Hui, mikä kohta sanojen voimasta tuolla raamatunlauselootassa on tänään: "Kielellä on vallassansa kuolema ja elämä. Jotka sitä rakastavat saavat syödä sen hedelmää." Enpä voi väittää, että nyt tarkasti tietäisin, mitä tuolla on mahdettu kirjoittaessa tarkoittaa. Sanakäänteet ovat sen verran outoja ja teksti on peräisin Vanhan Testamentin puolelta. Kielen voimasta puhutaan kuitenkin myös Uudessa Testamentissa ja olen minä itsekin sitä kovasti viime aikoina pohtinut.
Yhteiskuntatieteitten teorioista yksi lempinäkemykseni on juuri se, jonka mukaan sosiaalinen todellisuus on alati muuttuva historiallinen, ajasta ja paikasta riippuva konstruktio. Se että "naiset pukeutuvat hameisiin. Miehet housuihin" on yksinkertainen esimerkki siitä. Se oli yksiselitteisemmin totta Suomessa sata vuotta sitten. Nyt on jo tilanne toinen. Se ei ole sovellettavissa kaikkiin kulttuureihin kaikkina aikoina ja jos siitä yritetään tehdä odotusarvo tai yleinen normi, seuraa välttämättä joko yksilön päänsisäisiä tai ihmisryhmien välisiä konflikteja, sillä kyllä minulla ainakin on nyt jalassani housut ja tunnen moniakin hameita käyttäviä miehiä.
Toistelemalla ääneen omassa elämässämme tai laajemmin joissain kulttuurisissa diskursseissa (esim. elokuvissa, kirjoissa, mainoksissa, ja keskusteluissa) noita normaaleina pitämiämme asiantiloja rakennamme niistä ikäänkuin fyysisiä objekteja: konkreettisesti olemassaolevia, mitattavia ja yhteisesti havaittavia. Jos sellainen sitten yllättäen jonkun toisen sanojen ja uskomusten voimasta häipyy hetkeksi näkyvistä, pyrimme vimmatusti palauttamaan sijoiltaan nyrjähtäneen maailmankuvamme takaisin mallilleen vakuuttelemalla, esim. että kyllä miesten kuuluu käyttää housuja ja rimpsuhameet kuuluvat vain naisille.
Omassa elämässäni olen viime aikoina kipuillut myös sellaisen kysymyksen kanssa, että muuttuuko paha oloni itselleni sitä todellisemmaksi ja kipeämmäksi, mitä enemmän siitä puhun? Pahenevatko avioliittoni ongelmat, jos sanon ne ääneen?
Jokainen meistä tietää, millainen valta on pahoilla puheilla ja juoruilla, vaikka ne eivät olisi tosiakaan. Raamattu neuvookin jättämään levittämättä sellaiset jutut ja etsimään ennemmin sitä, mikä toisissa on hyvää, kaunista ja kehujen arvoista. Pitäisikö sillä tavoin osata katsoa myös itseään ja omaa elämäänsä? Onko kauheuskin katsojan silmissä? Onko kaikki tämä elämäni paska ja ahdistus ihan oma vikani, suurimmaksi osaksi tulkintavirhe ja näköharhaa? Olenko taikonut tyhjästä ongelmia puhumalla niistä ääneen tai vähintäänkin kasvatellut kärpäsestä härkäsen?? APUA?!
No, nyt tästä ei taas tullut ollenkaan toiveikasta tekstiä, vaikka koko blogin alkuperäinen tarkoitus oli juuri toivosta puhumalla yrittää sitä kasvattaa. Rakentavia kommentteja aiheesta edelleen ilolla vastaanotetaan ja kaivataan.
Nyt suljen sanaisen arkkuni, ettei sieltä ainakaan enempää pahoja henkiä pääse tänään ilmoille... niinkuin Pandoran lippaasta aikoinaan.
Yhteiskuntatieteitten teorioista yksi lempinäkemykseni on juuri se, jonka mukaan sosiaalinen todellisuus on alati muuttuva historiallinen, ajasta ja paikasta riippuva konstruktio. Se että "naiset pukeutuvat hameisiin. Miehet housuihin" on yksinkertainen esimerkki siitä. Se oli yksiselitteisemmin totta Suomessa sata vuotta sitten. Nyt on jo tilanne toinen. Se ei ole sovellettavissa kaikkiin kulttuureihin kaikkina aikoina ja jos siitä yritetään tehdä odotusarvo tai yleinen normi, seuraa välttämättä joko yksilön päänsisäisiä tai ihmisryhmien välisiä konflikteja, sillä kyllä minulla ainakin on nyt jalassani housut ja tunnen moniakin hameita käyttäviä miehiä.
Toistelemalla ääneen omassa elämässämme tai laajemmin joissain kulttuurisissa diskursseissa (esim. elokuvissa, kirjoissa, mainoksissa, ja keskusteluissa) noita normaaleina pitämiämme asiantiloja rakennamme niistä ikäänkuin fyysisiä objekteja: konkreettisesti olemassaolevia, mitattavia ja yhteisesti havaittavia. Jos sellainen sitten yllättäen jonkun toisen sanojen ja uskomusten voimasta häipyy hetkeksi näkyvistä, pyrimme vimmatusti palauttamaan sijoiltaan nyrjähtäneen maailmankuvamme takaisin mallilleen vakuuttelemalla, esim. että kyllä miesten kuuluu käyttää housuja ja rimpsuhameet kuuluvat vain naisille.
Omassa elämässäni olen viime aikoina kipuillut myös sellaisen kysymyksen kanssa, että muuttuuko paha oloni itselleni sitä todellisemmaksi ja kipeämmäksi, mitä enemmän siitä puhun? Pahenevatko avioliittoni ongelmat, jos sanon ne ääneen?
Jokainen meistä tietää, millainen valta on pahoilla puheilla ja juoruilla, vaikka ne eivät olisi tosiakaan. Raamattu neuvookin jättämään levittämättä sellaiset jutut ja etsimään ennemmin sitä, mikä toisissa on hyvää, kaunista ja kehujen arvoista. Pitäisikö sillä tavoin osata katsoa myös itseään ja omaa elämäänsä? Onko kauheuskin katsojan silmissä? Onko kaikki tämä elämäni paska ja ahdistus ihan oma vikani, suurimmaksi osaksi tulkintavirhe ja näköharhaa? Olenko taikonut tyhjästä ongelmia puhumalla niistä ääneen tai vähintäänkin kasvatellut kärpäsestä härkäsen?? APUA?!
No, nyt tästä ei taas tullut ollenkaan toiveikasta tekstiä, vaikka koko blogin alkuperäinen tarkoitus oli juuri toivosta puhumalla yrittää sitä kasvattaa. Rakentavia kommentteja aiheesta edelleen ilolla vastaanotetaan ja kaivataan.
Nyt suljen sanaisen arkkuni, ettei sieltä ainakaan enempää pahoja henkiä pääse tänään ilmoille... niinkuin Pandoran lippaasta aikoinaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti