellei oravanpyörässä juoksua jatketa entistä kovemmalla vauhdilla, jotta talous saadaan taas nousuun.

Synkänpuoleisena realistina en osaa vielä uskoa, mutta toivon vienosti, että ihmiset, vaikkapa juuri aikuisuuden kynnyksellä oleva nuoriso, yllättäisi positiivisesti ja alkaisi katsoa asioita ekologisemmalta ja yhteisvastuullisemmalta kannalta. Jospa muna kerrankin opettaisi kanaa...eihän sitä tiedä.

Koko lehtijuttu on mielestäni hyvä, mutta erityisesti ilahduin tästä:

John Naish saarnaa kirjassaan riittävyyden filosofiaa. Hänen mielestään länsimaiset ihmiset voisivat aidosti paremmin, jos he pohtisivat välillä millainen elintaso heille riittää.

– Jos meille riittää vaikka kymmenen vuoden takainen elintaso, miksi pitäisi nyt kauhistua siitä että kansantuote putoaa nyt kriisissä muutaman prosentin verran?

Naishin mielestä oman riittävyystason määrittely on avain onneen. Sitten kun jotain asioita on tarpeeksi, kaikki siihen lisääminen on turhaa.

– Tietysti jokaisella tämä riittävyyden raja on erilainen. Mutta markkinatalouden koneisto uskottelee meille, että aina on hankittava lisää, koskaan ei saa tyytyä siihen miten hyvä auto tai matkapuhelin sinulla juuri nyt on, Naish väittää.

Paljonko on riittävästi ja mikä lopulta on tärkeintä? Sitä sietää varmasti itsekunkin miettiä. Minulle aihe on erityisen ajankohtainen, koska huomenna ajellaan tulevalle kotipaikkakunnalle etsimään uutta kotitaloa ja pohdittavana on ehkä koko loppuelämää koskevat taloudelliset ja asumiseen liittyvät ratkaisut.

Tekemätön työ

Liisalle jo edellisen postauksen kommenteissa väitin, että täällä meillä hoitamattomat hommat voivat vaikka haukata kiinni housunpersuksiin. Se on ihan totta, kuten kuvasta näkyy. Tällä kertaa uhrina on tosin vanhempi koiranpentu.

Tänään on kuitenkin jostain syystä soinut päässäni hyvin kauan sitten tekemäni, aika kompelötekstinen laulu, jossa on kuitenkin tämänhetkiseen olooni sopiva ajatus.

Elämätön elämä

Aamu on valoisa, mutta mieleni harmaa:
toive tänäänkin turha on, sehän on varmaa.
Ei prinssiä valkoisella ratsullaan, ei lottovoittoa,
mainetta kunniaa.

Elämätön elämä hiertää kivenä kengässä.
Tekemätön työ eniten voimia syö.
Kauanko aiot jatkaa ontuen matkaa.
Elämätön elämä, tekemätön työ.

Et näe maailmaa, joka on sulle avoin,
kun tuulta tavoitat joka päivä niin monin tavoin.
Unelmistas linnoitusta rakennat.
Aika rientää, mutta yhä vain odotat.

Elämätön elämä..

Jos uskaltaisit kuulla totuuden ääntä,
katsoa silmiin, suojakilpes pudottaa,
katseesta Jeesuksen näkisit rakkauden,
elämän tarkoituksen ja rohkeuden.

Elämätön elämä..

Sormi delete-nappulalla

Tänään olen ollut taas sormi delete-nappulalla tämän Toivon koti -blogin äärellä. Kuten kaikki muukin elämässäni, tämä tuntuu jäävän niin kauas omista tavoitteistani, että todisteet epäonnistumisesta tekee mieli hävittää. Blogin suhteen se on onneksi helppoa ja kivutonta, eletyn elämän suhteen hieman hankalampaa.

En usko, että kovin montaa ihmistä kiinnostaa nämä minun sisäiset prosessini ja vatvontani. Sitäpaitsi sellaisia varten on olemassa yksityiset, pahvikantiset päiväkirjat ja terapeutin sohva (meikäläisen ihanalla terapeutilla on kuitenkin mukava nojatuoli, eikä mitään psykoanatomista leikkelyalustaa ;-)

Ikävintä kuitenkin on, ettei tällainen kiinnosta itseänikään. Lukiessa tulee usein enemmän paha kuin hyvä mieli ja toivottomuus kasvaa enemmän kuin toivo.

Toisaalta olen kaikissa ratkaisuissani helposti liian hätäinen. Siinä asiassa puutarhanhoito on ollut meikäläiselle aivan erityisen hyödyllistä. Se nimittäin opettaa, että kaikella on aikansa ja jotkut asiat tarvitsevat kasvaakseen ja kypsyäkseen vaivannäköä ja kärsivällisyyttä odottaa . Mitäs, jos tällä sittenkin on jokin positiivinen merkitys.

Tämä nyt vaan tiedoksi, ettei kukaan pahoita mieltään, jos yhtäkkiä sitten tökkään sormeni siihen nappulaan ja vapautan itseni tästä jahkailusta.

Ellinoora kirjoitti taannoin hyvin blogosfäärissä leijuvista lukuisista avaruusromuista, eli blogeista, jotka joku on aloittanut, mutta jättänyt innon lopahdettua päivittämättöminä listalle roikkumaan. Niin minä en aio tehdä.

Pahalta on tuntunut myös ne kerrat, jolloin jonkun blogin päivitys on yllättäen loppunut ja muuta kautta olen saanut kuulla kirjoittajan menehtyneen.

Ylipäätään naputan tätä pohdintaani nyt tähän, koska mietin, mahtavatko muutkin kokea arjessaan samanlaisia ristiriitoja. Luulisin, että ainakin jotkut. Itselleni asiat olivat nuorena ja terveenä paljon selkeämpiä ja mustavalkoisempia. Päätöksiä oli helpompi tehdä myös siksi, että hektisessä elämänrytmissä jahkailuun ja toisinaan hyvin tarpeelliseenkaan harkintaan ei ollut aikaa. Nyt on ilmeisesti liikaakin.