Norjan hirveitten tapahtumien jälkeen olen törmännyt useampiin teksteihin, joissa ihmiset ovat ilmaisseet, että tapaus on järkyttävä, mutta ei kiinnosta heitä. Maailmassa kuulemma kuolee ja kärsii ihmisiä joka päivä. Miksi tämän tapauksen pitäisi erityisesti koskettaa?Olen pöyristynyt siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi, vaikka en hattua omistakaan), että moinen tunne on mitä ilmeisimmin nykyään varattu pääasiassa "kukkahattutädeille", jollaiseksi leimautuminen ei kuulemma ole mikään kunnia-asia, vaikka itse kovasti arvostankin juuri niitä asioita joita sellaisiin täteihin yleisessä keskustelussa liitetään (suvaitsevaisuuden ja hyvien tapojen korostus, moraalisesta kehityksestä huolestuminen ja vastuun kanto yhteisistä asioista).
Ymmärrän sen, että nykypäivän uutistulvassa ihminen tarvitsee suojamekanismeja jaksaakseen. Sitä en silti ymmärrä, että myötätuntoa tuntevat ja maailman tilasta huolta kantavat leimataan turhanpäiväisiksi vouhottajiksi.
Edelleen olen sitä mieltä (tämän mielipiteen olen tainnut ilmaista täällä aiemminkin), että pahuus voittaa, jos hyvät ihmiset eivät tee mitään. Elämä on hyvin pitkälti taistelua, ei niinkään saavutetuista eduista nautiskelua. Jos huolehdimme vain omista asioistamme ja suljemme silmämme maailmalla vellovilta ongelmilta, ne rymistelevät ennen pitkää "ramat kaulassa" (pohjalainen sanonta, joka tarkoittaa melko väkivaltaista sisääntuloa) sisään rauhallisena pitämäämme lintukotoon, vaikka kuinka yrittäisimme "elää omaa elämäämme".
On totta, ettei kärsiviä lähimmäisiämme lähellä ja kaukana auta se, jos podemme ahdistusta ja valvomme öitämme itkeskellen maailman pahuutta. Siitä voi kuitenkin olla suurikin apu, jos annamme itsellemme luvan tuntea ne suuretkin tunteet: tuskan, huolen, pelon ja jopa vihan väkivaltaa ja tragedioita seuratessamme. Tunteet ovat energiaa, polttoainetta teoille. Tärkeätä on valjastaa omat tunteet nimenomaan hyvien tekojen polttoaineeksi.
Vihamieliset teot synnyttävät vihaa. Väkivaltaa en suosittele väkivallan vastavoimaksi, mutta paljon muunlaisiakin vaihtoehtoja on. Ne jäävät löytämättä, jos ei kukaan enää jaksa edes järkyttyä sen vertaa, että ryhtyisi johonkin: muokkaamaan asenteita, suojelemaan heikkoja, edistämään tasa-arvon toteutumista omassa lähipiirissään ja ennen kaikkea välittämään niistä, jotka voivat huonosti.
Tapahtunutta emme voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voimme vaikuttaa.
