keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Se liekki

Se elämän liekki, joka meissä kaikissa palaa, ei ole oma ansiomme, ei saavutus, palkkio tai työmme tulos, vaan lahja. Eiväthän kaikki lahjatkaan aina saajaa miellytä. Siksi kai minustakin tuntuu, että elämä on enemmän kysymys ja tehtävä kuin selkeä paketti tai vastaus. Elämä kysyy, minä vastaan siten, kun jaksan ja taidan.

Huomenna vaihtuu taas vuosi. Ihmiset niin mielellään paloittelevat ja järjestävät jaksoihin jopa aikaa. Tuntuu hyvältä ajatella, että jotain uutta alkaa. Minua se muistuttaa siitä, että armo on aina uusi. Sitä riittää, vaikkei se ole halpaa, vaan Kristuksen kalliilla verellä ostettu.

Joka päivä, joka vuosi, on uusi mahdollisuus ja lahja. Kukin meitä tekee sillä sen, minkä kykenee. Tällä hetkellä olen kiitollinen kaikesta hyvästä, mitä lopuillaan oleva vuosi on eteen tuonut. Uuden vuoden alkaessa en mene kummempia lupailemaan. Sen verran moneen kertaan on tullut lupauksensa rikottua.

Kaikille kanssakulkijoille ja mahdollisille lukijoille toivon onnellista, siunattua ja sopivan haasteellista alkavaa vuotta Taivaallisen Isän turvallisessa suojassa.

tiistai 29. joulukuuta 2009

Sitä saa mitä tilaa?

Tänään olen etsinyt netistä ratkaisua pariin arjen pikku ongelmaan ja pahoittanut taas kerran mieleni perusteellisesti. Myös ihmisten blogeihin tuppautuu joskus kommentoimaan tyyppejä, joilla ei tunnu olevan muuta päämäärää kuin aiheuttaa toisille pahaa mieltä, mutta aivan erityisen paljon sellaisia näyttää notkuvan keskustelupalstoilla.

Jos jollekin on käynyt huonosti ja hän pyytää neuvoa, minusta ei ole asiallista lyödä lyötyä toteamalla siihen, että "sitä saa, mitä tilaa". Sitäkään en sulata, jos joku tulee minulle sanomaan, ettei moisesta pidä mieltään pahoittaa. Mistä hemmetistä sitten, jos ei ihmisten pahantahtoisuudesta ja epäystävällisyydestä!??

Teflonpintainen viileys ilkeilyn edessä on ehkä tarpeellinen ominaisuus, jos tylyn käyttäytymisen kanssa joutuu tekemisiin esimerkiksi ammattiroolissaan päivittäin. Toisaalta reagoimattomuus on usein pelkkää tunnemyrskyn peittämistä - ainakin, jos loukkaus on kohdistunut itselle herkkään kohteeseen. Pahan mielen, paheksunnan ja oman haavoittuvuuden osoittaminen vaatii rohkeutta. On helpompi väittää, ettei toisen sanat liikauta mitenkään kuin myöntää, että koko päivä oli jonkun tölväisyn jälkeen pilalla ja energiaa kului valtavasti mielen tasapainon löytämiseksi.

Hyvistä käytöstavoista puhuttaessa mainitaan mielestäni aivan liian usein pinnalliset, kohteliaisuuteen liittyvät muodot (kuten esimerkiksi oikeanlainen pukeutuminen, etiketti ja kulttuurisidonnaiset tavat) ja unohdetaan niiden perimmäinen tarkoitus, eli toisten huomioonottaminen ja kunnioittaminen.

Tennissukat mustien kenkien kanssa ei hetkauta minua vähääkään, mutta törkeä kielenkäyttö ja tahallinen ilkeys herättävät minussa voimakkaita primitiivisiä reaktioita. Onhan kaikilla huonoja päiviä ja silloin ilmoille helposti lipsahtelee semmoistakin tekstiä, jota ei ole loppuun saakka mietitty.

On kuitenkin olemassa ihmisiä, joilla suodatinta ei ole niinä parempinakaan päivinä. Heille minun tekisi mieleni käydä sellainen asentamassa vaikka väkisin. Kuonokoppa vaikka, jos ei muu auta. Tehokkainta ja kaikkien osapuolten kannalta miellyttävintä olisi silti se, jos jokainen saisi tarpeeksi ohjausta ja kokemusta siitä, että omilla sanoilla ja teoilla on merkitystä. Puheillamme voimme kantaa tai tehdä toisten taakat entistä painavammiksi. Ne, joita on autettu, auttavat itsekin helpommin. Se on tutkimuksin todettu.

Joidenkin kohdalla lempeät konstit ovat kuitenkin mitä ilmeisimmin myöhässä. Heille minulta ei tällä hetkellä ymmärrystä riitä.


maanantai 28. joulukuuta 2009

Miksi?

Miksi minun ottamissani kuvissa valotus on useimmiten persiillään ja rajaus omituinen? Miksi meidän keittiön ikkunan edessä rotkottaa edelleen nuo tikkaat? Miksi vasemmassa reunassa näkyy palanen pahoin ränsistynyttä Saint Pauliaa ja miksi ihmeessä kukkalautasella on noin paljon multaa?

Useimpiin kysymyksiin on olemassa vastaukset. Joihinkin useampiakin. Valitettavasti ne vaan eivät aina kysyjää miellytä. Olisiko silloin parasta olla kokonaan kysymättä ja sulkea silmänsä häiritseviltä yksityiskohdilta?

Ainakin minun elämässäni on hyvin vähän kysymyksiä, joiden vastaukset auttavat käytännössä ratkaisemaan ongelmia. Syyllisten etsiminen on turhaa. Sitäpaitsi useimpiin ongelmiini olen ihan itse syypää, mutta täysin voimaton tekemään mitään toisin, joten hedelmätöntä kyselyä tämä tämmöinen yhtäkaikki..

Aivan yhtä turhaa on vertailu. Jotkut kertakaikkiaan vaan osaavat ja jaksavat pitää kukkalautasensa puhtaana, ottaa kauniita kuvia ja kantaa tikkaat jouluksi varastoon. Vaikka heidän elämänsä saattaa näyttää ulkoapäin katsottuna täydelliseltä, siistiltä ja ehyeltä, voi sileä pinta silti kätkeä alleen monenlaista tuskaa ja epäjärjestystä.

Sitäpaitsi sehän olisi vain hyvä ja rohkaiseva esimerkki, jos jossain todella olisi olemassa ihmisiä, joilla on kaikki asiat järjestyksessä, tasapainossa, ehjää ja ristiriidatonta. Haluaisin uskoa, että sellaista on edes jossain.

Itse olen väsynyt elämän valheessa - siitäkin huolimatta, että teeskennellynkin hymyn kohtaaminen on toisille helpompaa kuin karun, ankean todellisuuden.

Minä olen monin tavoin sairas ja poden vaikea-asteista masennusta. Se ei häivy, eikä parane sillä, että yritän ajatella mukavia asioita ja käyttäytyä kuin mikään ei olisi vinossa. Masennukseni ei myöskään johdu ulkoisista olosuhteista, eikä parane niitä muuttamalla...Ellen sitten satu olemaan allerginen elämälle.

Miten absurdia onkaan se, että masentuneita patistetaan toisten ihmisten pariin ja aktiivisuuteen, vaikka juuri toisten ihmisten keskuudessa ainakin itse koen eniten ahdistusta, kun pitäisi jaksaa olla niin paljon hauskempi, pirteämpi ja positiivisempi kuin on, ettei vaan tuottaisi toisille pettymystä ja ahdistusta ja karkottaisi heitä luotaan..


sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Hyvin vaan

Ihan nuorena kirjoitin nuorelle yleisölle esitettäväksi kappaleen, jonka sävy olisi varmasti tämänikäisen kynästä lähtevänä toisenlainen. Ydinajatuksen siitä tavoitan silti edelleen - varsinkin nyt kun olen romahtanut niin, etten jaksa enää edes yrittää ylläpitää normaalin ja hyvinvoivan ihmisen kulisseja. Naamiot ovat pudonneet ja se, mitä sieltä takaa paljastui, ei ole kaunista katsottavaa.


Hyvin vaan

Peiliin kun katsot, silmäsi näät, niissä kyyneleet.
Silti mitä vastaat, kun kysytään "Miten menee?"

Hyvin vaan, hyvin vaan, hyvin vaan, hyvin vaan
sulla aina menee.

Et uskalla muille paljastaa
sisintäs tuskan polttamaa.
Pelon ja epävarmuuden
peität huumoriin.

Et usko ihmiseen,
ei, et usko rakkauteen
Jumalakin tuntuu joskus kadonneen.

Silti aina kun kysytään..
hyvin vaan, hyvin vaan hyvin vaan
hyvin vaan sulla aina menee.

Riisu jo panssaris pois,
avaa oves. Uskalla elää!
Ei Jumala vaadi täydellisyyttä.
Älä heikkouttas häpeä syyttä.

Kysymykses, epävarmuutes
tuo pelotta julki.
Uskalla kysyä,
niin sulle vastataan.

Ei kaiken tartte aina olla
hyvin vaan, hyvin vaan
hyvin vaan,
vaikka sydän itkee..


Jossain on valo

Jossain on valo. Tiedänhän minä edelleen sen. Sisäinen pimeyteni on nyt kuitenkin niin syvää, etten millään näe sen läpi.

Kun saa elämässä osakseen paljon rakkautta, alkaa pitää sitä itsestäänselvyytenä. Toki niin on helpompi jakaa sitä muillekin, koska on oppinut ajattelemaan, että rakkaus on jokaisen perusoikeus.

Ensimmäistä kertaa elämässäni epäilen tätä. En tunne itseäni rakastamisen arvoiseksi, enkä jaksa rakastaa muita. Tunteen lisäksi rakkaus on mielestäni tahtomista ja tekoja. Mihinkään niistä ei tällä hetkellä voimat riitä.

Pohjaton, kylmä pimeys imee minusta valon ja elämän kuin musta aukko. Tuntuu kuin varjonikin olisi laajennut tummaksi kehäksi joka suuntaan.

Varovasi tartun kaikkeen lämpimään ja elävään (kissoihin, koiriin ja kasveihin), etten jäädyttäisi tai musertaisi niitä kuoliaaksi. Toiset ihmiset saavat pärjätä miten taitavat. Melkein kaikki ovat jo paenneet pimeyteni tieltä.

Jossain on valo. Näkisinpä siitä edes kalpean kajastuksen...

keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Hyvää joulua!

Muuttokiireet kaatoivat aikomukseni kirjoitella joulun alla joka päivä tänne. Suurin osa tavaroista on nyt uudessa kodissa paikoillaan. Paljon on kuitenkin vielä tuotavaa, siivottavaa ja remontoitavaa vanhassa kodissa, eikä pitkän matkan vuoksi sinne päästä kovin usein käymään.

No, eipä tämä muuttoasia ole edennyt kovin nopeasti muutenkaan - eikä se totisesti johdu meistä. Käytännössä tämä uusi kiinteistö ei ole vieläkään meidän omistuksessamme.

Joka tapauksessa nyt hiljennytään joulun viettoon ja keskitytään tärkeimpään: joulun sanomaan, läheisten läsnäoloon ja rauhoittumiseen keskellä pimeintä vuodenaikaa. Iloista ja leppoisaa, siunattua ja toiveikasta joulua myös kaikille lukijoille!


alt

torstai 10. joulukuuta 2009

10.joulukuuta



Juu-u, rumalta saattaa jonkun korvissa kuulostaa.. Ei helise lauluääni, eikä viihdytä viulut. Kappaleen nimikin on "tänään oli huono päivä" ja niin oli minullakin. Tuo kappale ei ollut ennestään tuttu, vaikka YUP:ista olen useimmiten kuullessani tykännytkin. Sanat on se, mikä tässä musiikissa valloittaa. Tästäkin biisistä löytyi jotain, joka kolahti kovasti, kun maltoin keskittyä kuuntelemaan.

Tänään on muutenkin ollut mielessä ajatus, että rajojaan ja kokemusmaailmaansa olisi hyvä olla valmis avaamaan. Joskus on nimittäin niin, että matkailukin avartaa enemmän takamusta kuin näkemystä, ellei asenne ole oikea.

Uusista asioista ja ihmisistä voi oppia, vaikkei kaikkea tarvitsekaan omaksua, eikä edes hyväksyä. Vieraita asioita ei tarvitse pelätä silloin, kun oma arvomaailma ja uskomukset ovat vankalla pohjalla.

Elämä kutoutuu kokemuksista, teoista, elämyksistä ja valinnoista. Niin kauan kuin tajunta toimii on jäljellä asioita koettavaksi ja nähtäväksi. Kaikki kokemukset eivät ehkä ole positiivisia, mutta rikastavat elämää yhtä kaikki ja parhaimmillaan saattavat jopa hieman viisastuttaa.

Tänään oli huono päivä, mutta ehkä huomenna on paremmin.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

tiistai 8. joulukuuta 2009

8.joulukuuta

Vielä on hetki tätä vuorokautta jäljellä. Siis aikaa avata tämänpäiväinen adventtikalenterin luukku. Olkoon se lista pienistä suurista ilonaiheista, joita tänään osui eteen harvinaisen monta.

Tänään olen iloinnut:

1. Apteekissa saamastani ensiluokkaisesta palvelusta. Farmaseutti neuvoi ja auttoi sellaisissakin asioissa, jotka eivät varmasti hänen työnsä vähimmäisvaatimuksiin kuuluneet

2. Vanhempieni tapaamisesta ja siitä, miten he edelleen välittävät ja pitävät minusta huolta, vaikka olemme jo kaikki kypsässä iässä. Toivon hartaasti, että osaisin, voisin ja jaksaisin myös antaa heille jotain hyvää takaisinpäin.

3. Ruotsissa asuvan tätini lähettämästä kauniista joululahjasta. Hän oli neulonut minulle ja sisarelleni upeat, hopeanvärisin helmin koristellut ranteenlämmittimet. Huomenna hänen syöpäänsä aletaan hoitaa sekä sädehoidolla että sytostaateilla. Rukoilen, että hän saisi parantua.

4. Ystävistä ja sukulaisista, jotka ovat talkoilla remontoineet tulevaa uutta kotiamme. He ovat antaneet paljon aikaansa ja nähneet tavattomasti vaivaa. On harvinaista ylellisyyttä saada tuntea niin ystävällisiä ihmisiä.

5. Siitä, että melkein viikon kestänyt kova päänsärky alkaa helpottaa

Elämässä on valoa ja pimeää, mutta eniten ehkä sittenkin harmaan eri asteita. Valon juhla keskellä pimeintä vuodenaikaa muistuttaa täällä Pohjolassa sopivasti Kristuksen kirkkaudesta, toivon valosta ja rakkauden lämmöstä, jota pimeän marraskuun halki rämpiessään varmasti jokainen kipeästi kaipaa. Onneksi valo on olemassa ja se tulee meitä lähelle Jumalan Pojassa, Jeesuksessa.

maanantai 7. joulukuuta 2009

sunnuntai 6. joulukuuta 2009

Itteppäisyyspäivää

Isälläni on syntymäpäivä tänään. Siksi itsenäisyyspäivän tunnelmaan on jo varhain liittynyt mielessäni muitakin kuin isänmaallisia ajatuksia. Jo alle kouluikäisenä muistan pohtineeni, miksi isän ja äidin syntymäpäiviin liittyi niin laajalti tavallisuudesta poikkeavaa juhlahumua (äitini on syntynyt sinä toukokuun päivänä, jolloin koulujen lukuvuodella oli tapana päättyä ennenkuin lakeja muutettiin niin, että kunnat saavat itsenäisemmin päättää koulujensa aikatauluista).

Itsenäisyyspäivän juhlintaa olen kaikissa muodoissaan vierastanut aina. Sodasta puhuminen ja linnanjuhlat ovat herättäneet lähinnä ahdistusta tai tympääntymistä. Toki sodankäyneiden sukupolvien uhraus kansamme tulevaisuuden puolesta on ollut suunnaton. Sodan kauhuja ei sovi kokonaan unohtaa ja kieltää, mutta olen aina toivonut, että niistä voitaisiin puhua sellaiseen sävyyn, joka ei herätä nostalgista ihannointia vaan saa ennemmin toivomaan rauhaa ja kunnioittamaan niitä, jotka sitä pyrkivät ylläpitämään.

Tämän postauksen otsikko liittyy isosisääni, joka selvisi hengissä sekä talvisodasta että jatkosodasta. Hän oli karu, karski ja sosiaalisesti sangen taitamaton mies, johon rankan lapsuuden ja äidittömyyden lisäksi väkivaltaiset ajat olivat jättäneet jälkensä.

Monien muiden sodan käyneiden tavoin hän ei itse mielellään kokemuksistaan puhunut, mutta mummu kertoi kuulleensa isoisän taistelutovereiden moneen kertaan muistelevan, kuinka hän oli jatkosodan aikaan kovan tulituksen alkaessa ryhtynyt syömään ja muiden hakeutuessa suojaan oli jäänyt kaikessa rauhassa mutustamaan ruokaansa. "Tuu ny äkkiä pois sieltä", olivat kaverit huudelleen. Mutta paappa oli kironnut (hänen sanavarastonsa sillä osastolla oli erittäin laaja ja ahkerassa käytössä - vieläpä kahdella kielellä) ja sanonut syövänsä nyt.

Silti paljon enemmän kuin isoisän rohkeus ja itsepäisyys, minua aina kosketti hänen taiteensa ja syvä rakkautensa luontoon ja eläimiin. Linnut tulivat ruokintapaikalla syömään hänen kädestään. Hänen kotinsa oli aina täynnä lemmikkejä, joista hän piti hyvää huolta. Tauluissaan, jota hän päätyönsä ohessa maalasi, näkyi kaikki se herkkyys, tarkkanäköisyys ja hienovireisyys, jota hän ei ollut muulla tavoin saanut oppia ilmaisemaan.

Sanana ittepäisyys edustaa minulle nimenomaan selviytymistä, vahvuutta, rohkeutta ja sitä sinnikästä työtä, jota edelliset sukupolvet ovat vastoinkäymisistä huolimatta tehneet maamme hyväksi. Ilman heitä meillä saattaisi olla ympärillämme paljon kehnompi kotimaa.

lauantai 5. joulukuuta 2009

5. joulukuuta

Odotan

Jo marraskuulla joulukadut avataan.
Kiire meitä kuljettaa kohti joulujuhlaa.
On pakko ostaa, pakko juhlaa rakentaa,
mutta kynttilän lämpö vain pintaa sulattaa.

Mitä odotat ihminen?
Valoako sydämesi yöhön?
Vai hetken lämpöä talven kylmiin pakkasiin?

Valmistaudut rakkauden juhlaan,
rahojasi lahjoihin tuhlaat, mutta
muistatko kuka on joulun suurin lahja?

Mitä odotat ihminen,
mitä odotat suomalainen,
kun taivaalta sataa valkoinen lumi,
joka peittää mustan maan?

Odotan Kuningasta,
odotan Seimen Lasta
Rauhanruhtinasta,
Vapahtajaa maailman.

perjantai 4. joulukuuta 2009

4. Joulukuuta

Muutama päivä sitten YLE:n uutisissa kerrottiin, että nyt taantuman aikana suomalaisten auttamishalun on havaittu kasvaneen. Muun muassa SPR:n ja seurakuntien vapaaehtoistyöhön on ollut niin paljon tulijoita, että esimerkiksi SPR:n ystäväpalvelukursseja on jouduttu järjestämään pääkaupunkiseudulla suunniteltua enemmän.

Mikäs sen ilahduttavampaa. Uutisissa arveltiin, että selitykseksi käy sekä ihmisten työttömyyden myötä lisääntynyt vapaa-aika että huono-osaisuuden tuleminen entistä lähemmäs, kun jokaisella alkaa olla jo lähipiirissään joitakin, joita työn tai rahan puute rasittaa.

Näin joulun alla erilaiset hyväntekeväisyysjärjestöt myös jalkautuvat sankoin joukoin hankkimaan rahallista tukea toimintaansa. Puhelinkerääjät ahdistelevat, postilaatikkoon tulvii monenmoista lärpäkettä ja suuremmissa kaupungeissa rahanpyytäjän kanssa voi joutua kadulla ihan kasvokkainkin. Koita siinä sitten hiljentää kolkuttava omatuntosi ja kuunnella järjen ääntä, kun joku vastuuntuntoinen vapaaehtoinen kilistelee lipasta nokkasi alla.

Toki on hyvä, että edes joulun aikaan yleisemminkin muistutetaan auttamisen tärkeydestä. Vähästäänkin on mahdollista antaa ja erityisen hyvältä tuntuu tuo, että ihmiset ovat valmiita antamaan aikaansa ja työtänsä esimerkiksi juuri ystävätoiminnan kautta yksinäisille ja apua tarvitseville.

Ei kuitenkaan ole helppoa valita kohteita, jonne pennosensa suuntaa. Kaikkiin keräyksiin kun on ihan mahdotonta saada rahojaan riittämään. Tärkeätä olisi myös muistaa Jeesuksen sana "köyhät teillä on aina keskuudessanne". Auttamisen ja huolenpidon aika on ympäri vuoden, ei pelkästään joulun alla.

Tämän ajatuksen olen päättänyt tänä vuonna yrittää kääntää positiiviseksi. Ahdistuksen ja syyllisyyden sijaan pyrin ajattelemaan niin, että annan nyt sen, minkä kukkaro tuntuu kestävän ja yritän pitää tästä jouluisesta mielentilasta kiinni ympäri vuoden.

Tukea ja lahjoja tarvitseville voi antaa muulloinkin kuin kynttilöiden loisteessa ja joululaulujen soidessa. Itse asiassa moni voi kaivata jouluista yllätystä ja anteliaisuutta kipeämminkin keskellä harmaata arkea kuin joulunpyhien alla.

torstai 3. joulukuuta 2009

3..joulukuuta


glitter-graphics.com

Tänään fyysinen kipu tuntuu sietämättömältä. Reumasta johtuvat niskakivut laukaisivat migreenin ja aamu kului oksentaen. Hyvä mieli ja toiveikkuus valuu mielestä kuin vesi reikäisestä saavista. Kivulias, tuskainen ja onneton ihminen on huonoa seuraa. Paras siis vetäytyä yksinäisyyteen, kun siihen on kerran mahdollisuus. Kaikilla ei sitä ylellisyyttä ole.

Meillä jokaisella on omat taakkammme ja kipumme, heikkoutemme ja piirteet, jotka tahtoisimme itsestämme salata, kun haluamme tehdä hyvän vaikutuksen. Toisten vajavaisuus vain näkyy selvemmin. Heitä on helpompi osoittaa sormella.

Tänään iloitsen armosta ja siitä, että meissä eri tavoin heikoissa Jumalan voima tulee kirkkaasti näkyviin. (Tätä samaa aihetta Flora pohti taannoin blogissaan Uskoa etsimässä. Sinne löytyy linkki tuosta sivupalkista).

Kun omat voimat loppuvat ja lähimmäisetkin tuskastuvat jonkun ainaiseen tarvitsevuuteen, Jumala jaksaa meitä aina vaan. Hän nostaa ja kantaa, antaa luvan olla juuri sellainen kuin sillä hetkellä tuntuu, ei vaadi mahdottomia, vain uskoa, toivoa ja rakkautta. Nekin Hän antaa meille lahjaksi, huolella säilytettäväksi ja käytettäväksi.

Tänään on taas sellainen päivä, jolloin en omassa varassani jaksaisi. Arjen pienet vastoinkäymiset tuntuvat vuoren korkuisilta, kun kaikki voimat kuluvat hengittämiseen.. Onneksi Jumalan voima on aina suurempi. Hänen käsiinsä on turvallista jättää koko elämänsä.

keskiviikko 2. joulukuuta 2009

2. joulukuuta

Joulukuu pyörähti käyntiin ilman, että ehdin huomata koko adventtiajan alkua. Elämä on nyt muuton takia semmoisessa myllerryksessä, että joulukoristeita ei kannata laittaa esille, eikä olo muutenkaan ole erityisen jouluisa.

Siksi ajattelin kokeilla, josko jaksaisin pitää täällä blogissani itselleni ( ja mahdollisille lukijoillle ) jonkinlaista adventtikalenteria. Omia valokuvia tosin saan näkyviin aikaisintaan ensi viikolla, kun kannettava tietokoneeni on korjattu ja pääsen penkomaan kuvatiedostojani.

Ajatuksena on kuitenkin joka päivä näyttää tai kertoa jotain, mikä kyseisenä päivänä on erityisesti ilahduttanut ja ehkä herättänyt adventtiin sopivia ajatuksia.

Tämän päivän pieni ilonaihe olkoon metsäjänis, joka aamupimeällä loikki autoni eteen ihan kaupungin keskustassa, kun olin ajelemassa töihin ennen kahdeksaa. Se oli soma mustine korvankärkineen ja valkoisine tupsuhäntineen. Olin iloinen, kun vauhtia oli niin vähän, että ehdin ihan hyvin jarruttaa ja antaa sen rauhassa viipottaa turvaan, vaikka tie oli pakkasyön jälkeen tosi liukas.

Aina, kun ajattelen tuonpuoleista, Jeesuksen takaisintuloa ja paratiisia, haaveilen eniten juuri siitä, että tämä tälle maailmalle niin tyypillinen kärsimys ja kuolema kerran päättyy. Että syntiinlankeemuksen seurauksena turmeltunut maailma luodaan uudenlaiseksi ja kaikki tuska on poissa. Uskon lujasti, että jos taivas on, ja paratiisi, siellä on sija myös eläimille. Ei kai Jumala olisi luonut jotain niin kaunista kertakäyttöiseksi... Ken tietää. Ehkä sekin aikanaan selviää.

animals glitter