Isälläni on syntymäpäivä tänään. Siksi itsenäisyyspäivän tunnelmaan on jo varhain liittynyt mielessäni muitakin kuin isänmaallisia ajatuksia. Jo alle kouluikäisenä muistan pohtineeni, miksi isän ja äidin syntymäpäiviin liittyi niin laajalti tavallisuudesta poikkeavaa juhlahumua (äitini on syntynyt sinä toukokuun päivänä, jolloin koulujen lukuvuodella oli tapana päättyä ennenkuin lakeja muutettiin niin, että kunnat saavat itsenäisemmin päättää koulujensa aikatauluista).
Itsenäisyyspäivän juhlintaa olen kaikissa muodoissaan vierastanut aina. Sodasta puhuminen ja linnanjuhlat ovat herättäneet lähinnä ahdistusta tai tympääntymistä. Toki sodankäyneiden sukupolvien uhraus kansamme tulevaisuuden puolesta on ollut suunnaton. Sodan kauhuja ei sovi kokonaan unohtaa ja kieltää, mutta olen aina toivonut, että niistä voitaisiin puhua sellaiseen sävyyn, joka ei herätä nostalgista ihannointia vaan saa ennemmin toivomaan rauhaa ja kunnioittamaan niitä, jotka sitä pyrkivät ylläpitämään.
Tämän postauksen otsikko liittyy isosisääni, joka selvisi hengissä sekä talvisodasta että jatkosodasta. Hän oli karu, karski ja sosiaalisesti sangen taitamaton mies, johon rankan lapsuuden ja äidittömyyden lisäksi väkivaltaiset ajat olivat jättäneet jälkensä.
Monien muiden sodan käyneiden tavoin hän ei itse mielellään kokemuksistaan puhunut, mutta mummu kertoi kuulleensa isoisän taistelutovereiden moneen kertaan muistelevan, kuinka hän oli jatkosodan aikaan kovan tulituksen alkaessa ryhtynyt syömään ja muiden hakeutuessa suojaan oli jäänyt kaikessa rauhassa mutustamaan ruokaansa. "Tuu ny äkkiä pois sieltä", olivat kaverit huudelleen. Mutta paappa oli kironnut (hänen sanavarastonsa sillä osastolla oli erittäin laaja ja ahkerassa käytössä - vieläpä kahdella kielellä) ja sanonut syövänsä nyt.
Silti paljon enemmän kuin isoisän rohkeus ja itsepäisyys, minua aina kosketti hänen taiteensa ja syvä rakkautensa luontoon ja eläimiin. Linnut tulivat ruokintapaikalla syömään hänen kädestään. Hänen kotinsa oli aina täynnä lemmikkejä, joista hän piti hyvää huolta. Tauluissaan, jota hän päätyönsä ohessa maalasi, näkyi kaikki se herkkyys, tarkkanäköisyys ja hienovireisyys, jota hän ei ollut muulla tavoin saanut oppia ilmaisemaan.
Sanana ittepäisyys edustaa minulle nimenomaan selviytymistä, vahvuutta, rohkeutta ja sitä sinnikästä työtä, jota edelliset sukupolvet ovat vastoinkäymisistä huolimatta tehneet maamme hyväksi. Ilman heitä meillä saattaisi olla ympärillämme paljon kehnompi kotimaa.
Itsenäisyyspäivän juhlintaa olen kaikissa muodoissaan vierastanut aina. Sodasta puhuminen ja linnanjuhlat ovat herättäneet lähinnä ahdistusta tai tympääntymistä. Toki sodankäyneiden sukupolvien uhraus kansamme tulevaisuuden puolesta on ollut suunnaton. Sodan kauhuja ei sovi kokonaan unohtaa ja kieltää, mutta olen aina toivonut, että niistä voitaisiin puhua sellaiseen sävyyn, joka ei herätä nostalgista ihannointia vaan saa ennemmin toivomaan rauhaa ja kunnioittamaan niitä, jotka sitä pyrkivät ylläpitämään.
Tämän postauksen otsikko liittyy isosisääni, joka selvisi hengissä sekä talvisodasta että jatkosodasta. Hän oli karu, karski ja sosiaalisesti sangen taitamaton mies, johon rankan lapsuuden ja äidittömyyden lisäksi väkivaltaiset ajat olivat jättäneet jälkensä.
Monien muiden sodan käyneiden tavoin hän ei itse mielellään kokemuksistaan puhunut, mutta mummu kertoi kuulleensa isoisän taistelutovereiden moneen kertaan muistelevan, kuinka hän oli jatkosodan aikaan kovan tulituksen alkaessa ryhtynyt syömään ja muiden hakeutuessa suojaan oli jäänyt kaikessa rauhassa mutustamaan ruokaansa. "Tuu ny äkkiä pois sieltä", olivat kaverit huudelleen. Mutta paappa oli kironnut (hänen sanavarastonsa sillä osastolla oli erittäin laaja ja ahkerassa käytössä - vieläpä kahdella kielellä) ja sanonut syövänsä nyt.
Silti paljon enemmän kuin isoisän rohkeus ja itsepäisyys, minua aina kosketti hänen taiteensa ja syvä rakkautensa luontoon ja eläimiin. Linnut tulivat ruokintapaikalla syömään hänen kädestään. Hänen kotinsa oli aina täynnä lemmikkejä, joista hän piti hyvää huolta. Tauluissaan, jota hän päätyönsä ohessa maalasi, näkyi kaikki se herkkyys, tarkkanäköisyys ja hienovireisyys, jota hän ei ollut muulla tavoin saanut oppia ilmaisemaan.
Sanana ittepäisyys edustaa minulle nimenomaan selviytymistä, vahvuutta, rohkeutta ja sitä sinnikästä työtä, jota edelliset sukupolvet ovat vastoinkäymisistä huolimatta tehneet maamme hyväksi. Ilman heitä meillä saattaisi olla ympärillämme paljon kehnompi kotimaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti