keskiviikko 17. maaliskuuta 2010

Rukouksesta

Tänään rukoilluttaa tavallistakin hartaammin. Tätini Ruotsissa leikataan jo kertaalleen uusineen paksusuolen syövän vuoksi.

Yllättävän monet ihmiset rukoilevat hädän tullen, kuulemma jopa sellaiset, jotka hyvinä päivinä eivät Jumalaa tunnusta olevankaan.

Itselleni rukous on vähän kuin auki jätetty verkkoyhteys, helposti saatavilla, välillä aktiivisemmin käytössä, toisinaan näytönsäästäjä päällä. Parasta siinä on se, ettei lasku aja konkurssiin, vaikka yhteys onkin kaiken aikaa avoinna.

Julkisessa ääneen rukoilussa on jotain yhteisöllistä. Toisaalta kiusalliselta tuntuu joskus se, että siihen liittyy myös ripaus esiintymistä. Sanansa pitää valita tarkasti, jotta kuulijoiden odotukset täyttyvät ja kaikki voivat yhtyä rukoukseen kokematta oloaan turvattomaksi.

Joskus olen mietiskellyt, että Jumalan täytyy olla todella kärsivällinen ja hyvä kuuntelija, kun Hän jaksaa kaikki jaarituksemme huomioida. Näin inhimillisin korvin kuunneltuna jotkut rukoukset kuulostavat melkein loitsuamiselta samojen sanojen toistamisen ja merkillisen nuotin ansiosta. Ehkä niissä rukouksissa on sitten tärkeämpää se kokemus ja yhteyden tavoittelu, ei niinkään sisältö ja selkeä puhe.

Itse tuppaan juttelemaan Jumalalle samaan sävyyn kuin inhimillisillekin olennoille. Saatan toki joskus pyytää samaa asiaa useampaankin kertaan (kiitoksista puhumattakaan), mutta enimmäkseen kyllä luotan siihen, että kun olen kertaalleen asian Hänen eteensä tuonut, Hän kyllä huomioi sen ja vastaa siihen niin kuin parhaaksi näkee.

Siksi kai minua onkin joskus vaivannut se raamatunkohta, jossa mies menee kopistelemaan naapurin ovelle saadakseen lainaksi leipää, kun taloon on tullut iltamyöhällä yllätysvieraita, joille pitäisi saada tarjottavaa. Naapuri on jo nukkumassa, mutta kyllästyneenä toisen meluamiseen nousee lopulta antamaan, mitä toinen pyytää. Muistaakseni sitä vertausta siellä selitetäänkin niin, että sinnikkyys rukoilussa kannattaa ja, että Jumala antaa meille sen, mitä väsymättä pyydämme. Miten tämä nyt pitäisi ymmärtää? Onko meillä Taivaallinen Isä, joka pitää jankuttavista lapsista?


torstai 4. maaliskuuta 2010

Mitä mä teen täällä?

Viime viikkoina elämä on ollut sulaa hauraan pintakuoren peittämää valhetta. Kiskon suutani hymyyn. Yritän teeskennellä pirteää ja puuhakasta. Esitän tekeväni suunnitelmia ja suuntautuvani tulevaisuuteen. Epätoivoisesti (ja epäonnistuneesti) pyrin näyttämään normaalilta, vaikka sisäinen kokemus on kaikkea muuta.

Itku vaanii alati luomien takana. Pahoinvointi velloo vatsassa. Mielessä pintaan pulpahtaa vähän väliä kysymys: Mitä mä teen täällä???

Minun elämälläni ei tunnu olevan tarkoitusta. Missään ei ole mitään mieltä. Syön ja saastutan. Kulutan maapallon energiavaroja. Silitän kissoja. Rapsutan koiria. Valitan omissa blogeissa. Rohkaisen parhaani mukaan muita toisten blogien kommenttilaatikoissa.

Tunnen syvää häpeää saamattomuudestani ja voimattomuudestani. Eristäydyn kaikista ihmisolennoista. En edes toivo mitään muuta apua enää kuin pääsyä tuonne kirkkomaalle, ristin alle lepäämään.

Toisaalta, siinäpä juuri se avainlause: "ristin alle lepäämään". Jos ei olisi sitä ristiä ja ristin kantajaa, ei minulla olisi omasta (ja monen muunkaan mielestä) edes oikeutta olemassaoloon. Viallinen, hyödytön riesa ja taakka.

Viime vuodet ovat tuoneet mielessäni huonouteen ja kelvottomuuteen aivan uuden näkökulman. Joskus nuorempana ajattelin "alhaisuutta" Jumalan edessä köyhyytenä, syntisyytenä ja muunlaisena huono-osaisuutena. Nyt tajuan, että hyväosainen ja oikeamielisyyteen pyrkiväkin voi olla alhaisista alhaisin. Ihmisen vajavaisuus ja heikkous on saanut ajatuksissani ennennäkemättömän ulottuvuuden.

Kun omat voimat, taidot ja kyvyt ovat loppu, eikä uhrilahjaksi Korkeimmalle ole mitään muuta tuotavaa kuin särkyneet toiveet ja syvä häpeä, silloin armo kohoaa arvoon arvaamattomaan. Se on ainoa asia, mikä pitää elämässä kiinni. Elämässä sekä fyysisenä ulottuvuutena että siinä ikuisessa elämässä, jota yhteys Kristukseen edustaa.