tiistai 27. lokakuuta 2009

Hämärissä


Aamuhämärissä yöperhoset kerääntyivät ikkunaan sytytetyn valon luo. Taivas riippuu raskaana kuin harmaa, märkä huopa maiseman yllä. Sydäntä painaa suru ja ahdistus. Näyttää siltä, että tänään saattaa olla rakkaan lemmikin viimeinen päivä.

Miisukissa löytyi 13 vuotta sitten yliajettuna henkitoreissaan tien penkalta. Mies vei sen eläinlääkärille, joka ehdotti lopettamista, koska oikeaa omistajaa ei tiedetty. Emme suostuneet vaan maksoimme laskut ja hoidimme sen takaisin kuntoon. Toisen silmänsä se kuitenkin menetti, emmekä etsinnöistä huolimatta koskaan löytäneet sen oikeita omistajia. Monenlaisesta on kisu sen jälkeen selvinnyt ja kulkenut pitkän matkan mukanamme. Nyt se on vaikeasti sairas.

Rakkaistaan on vaikeaa luopua..., mutta, jos taivaassa on kaikki kaunista ja hyvää, on siellä varmasti paikka niillekin, joita olen eniten elämässäni rakastanut: näille nelijalkaisille perheenjäsenille, joista niin moni on jo rajan yli kulkenut ja aina se sattuu yhtä kipeästi. Jää suru, kaipaus ja yhteiset muistot.

4 kommenttia:

  1. Tiedän sen surun.
    Kun traktori ajoi meidän
    Jackrusselin kuoliaaksi,
    surimme sitä melkein
    enempi kuin samaan aikaa kuollutta
    sukulaista.

    Se oli niin kultainen Russeli;
    olisi halunnut elää monta kevättä,
    mutta se sai vain sen yhden.

    Lehmätkin jäivät suremaan, kun se
    rakasti käydä niitä kevätvainiolla ihmettelemässä.

    Lämpöisin lohtu-ajatuksin.

    VastaaPoista
  2. Voi sentään. Vanhan eläinystävän menettämistä surullisempaa on vain nuoren lemmikin kuolema.
    Pitkän elämän jälkeen ero on väistämättä odotettavissa, mutta sairaudet ja onnettomuudet tuntuvat nuorten kohdalla joskus niin käsittämättömiltä ja julmilta..

    VastaaPoista
  3. Olen lämpimin ajatuksin siellä teidän luonanne.
    Lohduttaa en osaa. Surun ja ikävän tiedän.

    VastaaPoista
  4. Miisukissalla on ollut luonanne hyvä elämä, sitä on rakastettu ja hoivattu ja nyt sen aika ehkä on päästä lepoon. Sydäntä viiltää, kun joutuu eroamaan lemmikistään. Ehkä tapaamme ne rajan takana joskus. Kiitos tuosta ajatuksesta. Laila

    VastaaPoista