lauantai 15. toukokuuta 2010

tiistai 11. toukokuuta 2010

Suvaitsemattomuudesta

Vuonna kivi ja keppi, kun olin nuori, suvaitsevaisuudesta ajateltiin toisin. Ehkä sille ei ollut yhtä suurta tarvettakaan silloin, kun vielä elettiin suhteellisen suljetuissa yhteisöissä ja yhtenäiskulttuurissa.

Aika usein muistan kuulleeni varoituksia, joiden sisältö oli suunnilleen "seura tekee kaltaisekseen". Myös seurakunnan nuorisotoiminnassa varoiteltiin huonon seuran turmelevasta vaikutuksesta ja ryhmäpaineesta, joka saattaa houkutella sellaisiin tekoihin, joihin ei yksin ajautuisi.

Seurakunnan kokoontumisiin osallistumiseen kannustettiin samoin perustein. Ryhmäpaineen sijasta siinä yhteydessä puhuttiin tietenkin tuesta, esimerkistä rohkaisusta, hengellisen kodin turvallisuudesta jne.. Yhtä kaikki meikäläistä ovat aina ahdistaneet kaikenlaiset kiinteät ryhmät - tarjosivat ne sitten painetta hyvään tai pahaan.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut ajatella yhteisön ja vuorovaikutuksen merkityksestä toisin, ehkä vähemmän itseriittoisesti. Niin monet asiat ovat vuosikymmenten kuluessa muuttuneet. Yhteiskunnassa yhteinen arvopohja on jatkanut murentumistaan, yksilöllistymiskehitys on edennyt ja traditiot menettäneet merkitystään. Eräissä piireissä (joissa siis itse olen liikkunut) vaikuttaa tilanne jo siltä, että suvaitsevaisuudesta on tullut uusi velvoite ja pakkopaita.

Monien mielikuvissa ahdasmielisyys liittyy uskonnollisuuteen ja suvaitsevaisuus sekä avarakatseisuus järkiperäiseen tieteelliseen maailmankuvaan tai kaikenlaisille virtauksille avoimeen "new age -ajatteluun". Itse olen kuitenkin tihenevään tahtiin tömännyt ihmisiin, jotka valtavan vihan ja paatoksen kyllästämänä hyökkäävät perinteisellä tavalla uskovia kristittyjä vastaan. Ahdasmielisyys paistaa niissä tapauksissa siis ihan jonkun muun asenteesta kuin kirkon ja kristittyjen, joita kohtaan nämä aggressiotaan ilmaisevat.

Media nostaa mielellään kirkosta esille nimenomaan negatiiviset skandaalinaiheet ja monet itseään henkisinä tai jopa hengellisinä pitävät ihmiset myöntävät mieluummin uskovansa vaikka alkuaineiden energiavärähtelyjen ihmeitä tekevään voimaan kuin kansankirkkomme Kolmiyhteiseen Jumalaan.

Itse olen myös pyrkinyt olemaan trendikkäästi suvaitsevainen ja keskusteluissa kohteliaasti nielemään eriävät mielipiteeni aina silloin, kun tuntuu, ettei rakentavalle keskustelulle ole käsillä oikea aika ja paikka.

Nyt olen tullut toisiin aatoksiin. Ilkeä, aggressiivinen tai epäkohtelias ei tarvitse kenellekään tahallaan olla, mutta ei myöskään vapaaehtoisesti hankkiutua sellaisten ihmisten seuraan, joiden uskomukset ja puheet sotivat omaa arvomaailmaa vastaan. Kaikenlainen vuoropuhelu ei ole hedelmällistä ja joskus vaikeneminen voidaan erheellisesti tulkita hyväksynnäksi. Enää en halua sellaista viestiä lähettää.

Olen siis siivonnut esimerkiksi suosikkiblogeistani pois sellaiset, joiden tekstit toistuvasti ovat olleet ristiriidassa syvimpien arvojeni kanssa. Tuttavapiirihän minulla onkin jo niin suppea, että siellä ei kovin kummoisia uskonsotia aikaan saada. Kissoissa ja koirissa kun nämä kysymykset eivät taida intohimoja nostattaa.

En usko, että minulla tämänkään jälkeen tulee olemaan ongelmia erilaisten ihmisten kohtaamisessa. Yhtä kunnioittavan ja ystävällisen kohtelun ansaitsevat mielestäni kaikki ihmisolennot vakaumuksestaan ja muista ominaisuuksistaan riippumatta. Pinnallista tuttavuutta läheisempiin tekemisiin en silti aio enää kenenkään "vakaumuksellisen ateistin" tai mielestäni vahingollisia asioita ajavan henkilön kanssa ryhtyä.

Suvaitsevaisuus on aika monipiippuinen juttu. Ehkä sitä pitäisi pohtia enemmänkin..

perjantai 7. toukokuuta 2010

Bogiystävä on poissa

Rakas blogiystävä Leena on poissa. Luin uutisen vasta tänään, koska tahtomattani olen joutunut pysyttelemään pari päivää poissa verkosta.

Eilen ajelimme viimeisen muuttokuorman kanssa Leenan lapsuusaikaisen kotikaupungin halki. Taivaanrannassa näkyi uhkaavan näköisiä tummia pilviä, mutta lakeudella paistoi aurinko. Ajattelin häntä ja hänen perhettään. Taisin huokaista hiljaisen rukouksen korkeuksiin ja mietin jälleen kerran, miten paljon maailmassa onkaan asioita joiden mieltä ja ja tarkoitusta emme ymmärrä.

On helpottavaa uskoa, että sellaiset asiat saamme jättää Korkeimman käsiin. Surun ja tuskankin keskellä meillä on lohdutus ja toivo silloin kun uskomme asiamme Taivaallisen Isän haltuun. Rukoilen jaksamista Leenan läheisille ja omaisille. Itselleni hänen teksteistään ja kommenteistaan jäi lämmin muisto.

maanantai 3. toukokuuta 2010

Pelosta

Puoliso on työmatkalla muutaman päivän. Siinä ei ole mitään uutta tai omituista. Olemmehan me asuneet eri paikkakunnillakin melkein yhdeksän vuotta avioliitostamme. Yksinoloa on siis tullut harjoiteltua.

Eilen illalla koin kuitenkin jotain ennalta arvaamatonta. Kun puolen yön jälkeen kävin ulkoiluttamassa koiria, minua alkoi yhtäkkiä pihalla pelottaa. Pimeässä lähestyi harmaa hahmo. Oman koirani käytöksestä arvasin sen toiseksi koiraksi. Komensin vierasta lähtemään ja kiskoin oman nelitassuiseni kiireesti oven taa turvaan.

Vankkojen hirsiseinien suojassa huomasin pelkääväni edelleen: tulevaisuutta, vaikeita asioita ja ihmisiä, joiden kanssa pitäisi kyetä yhteistyöhön, kipua, vanhenemista, avuttomuutta ja ties mitä.

Tähän mennessä en ole ollut erityisen arka tai pelokas ihminen. En ole kammoksunut pimeää, enkä vieraita koiria, en yliluonnollisia, enkä lihallisia mörköjä. Väkivaltaakaan en ole osannut pelätä edes silloin, kun siihen olisi ollut ilmeistä aihetta. Mikä nyt on muuttunut?

Vieläkään en tunnista itsessäni kuoleman pelkoa. Kipua ja avuttomuutta sen sijaan pelkään sitä enemmän, mitä enemmän siitä päivittäin kokemusta kertyy. Pelkään pahantahtoisia ihmisiä, juonittelua ja sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa, koska tiedän, etten enää pysty puolustautumaan, enkä puolustamaan omiani.

Hieman yli kymmenen vuoden takaa muistan tapauksen, jossa on jotain itselleni syvästi symbolista. Vähän matkan päässä kodistamme oli talo, jonka pihalla pidettiin irrallaan kahta saksanpaimenkoiraa. Toinen niistä käyttäytyi usein uhkaavasti ihmisiäkin kohtaan, mutta aivan erityisesti ne inhosivat meidän suomenlapinkoiraamme.

Kerran, kun olin ulkoiluttamassa sitä, ne hyökkäsivät pihaltaan maantien toiselle puolelle ja jäivät parin metrin päähän murisemaan kuin valmiina hyökkäykseen. Siinä hetkessä muistan murehtineeni lähinnä sitä, pystynkö tarpeen tullen satuttamaan niitä koiria, vai säälinkö niitä liikaa niin, että ne ehtivät repiä minut toimintakyvyttömäksi. Pientä huiskuhäntääni en aikonut niiden antaa satuttaa.

Astuin määrätietoisesti niiden ja oman koirani väliin ja karjaisin "EI". Vanhempaan se näytti tehoavan, mutta nuorempi selvästi epäröi. Onneksi niiden omistaja juuri silloin, silmin nähden huolestuneena, juoksi talosta ulos niitä komentamaan.

Tänään kaivoin muistoistani tuon tapauksen ja totesin, ettei minusta taitaisi enää olla tuollaiseen, eikä niihin moniin muihin vastaaviin tilanteisiin, joihin olen harkitsematta syöksynyt.

Rapistuva keho ja hiipuvat voimat muistuttavat itsestään niin selkeästi, että mieli ei enää suuruudenhulluimpinakaan hetkinään voi unohtaa näitä rajoitteita. Löytyisiköhän siitä selitys myös näille yllättäen ilmaantuneille peloille.

Nuorempana sitä ei aina muista omaa haavoittuvuuttaan ja niin kauan kuin henkilökohtaista kokemusta tajunnan räjäyttävästä kivusta ei ole olemassa, sitä ei ehkä tule edes pelänneeksi. Voi niitä onnekkaita, jotka saavat säilyttää päiviensä loppuun saakka turvallisen illuusion särkymättömyydestä ..


lauantai 1. toukokuuta 2010

Kirjoitan, siis olen olemassa

En osaa edes kuvitella, miltä kulunut vuosi tästä taaksepäin muistoissani vaikuttaa (jos elämä jatkuu). Tällä hetkellä tuntuu, etten koskaan ole voinut fyysisesti ja psyykkisesti huonommin.

Järkytyn ja paheksun omia ajatuksiani, kun toisinaan toivon itselleni syöpää tai muuta sairautta, joka ensinnäkin auttaisi lähimmäisiäni hyväksymään tämän voimattomuuteni ja toisekseen tarjoaisi lähitulevaisuudessa siitä kunniallisen ulospääsyn.

Pitkään olen ollut hyvin kipeä, väsynyt ja huonovointinen. Voimat eivät ole riittäneet käsillä olevien haasteiden selättämiseen. Nyt on masennus päällimmäinen ongelma ja sen suhteen olen täysin keinoton.

Ymmärrän silti läheisiäni. Ärtyisin ja väsyisin minäkin, jos toinen ilman mitään näkyvää syytä heittäytyisi kuukausiksi tai vuosiksi zombiksi sohvannurkkaan. Fyysistä tai psyykkistä kipua ei voi mitata, eikä voimien tai voimattomuuden määrää. Monien mielestä se ulospäin näyttää pelkältä laiskuudelta ja saamattomuudelta.

Joillekin sairauksille sosiaalinen yhteisö antaa leiman, joka saa ihmiset suhtautumaan niihin kauhistuneen vakavasti. Kuoleman läheisyys pelottaa useimpia enemmän kuin elämän loppuun kestävä hivuttava tuska. Itse valitsisin epäröimättä sen kunniallisen kuoleman nyt, kun olen jo viisitoista vuotta saanut tätä jatkuvaa kipua kokeilla.


Häpeän tunne on musertava. Se on tärkein tekijä, joka tällä hetkellä saa harkitsemaan itsemurhaa. Usko Jumalan armoon ja rakkauteen puolestaan on ainoa syy jättää aie toteuttamatta. Se, että Hän jaksaa, eikä hylkää, vaikka kaikki muut väsyisivät, pitää minua edes jollain tavalla tässä elämässä kiinni. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että minä en ole sinnikäs, urhea ja ympäristöystävällinen potilas. Minä en jaksa hoitaa arkisia velvollisuuksiani, enkä teeskennellä, että kaikki on hyvin.

Muita ihmisiä elämässäni ei lähimpien sukulaisteni lisäksi enää juuri ole. Nimenomaan siksi, etten jaksa esittää. Kun kesken kaiken on juostava kahvipöydästä oksentamaan verta tai on sanottava, että en nyt voi tulla elokuviin, koska istuminen penkillä sattuu niin kovasti, on helpompi jäädä kotiin kuin edes yrittää saada toinen ymmärtämään.

Joka päivä silti kirjoitan. Joskus tuntuu, että se on ainoa asia, joka vakuuttaa itsenikin siitä, että olin elossa vielä eilen ja näköjään myös tänään, koska blogi on päivittynyt. Kirjoitan, siis olen olemassa.