En osaa edes kuvitella, miltä kulunut vuosi tästä taaksepäin muistoissani vaikuttaa (jos elämä jatkuu). Tällä hetkellä tuntuu, etten koskaan ole voinut fyysisesti ja psyykkisesti huonommin.
Järkytyn ja paheksun omia ajatuksiani, kun toisinaan toivon itselleni syöpää tai muuta sairautta, joka ensinnäkin auttaisi lähimmäisiäni hyväksymään tämän voimattomuuteni ja toisekseen tarjoaisi lähitulevaisuudessa siitä kunniallisen ulospääsyn.
Pitkään olen ollut hyvin kipeä, väsynyt ja huonovointinen. Voimat eivät ole riittäneet käsillä olevien haasteiden selättämiseen. Nyt on masennus päällimmäinen ongelma ja sen suhteen olen täysin keinoton.
Ymmärrän silti läheisiäni. Ärtyisin ja väsyisin minäkin, jos toinen ilman mitään näkyvää syytä heittäytyisi kuukausiksi tai vuosiksi zombiksi sohvannurkkaan. Fyysistä tai psyykkistä kipua ei voi mitata, eikä voimien tai voimattomuuden määrää. Monien mielestä se ulospäin näyttää pelkältä laiskuudelta ja saamattomuudelta.
Joillekin sairauksille sosiaalinen yhteisö antaa leiman, joka saa ihmiset suhtautumaan niihin kauhistuneen vakavasti. Kuoleman läheisyys pelottaa useimpia enemmän kuin elämän loppuun kestävä hivuttava tuska. Itse valitsisin epäröimättä sen kunniallisen kuoleman nyt, kun olen jo viisitoista vuotta saanut tätä jatkuvaa kipua kokeilla.
Häpeän tunne on musertava. Se on tärkein tekijä, joka tällä hetkellä saa harkitsemaan itsemurhaa. Usko Jumalan armoon ja rakkauteen puolestaan on ainoa syy jättää aie toteuttamatta. Se, että Hän jaksaa, eikä hylkää, vaikka kaikki muut väsyisivät, pitää minua edes jollain tavalla tässä elämässä kiinni. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että minä en ole sinnikäs, urhea ja ympäristöystävällinen potilas. Minä en jaksa hoitaa arkisia velvollisuuksiani, enkä teeskennellä, että kaikki on hyvin.
Muita ihmisiä elämässäni ei lähimpien sukulaisteni lisäksi enää juuri ole. Nimenomaan siksi, etten jaksa esittää. Kun kesken kaiken on juostava kahvipöydästä oksentamaan verta tai on sanottava, että en nyt voi tulla elokuviin, koska istuminen penkillä sattuu niin kovasti, on helpompi jäädä kotiin kuin edes yrittää saada toinen ymmärtämään.
Joka päivä silti kirjoitan. Joskus tuntuu, että se on ainoa asia, joka vakuuttaa itsenikin siitä, että olin elossa vielä eilen ja näköjään myös tänään, koska blogi on päivittynyt. Kirjoitan, siis olen olemassa.
Pitkään olen ollut hyvin kipeä, väsynyt ja huonovointinen. Voimat eivät ole riittäneet käsillä olevien haasteiden selättämiseen. Nyt on masennus päällimmäinen ongelma ja sen suhteen olen täysin keinoton.
Ymmärrän silti läheisiäni. Ärtyisin ja väsyisin minäkin, jos toinen ilman mitään näkyvää syytä heittäytyisi kuukausiksi tai vuosiksi zombiksi sohvannurkkaan. Fyysistä tai psyykkistä kipua ei voi mitata, eikä voimien tai voimattomuuden määrää. Monien mielestä se ulospäin näyttää pelkältä laiskuudelta ja saamattomuudelta.
Joillekin sairauksille sosiaalinen yhteisö antaa leiman, joka saa ihmiset suhtautumaan niihin kauhistuneen vakavasti. Kuoleman läheisyys pelottaa useimpia enemmän kuin elämän loppuun kestävä hivuttava tuska. Itse valitsisin epäröimättä sen kunniallisen kuoleman nyt, kun olen jo viisitoista vuotta saanut tätä jatkuvaa kipua kokeilla.
Häpeän tunne on musertava. Se on tärkein tekijä, joka tällä hetkellä saa harkitsemaan itsemurhaa. Usko Jumalan armoon ja rakkauteen puolestaan on ainoa syy jättää aie toteuttamatta. Se, että Hän jaksaa, eikä hylkää, vaikka kaikki muut väsyisivät, pitää minua edes jollain tavalla tässä elämässä kiinni. Se ei silti poista sitä tosiasiaa, että minä en ole sinnikäs, urhea ja ympäristöystävällinen potilas. Minä en jaksa hoitaa arkisia velvollisuuksiani, enkä teeskennellä, että kaikki on hyvin.
Muita ihmisiä elämässäni ei lähimpien sukulaisteni lisäksi enää juuri ole. Nimenomaan siksi, etten jaksa esittää. Kun kesken kaiken on juostava kahvipöydästä oksentamaan verta tai on sanottava, että en nyt voi tulla elokuviin, koska istuminen penkillä sattuu niin kovasti, on helpompi jäädä kotiin kuin edes yrittää saada toinen ymmärtämään.
Joka päivä silti kirjoitan. Joskus tuntuu, että se on ainoa asia, joka vakuuttaa itsenikin siitä, että olin elossa vielä eilen ja näköjään myös tänään, koska blogi on päivittynyt. Kirjoitan, siis olen olemassa.
Mutta onhan sinulla täällä ystäviä, älä sitä unohda. Vaikka ollaan kaukana ja virtuaalisia, niin olemme kuitenkin, osallistumme ja halaamme. Voimia sinulle, oikein tosissaan tukevan (kaikinpuolin, heh) halin kanssa. Päivä paistaa vielä risukasaankin, joskus.
VastaaPoistaTukeva hali auttaa aina. Kiitos Villiviini :)
VastaaPoista