lauantai 24. joulukuuta 2011

Veneellä kirkkoon

Näin täällä tänä talvena, enkä voi sanoa olevani pahoillani lumen ja pakkasen puutteesta. Saatiinhan sitä lajia jo kahtena edellisenä talvena useamman vuoden edestä.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Huumorisumua

Minä uskon, että Taivaanisällä on varsin hyvä huumorintaju. Viimeksi tänään tuntui siltä.

Olin varannut ajan kampaajalle ja pääsin kyllä puolison kyydissä sinne, mutta kotiin jouduin palaamaan kävellen, kun puolisolla oli muuta.

Murehdin jo etukäteen sitä, miten ikävältä tuntuu kävelläköntystää kipeillä jaloilla kolmen eri koulun ohi ja kestää sekä lasten että aikuisten armottomat, arvioivat katseet....Ajatus ei tosiaankaan tuntunut kivalta - varsinkaan, kun yläastelaiset ja ammattikoulun opiskelijat eivät aina tyydy pelkkään katseluun vaan huutelevat ties mitä asiattomuuksia.

Tänä aamuna, kun lähdettiin pihasta, koko tienoon peitti sankka hernerokkasumu. Eteensä ei nähnyt kuin pari metriä. "Ei tämä kuitenkaan pysy niin pitkään, että pääsisin sumun suojissa kotiin päin", ajattelin itsekseni, mutta pysyi se! Sain köpötellä ihan rauhassa takaisin, eikä kukaan nähnyt harmaan verhon takaa muuta kuin hitaasti eteenpäin vaeltavan möhkäleen, joka tosin jossain vaiheessa hihitteli hiljaa itsekseen.

Eikä tämä tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta, kun uskon silmillä katsottuna olen päässyt todistamaan Jumalan huumorintajuista ja sydämellistä ihmettä :)

maanantai 7. marraskuuta 2011

Resonointia

Käyn nykyisin hyvin harvoin yhtään missään. Eilen pääsin kuitenkin Jukka Leppilammen konserttiin. Pitkästä aikaa se oli puhutteleva kokemus.

Hengelliset puheet alkoivat jossain vaiheessa (jo vuosia sitten) kuulostaa korvissani saman toistamiselta, mutta eilen kuulin jotain, joka liikautti sekä ajatuksiani että tunteitani raikkaalla tavalla.

Musiikissa oli uutta ja vanhaa. Jukan ääni soi upeasti vanhassa puukirkossa. Erityisesti hänen opettelemansa, suomalaisittain erikoinen, kurkkulaulutekniikkansa, jossa soi useita , eri korkuisia ääniä päällekkäin kuulosti kiehtovalta.

Puheosuuksissaan hän sanoi monta asiaa, jotka jäivät mietityttämään. Päällimmäisenä kolahti kuitenkin ajatus siitä, että usko on resonointia. Raamatun mukaanhan "usko syntyy kuulemisesta ja kuuleminen Jumalan sanan kautta" Kuuliaisuus, eli Jumalan kutsun vastaanottaminen ja Hänen tahtonsa etsiminen on siis Hänen sanansa herättämää vastakaikua meidän olemuksessamme.

Entisenä laulajana minäkin tiedän, ettei kaunista ääntä synny pusertamalla ja pakottamalla. Samalla lailla Jumalan rakkauteen vastaaminen on parhaimmillaan pakotonta antautumista ja ilon sekä kiitollisuuden sävyttämää suostumista.

Luonnostaan meillä on taipumus yrittää tehdä asiat itse, ponnistella, vääntää, yrittää ja kelvata. Myös tämä aika opettaa meille, ettei mikään riitä. Aina on yllettävä entistä parempaan. Jukan sanojen ja laulujen kautta koin eilen välähdyksenomaisen hetken sitä ihmettä, jota Jumala meille tarjoaa.

Toki resonoiminen on liikettä, mutta sitä ei synnytetä itse. Jumalan sana liikuttaa yksittäistä ihmistä ja hänen kauttaan kaikkia niitä muita, joiden kanssa hän elää ja toimii. Jumala ei suinkaan ota ihmiseltä hänen omaa ääntään pois , vaan ennemminkin auttaa meitä löytämään omimman olemuksemme. Juuri niillä lahjoilla, sen äänen kautta, joka meillä on ja joka meissä kasvaa, voimme tehdä hyvää ja kertoa Jeesuksen rakkaudesta koko maailmalle.

Jukan ääni soi eilen harvinaisen kauniisti, niin hienosti, että siinä oli helppoa kuulla sekä hänen omansa että Korkeimman ääni, joka niiden laulujen ja sanojen kautta välittyi. Se muistutti minua pitkästä aikaa myös siitä, miksi seurakunnan tilaisuuksissa kannattaa käydä. Pyhien yhteys ja Jumalan sanan kautta tuleva siunaus ovat siellä tarjolla...tai ainakin pitäisi olla (muistini mukaan niin ei ihan aina ole ollut, mutta ehkä en ole vain osannut resonoida;). Pitäisiköhän mennä kokeilemaan toistekin. Josko paikalle vääntäytyminen olisi sittenkin vaivan väärti.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Saa tuntea

Norjan hirveitten tapahtumien jälkeen olen törmännyt useampiin teksteihin, joissa ihmiset ovat ilmaisseet, että tapaus on järkyttävä, mutta ei kiinnosta heitä. Maailmassa kuulemma kuolee ja kärsii ihmisiä joka päivä. Miksi tämän tapauksen pitäisi erityisesti koskettaa?

Olen pöyristynyt siitäkin huolimatta (tai ehkä juuri siksi, vaikka en hattua omistakaan), että moinen tunne on mitä ilmeisimmin nykyään varattu pääasiassa "kukkahattutädeille", jollaiseksi leimautuminen ei kuulemma ole mikään kunnia-asia, vaikka itse kovasti arvostankin juuri niitä asioita joita sellaisiin täteihin yleisessä keskustelussa liitetään (suvaitsevaisuuden ja hyvien tapojen korostus, moraalisesta kehityksestä huolestuminen ja vastuun kanto yhteisistä asioista).

Ymmärrän sen, että nykypäivän uutistulvassa ihminen tarvitsee suojamekanismeja jaksaakseen. Sitä en silti ymmärrä, että myötätuntoa tuntevat ja maailman tilasta huolta kantavat leimataan turhanpäiväisiksi vouhottajiksi.

Edelleen olen sitä mieltä (tämän mielipiteen olen tainnut ilmaista täällä aiemminkin), että pahuus voittaa, jos hyvät ihmiset eivät tee mitään. Elämä on hyvin pitkälti taistelua, ei niinkään saavutetuista eduista nautiskelua. Jos huolehdimme vain omista asioistamme ja suljemme silmämme maailmalla vellovilta ongelmilta, ne rymistelevät ennen pitkää "ramat kaulassa" (pohjalainen sanonta, joka tarkoittaa melko väkivaltaista sisääntuloa) sisään rauhallisena pitämäämme lintukotoon, vaikka kuinka yrittäisimme "elää omaa elämäämme".

On totta, ettei kärsiviä lähimmäisiämme lähellä ja kaukana auta se, jos podemme ahdistusta ja valvomme öitämme itkeskellen maailman pahuutta. Siitä voi kuitenkin olla suurikin apu, jos annamme itsellemme luvan tuntea ne suuretkin tunteet: tuskan, huolen, pelon ja jopa vihan väkivaltaa ja tragedioita seuratessamme. Tunteet ovat energiaa, polttoainetta teoille. Tärkeätä on valjastaa omat tunteet nimenomaan hyvien tekojen polttoaineeksi.

Vihamieliset teot synnyttävät vihaa. Väkivaltaa en suosittele väkivallan vastavoimaksi, mutta paljon muunlaisiakin vaihtoehtoja on. Ne jäävät löytämättä, jos ei kukaan enää jaksa edes järkyttyä sen vertaa, että ryhtyisi johonkin: muokkaamaan asenteita, suojelemaan heikkoja, edistämään tasa-arvon toteutumista omassa lähipiirissään ja ennen kaikkea välittämään niistä, jotka voivat huonosti.

Tapahtunutta emme voi muuttaa, mutta tulevaisuuteen voimme vaikuttaa.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Toivottomuus ja epätoivo

Onkohan epätoivolla ja toivottomuudella tarkasti määriteltyinä käsitteinä eroa? En jaksa nyt ryhtyä tutkimaan löytyisikö noiden sanojen eroista jotain artikkeleita netistä..

Epätoivoa muistan jonkun saarnamiehen historian hämärissä nimittäneen synniksi. Muistan jo silloin ajatelleeni, että se kuulostaa pahasti siltä kuin puhuja löisi lyötyä. En nimittäin ole koskaan uskonut, että kukaan tahallaan irti toivosta päästää tai ryhtyy peräti aktiivisesti epätoivoiseksi.

Subjektiivisessa käsitemaailmassani noilla käsitteillä ON eroa ja sen eron tunnusmerkki on aktiivisuuden aste. Toivottomuus tarkoittaa minulle passiivista vailla oloa. Toivo on hiipunut tai äkkirysäyksellä kadonnut. Siitä ei ole aktiivisen harkintaprosessin jälkeen luovuttu, eikä irti päästetty. Ollaan vaan amerikkailaisia mukaillen "toivonpuuskien välissä" tai jostain muusta syystä ilman.

Toivottomaksi minä taidan nykyään kokea oloni 90% hereilläoloajasta. Epätoivoinen en tunne olevani koskaan..

Se on mielenkiintoista, että inhimillisessä kokemusmaailmassa hyvinkin ristiriitaiset tunteet ovat mahdollisia samanaikaisesti. Kristittynä minun elämäni, tulevaisuuteni ja toivoni ei ole pelkästään omassa, ja arvaamattomien olosuhteitten, varassa. Pohjimmiltaan olen turvassa, vaikka myrskytuuli venettä keikuttelee ja ehkä koko paatin jossain vaiheessa kaataakin.

Iankaikkisen elämän toivoon ja Jumalan rakkauteen turvaten voin rauhassa keskittyä näihin jokapäiväisen elämäni pieniin kipuihin ja kompurointeihin. Jos matkanteko onkin aika ajoin ahdistavaa, perille päästään varmasti. Jos oma jaksaminen loppuu, Hänen voimansa riittää.

Sillä tavoin on ihan loogista ajatella, että Kristuksessa on toivottomallakin toivo, eikä epätoivolla ole kristityn maailmankuvassa sijaa.

Tähän toivoon tänään tartun, enkä anna kenenkään uskoani viedä, vaikka nykyinen maailmanaika sitä entistäkin aktiivisemmin yrittää polkea, tahrata ja vääräksi osoittaa.


perjantai 17. kesäkuuta 2011

Aamut ovat vaikeimpia

Tunnen ihmisiä, jotka nousevat uuteen päivään melkein poikkeuksetta pieni hymynkare kasvoillaan. Heillä mieli on täynnä iloista odotusta kuin pikkulapsella, jolle jokainen päivä on seikkailu.

Minulle aamut ovat vaikeinta. Peiton alta kurkistaessa en näe valon pilkahdustakaan. Jos jotain odotan, niin korkeintaan pelonsekaisin tuntein mietin jaksanko, selviydynkö tänään. Sattuuko ja kuinka paljon ja tuotanko jälleen jollekin pettymyksen..

Aurinko paistaa, kissa leipoo peittoa ja koiranpentu tunkee tuhisten kuonoaan tyynyni alle. Periaatteessa kaikki voisi olla hyvin.. kun vain jaksaisin, pystyisin ja kykenisin..


torstai 16. kesäkuuta 2011

Lohdullista on muistaa, että..

.".armosta te olette pelastetut, ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.."

Lorottaa vääristä paikoista

Yritin eilen etsiä päiväkirjaa. Ihan semmoista pahvikantista... Kun tuntui että tarvitsisin roskakoria, jonne pään sisällön tyhjentää. Ei löytynyt. On minulla niitä montakin, mutta minne lie tässä sotkussa ajautuneet, kun en ole niitä pitkään aikaan tarvinnut. Bloggaaminen on toiminut purkupaikkana.

Mies lähti eilen viikoksi työmatkalle ja heti alkoi tapahtua. Pari viikkoa sitten hän viimein (noin 150 pyynnön jälkeen) ahdistui "korjaamaan" rännin, joka maaliskuussa romahti talon nurkalta maahan. Eilen sattui sadekuuro juuri kun pyllistelin sen talonnurkan vieressä kukkamaata kitkemässä. Silloin alkoi kuulua epäillyttävää lorinaa ja kun katsahdin ylöspäin, näin, että ränni oli kyllä kiinni seinässä, mutta vesi lorisi suoraan katolta rännin vierestä maahan..

Kolmisen viikkoa sitten mies oli myöhään yöllä hammaspesulla, kun seinästä singahti häntä kohti yhtäkkiä kuuma vesisuihku. Suihku oli särkynyt ja jotain katkennut lämminvesiputken ja hanan liitoskohdasta.

Seuraavana päivänä yritettiin saada asiantuntija-apua, mutta sellaista ei siihen hätään ollut saatavilla ja niinpä puoliso taas yritti ylittää rajojaan ja vaihtoi ehjän hanan seinään itse. Ihailtava yritys, mutta eipä mennyt ihan putkeen sekään, vaan tänä amuna, kun olin suihkussa, hanasta irtosi kokonaan se osa, joka liittää suihkun letkun ja termostaattiosan toisiinsa..

Pitäisi tietysti olla onnellinen, ettei hajonnut mitään semmoista, jonka seurauksena vesi suihkuaa pitkin seiniä, ellei päähana ole kaiken aikaa kiinni, mutta...

Lisäksi ruohonleikkuri on rikki ja toimii vain pari minuuttia kerrallaan putputellen ja hyvin alhaisella teholla. Nurmikko ei silti odottele vaan kasvaarohjottaa estoitta hallitsemattomiin mittoihin.

Rehellisyyden nimissä voisin tietysti tähän perään kertoa pitkän esimerkkilistan omista epäonnistumisistani. Niitähän riittää, mutta nämä sattuvat olemaan nyt päällimmäisenä mielessä, koska näiden ongelmien ratkaisuun en taitaisi kyetä, vaikka pystyisin kiipeämään tikkaille ja kipeät käteni suostuisivat ruuvimeisselin kanssa yhteistyöhön. Tuommoiset korjausjutut eivät vaan ole sen paremmin miehen kuin minunkaan vahvinta alaa.

Monien muiden arkisten sattumusten ohessa nämä ovat viime aikoina saaneet minut pohdiskelemaan ihmisen rajallisuutta. Nykymaailma on niin monimutkainen, etteivät kaikki millään enää voi hallita kaikkia taitoja, joita arjessa tarvitaan. Monien selviytymistä rajoittaa myös erilaiset sairaudet.

Niin kauan kuin ihminen on nuori, terve, vahva ja kykenee oppimaan uutta on helppoa luottaa itseensä ja elämään. Heikkous on joillekin silloin jopa jotain marginaalista, pahimmillaan halveksittavaa ja häpeä, jota ei haluta edes nähdä, jotta ei tarvitsisi tiedostaa sitä, että rajallisia me kaikki loppujen lopuksi olemme - monin eri tavoin. Joillekin on vain turvallisuuden takia tärkeätä riippua kiinni ikuisen nuoruuden ja kaikkivoipaisuuden illuusiossa.

Toisaalta tuntuu huojentavalta, kun ei näin sairaana tarvitse enää pitää kulissia yllä ja saa "ihan luvan perästä" olla avun tarpeessa. Hieman pelottavaa on silti vaan se, että koska ketään ei ole auttamassa, eikä kukkarokaan varsinaisesti valuuttaa pursuile, elämäänsä on vähitellen alettava järjestää sellaiseksi, että jokapäiväisistä haasteista on mahdollisista selvitä..

En tiedä kuinka kauan huumoria piisaa. Tänään sentään vielä nauratti, kun sen rikkoutuneen suihkun vuoksi ähräsin multaisia varpaitani käsienpesualtaaseen vesihanan ulottuville. Ei mikään kovin esteettinen näky, mutta vielä se reuman kangistamista nivelistä huolimatta onnistui..Saa nähdä kuinka kauan.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Tirskahdus

Huumorintajuni taitaa olla ilkeämpää kuin olen luullutkaan. Tirskahtelin nimittäin ääneen lukiessani tätä uutista. Siinä väitetään, että ylipirteät ihmiset kuolevat aikaisemmin kuin vähemmän pirskahtelevat.

Ensimmäisessä selityksessä moiselle tutkimustulokselle ei ole mitään hymyä nostattavaa. Ykkösselitys ilmiölle on nimittäin se, että ylipirteät ihmiset sairastavat usein kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja maaniseen vaiheeseen kuuluu monilla tuo ylitsepursuva energisyys, innostus ja iloisuus.

Ehkä se naurunpurskahdus pyrki ilmoille tuon jälkimmäisen selityksen kohdalla. On nimittäin sattunut itsellenikin joskus, että jonkun sietämätön pirtsakkuus on alkanut ottaa hermoon niin kovasti, että mieleen on pyrkinyt hyvinkin värikkäitä ja väkivaltaisia ideoita hänen hillitsemisekseen.

Ei sitä helppoa ole myöntää, sillä periaatteessa suon mielelläni ilon, riemun ja riehakkuudenkin muille ja kannustan ilonpitoon, minkä jaksan. Ehkä ne tapaukset ovatkin olleet lähinnä sellaisia, joissa se pirskahteleva osapuoli on osoittanut täydellistä empatian ja tilannetajun puutetta ja katsonut yhteisissäkin asioissa muista piittaamatta tilannetta omien ruusunpunaisten silmälasiensa läpi.

Sellaiset ihmiset ovat toisinaan kuin yliväsyneitä pikkulapsia, jotka riehuvat ja kikattavat melkein hysterian partaalla, kunnes tulee se mainostettu itku pitkästä ilosta (ja pieru pitkään nauramisesta). Siinä vaiheessa en yleensä enää heihin hermostu, vaan onnetonta tekee aina mieli lohduttaa...Se lättyyn läiskäyttäminen häilähtää todennäköisimmin mielessä siinä kovimpien kierrosten vaiheessa... joten juu-u, uskon kerrankin lukemaani, tutkimustuloksen selityksiä myöten..

maanantai 16. toukokuuta 2011

Mustaa

Mitä on toivo? Toivoa paranemisesta minulla ei ole, mutta entä paremmasta? Enää pitkään aikaan en ole uskonut siihenkään. Ehkä toisella puolella rajaa sitten..

Ympäristölle miellyttävämpiä ovat ne sairaat, jotka eivät valita, vaan salaavat kipunsa ja jostain ylimaallisesta lähteestä ammentavat voimaa kantaa edelleen kortensa kekoon valittamatta, uupumatta ja lamaantumatta. He ovat sairaita, joista ei edes huomaa, että he ovat sairaita. Minä en kuulu heihin.

Kävin lääkärissä. Sain uutta lääkettä. Auttoihan se, mutta tuotti jo viikon kuluttua niin pahoja sivuvaikutuksia, että hyöty jäi pienemmäksi kuin haitat. Tuntui, että sain hetkeksi toivoa. Kun kivut alkoivat kolmantena päivänä helpottaa ja uupumus hälvetä, pompin riemuissani tasajalkaa keittiön lattialla ja höpötin itsekseni : Mä en ookkaan laiska! Mä en ookkaan laiska!"

Muutaman päivän kuluttua oli toinen ääni kellossa. Olo oli kuin pikkulapsella, jolta oli viety tikkari kädestä. Ryömin useammaksi päiväksi peittojen alle maailmalta piiloon. Valitettavasti pahin viholliseni, tämä rähjäinen, särkevä kroppa, änkesi seuraksi peiton alle...

Ulkona kevät on kauneimmillaan. Puutarhatöihin tekisi mieli, mutta jaksan juuri ja juuri kävellä postilaatikolle ja takaisin...

Joskus tuntuu, että minun kannaltani toivo on ihan turha keksintö. Olisi parempi, jos valo ei pilkahtaisikaan, kun pian taas odottaa matka takaisin pimeyteen.


perjantai 28. tammikuuta 2011

Onnellinen

Tänä aamuna, juuri tässä hetkessä olen niin onnellinen, että en muista, milloin olisin tällaista viimeksi kokenut.

Monta pikkuista asiaa loksahti yhtä aikaa, hetkeksi, kohdalleen: Nukuin piiiiitkästä aikaa yöni kunnolla. Sormessa monta päivää pistänyt lasinpala suostui viimein tulemaan pois. Takkaa rumentanut tumma tahra alkaa lopultakin ,sinnikkään hankaamisen jälkeen, haalistua.

Läheisteni elämässä on tapahtumassa suuria ja positiivisia asioita. Suloinen koirani odottaa pentuja. Aurinko paistaa ja muistuttaa siitä, että on tulossa kevät.

Tunteet tulevat ja menevät. Tiedänhän minä sen. Aina ei ole helppoa osoittaa sormella, mistä mikäkin johtuu. Masennus esimerkiksi, ei ole pelkkä tunnetila. Ainakin minä uskon, että se on sairaus, kemiallinen häiriötila aivoissa, joka oirehtii monen muun vaivan lisäksi myös voimakkaana alakulona.

Koska minun sairauteeni ei kuulu nostetta antavat maaniset olotilat, tämmöinen valoisa, keveä ja lähes kivuton hetki on niin suurta ylellisyyttä ja ihme, että oli pakko tulla vuodattelemaan se tänne.

Tällaiset ohikiitävät hetketkin voivat olla toivonpilkahduksia, iloisia muistutuksia siitä, että synkeinäkin aikoina jossain ON valo ja viimeistään perillä kaikki kipu, murhe ja tuska päättyy. Niin on meille Sanassa luvattu.