lauantai 23. tammikuuta 2010

Pullollinen puhtia, kiitos

Puolentoista kuukauden televisiopaaston jälkeen pääsin eilen ihmettelemään sähköistä viihdettä. Napakasta pakkasesta ja tietotaidon puutteesta huolimatta mies väsäsi kelpo väliaikaisantennin ja pitkästä aikaa pääsen turruttamaan aivojani muullakin kuin blogiviihteellä. Se tuntui kivalta. Koko illan tuijotin kaikkea mahdollista silmät neliskanttisina, eikä huuliltani kirvonnut ainoatakaan valitusta televisio-ohjelmien ala-arvoisesta laadusta, vaikka sitä ruikutusta riitti vielä muutama viikko sitten ylenpalttisesti.

Mikä siinä onkin, että miellyttäviä asioita, jotka ovat koko ajan läsnä, harvoin osaa arvostaa tarpeeksi. Siivoojan työn huomaa vasta, kun siistijät menevät lakkoon. Jokapäiväinen leipä, oma koti ja rauha ovat asioita, puhumme perustarpeina. Silti monet elävät niitäkin vailla. Terveydestä monet sanovat, että sitä huomaa arvostaa vasta, kun sen menettää. Siitä en osaa sanoa mitään, kun en muista enää yhtään, miltä tuntui olla terve tai edes kivuton.

Erityisen merkillistä mielestäni on se, että tiedostan tämän kaiken hyvin selvästi. Kyllä minä joka hetki muistan, että maailmassa on valtavasti ihmisiä, joilla asiat ovat paljon huonommin. Käsitän senkin, että myös oma tilanteeni voisi olla paljon pahempi. Miksi siis ilo ja kiitollisuus ei nouse päällimmäiseksi? Miksi toivon valo ei riitä? Miksi suhteellisen pienet murheet ja kivut lannistavat minut ja saavat elämän tuntumaan arvottomalta?

Aiemmin etsin avainta iloon ja mielekkääseen elämään suurista kysymyksistä. Muutamiin niistä löysinkin ihan tyydyttävän vastauksen. Jäljelle jäivät nämä arjen käytännölliset "miten? "-kysymykset, eli "miten saan vietyä vettä lampaalle, kun käsi ei kestä kantamista ja niska on niin jumissa, että tasapaino heittää?", "Miten pitäisi syödä, ettei vatsa olisi näin turkasen kipeä ja verenvuoto sisuksista aiheuttaisi jatkuvasti anemiaa?". "Mistä löydän voimia joka päivä pohtia näitä perhanan pikkupulmia, jotka tulevat eteen yhä uudelleen asioissa, jotka toisille ovat ihan yksinkertaisia".

Muistan vielä sen ajan, kun olin keskellä pahinta sairaalakierrettä. Hain apua joka suunnalta ja luotin lujasti, että jonkinlainen ratkaisu löytyy. Kuvittelin naivisti, että sairaus on jotain, joka ennen pitkää paranee tai siihen kuolee. Mielessä ei käynytkään sellainen mahdollisuus, että edessä voisi olla vuosikymmeniä kestävä kituminen ja riutuminen ilman muuta toimivaa apukeinoa kuin omat hupenevat henkiset voimavarat ja hiljainen avunpyyntö ylöspäin. Kun ne on kulutettu loppuun, mitäs sitten.. Maatumisen odottelua elämän kaatopaikalla, unelmien hautausmaalla? Tiedän, ettei tätä tarvitsisi kokea näin. Jotenkin en vaan löydä tietä valoisampaan asenteeseen.

Tiedän, että on paljon sairaita ihmisiä, jotka eivät anna vaivojensa ajaa heitä opittuun avuttomuuteen ja itsekeskeisyyteen. Harmittaa ja hävettää tämä oma sisuttomuus, mutta toistaiseksi puhtia ja sinnikkyyttä ei vielä apteekin purkeissa myydä - valitettavasti.

torstai 21. tammikuuta 2010

Mikä lopulta onkaan tärkeää?

Luin hiljattain kolumnin, joka jäi ajatteluttamaan. Se on melko pitkä, enkä pystynyt selkeästi hahmottamaan sen johtoajatusta, koska siinä oli niin paljon näkökulmia ja asiaa. Ehkä juuri se siinä minua viehättikin. Pohdittavaa riittää pitkäksi aikaa, eikä asioita yksinkertaisteta liikaa. Lukekoon tuosta linkistä, ken jaksaa ja haluaa.

Hajanaisina yksityiskohtina tekstistä jäi takaraivooni kaikumaan sinänsä masentava ilmaisu "70-vuoden nollatutkimus". Kolumnissa nimittäin kerrotaan muun muassa harvinaisen pitkäkestoisesta tutkimuksesta, jolla useat eri tutkijat toistensa työtä jatkaen ovat yrittäneet kartoittaa onnellisen elämän salaisuutta. Mitään yksiselitteistä reseptiä he eivät kuitenkaan löytäneet, vaan päinvastoin yllättävän monia tapoja, joilla ihmiset voivat tulla onnettomiksi.

Ajan hengen mukaisesti siitäkin tutkijaryhmästä löytyi silti vähintään yksi vankkumaton positiivisen ajattelun kannattaja. Hänen suuhunsa on tekstissä sijoitettu tarina, jonka olen lukenut monesta muustakin lähteestä, mutta aina se jaksaa hymyilyttää. Näin se menee:

"Isällä oli kaksi poikaa. Jouluna hän pani toisen lahjasukkaan hienon kultakellon ja toisen sukkaan hevosen lantaa. Aamulla kellon saaja tuli huolissaan isänsä luo: " Joulupukki antoi minulle näin arvokkaan kellon, mitä jos se menee rikki?" Lantaa sukastaan löytänyt poika oli innoissaan:" Joulupukki toi minulle ponin, mutta nyt minun on löydettävä se!"

Meikäläinen ei taatusti kuulu tuon jälkimmäisen pojan sukulaissieluihin, mutta enpä usko olevani perusluonteeltani tuon kultakellon saajan kaltainenkaan. Aika harva meistä varmaankaan edustaa äärimäistä optimismia tai pessimismiä ja masennus on sitten vielä asia erikseen. Se vääristää todellisuutta ihan omalla tavallaan, vie kuvista värit, muuttaa kaikki näkymät harmaan suttuisiksi (ei edes mustavalkoisiksi).

Depressio minussa saa usein kyselemään, mahtaako koko elämäni olla eräänlainen "70-vuotinen nollatutkimus, jonka tuloksena selviää vain, miten monin eri tavoin ihminen voikaan olla onneton". Jumalan minuun puhaltama henki (tai sielu, tai miksi kukin iankaikkista olemustamme kutsuukin) puolestaan vakuuttaa, että minun(kaan) elämäni arvo ei riipu siitä koenko itse itseni hyödylliseksi, arvokkaaksi, menestyneeksi tai onnelliseksi. Se arvo kumpuaa elämän lahjan antajasta.


Koira vai neliveto maasturi?

Kerran jo pistin jäihin tämän blogini, kun nimi tuntui niin harhaanjohtavalta. Alkuperäinen tarkoituksenihan oli kerätä tänne lohduttavia, toivoa nostattavia ajatuksia muistiin itselle ja jaettavaksi. No, jos tosiaan ryhtyisin naputtelemaan vain silloin, kun jotain kohottavaa pyörii mielessä, tähän blogiin ei monta postausta vuodessa ilmaantuisi.

Tänään (oikeastaan jo monta viikkoa) on ahdistanut ihan hirveästi. Se ei ole ihan tavallista, sillä masennussairauteeni ei tyypillisesti ole kuulunut ahdistusoireita. Puristavan pahan mieleni syy on tänään kulminoitunut Koiramme-lehden artikkeliin, josta luin, että joidenkin mielestä koiran pito on pahempi ympäristörikos kuin nelivetomaasturin omistaminen.

Koira kuluttaa ravinnokseen lihaa, jonka tuottaminen kasvattaa hiilidioksidipäästöjä, samoin koiran jätökset ja kaikki ne lelut, tarvikkeet ja muu kulutus, jonka koiraharrastajat lemmikkiensä ylläpitoon törsäävät.

Sitä lukiessa minulle tuli äärettömän paha mieli - eikä pelkästään sen vuoksi, että meillä on paljon lemmikkejä (kolme koiraa, kuusi kissaa, lammas, kukko ja kana tällä hetkellä). Toki tunnen itseni ympäristörikolliseksi ja kannan elämäntapani seurauksista huolta. Olen kuitenkin itse kasvissyöjä. En ole pian kahteenkymmeneen vuoteen itse kuluttanut lihan murustakaan ja yritän muutenkin tehdä niin luontoystävällisiä valintoja kuin kykenen. Kasvatan itse osan ruuastani. Valitsen ympäristöystävällisiä tuotteita aina, kun se on mahdollista ja ylipäätään pyrin minimoimaan kulutustani.

Näistä eläimistä ainoastaan kaksi on rahalla hankittu. Sitäkin perustelimme itsellemme sillä, että vastuulliselta kasvattajalta on parempi ostaa kuin edistää ihmisten vastuutonta lemmikinpitoa ottamalla jonkun välinpitämättömän koiranomistajan "vahinkopentu".

Toisaalta suurin osa eläimistämme on juuri niitä vahinkopentuja: ihania rakastettavia, hellyttäviä, viattomia olentoja, jotka eivät ole pyytäneet saada syntyä maailmaan, mutta tarvitsevat rakkautta, ravintoa ja huolenpitoa selviytyäkseen täkäläisissä ilmasto-oloissa. Ne ovat saaneet alkunsa ihmisen vastuuttoman eläintenhoidon seurauksena, mutta ansaitsevat silti mielestäni tulla rakastetuiksi ihan omana itsenään - eikä meillä yhtäkään eläintä harrastusvälineeksi tai näyttelyesineeksi ole hankittykaan.

Meidän kaikki kissamme ovat sisäkissoja ja yhtä lukuun ottamatta steriloituja. Lisää ei-toivottuja pentuja meiltä ei maailmalle lähde. Luonnoneläimiä eivät ainakaan meidän kissamme enää hätistele, eivätkä häiritse, eivätkä koiratkaan koskaan juoksentele valvonnatta vapaina luonnossa.

Minusta maasturin ja elävän olennon vertaamisessa toisiinsa on muutenkin jotain todella vastenmielistä. Kieroontuneella tavalla se mielestäni heijastelee ihmisen vääristynyttä suhdetta luontoon, eläimiin ja jopa toisiin ihmisiin. Eläimet ovat eläviä, tuntevia olentoja. Niillä on meistä riippumaton elämisen ja olemassaolon oikeus sen jälkeen, kun ne ovat maailmaan syntyneet. Niin minä ajattelen, koska todellisuudessa ihminen ei voi elämää luoda, vaikka elänten jalostamisesta ja kasvattamisesta puhummekin. Elämä on aina Jumalan kädessä. Tappamaan ja tuhoamaan ihminen valitettavasti kykenee.,Onneksi tahtoessaan myös auttamaan ja hoivaamaan.

Sairaana ja työkyvyttömänä tunnen olevani taakka tälle yhteiskunnalle. Tuntuu kauhealta, että nyt pitäisi vielä kantaa syyllisyyttä tästä elämänsä ainoasta valosta: noista pehmeistä, elävistä, suloisista, iloisista ja pahankurisista otuksista, jotka ovat useimmiten ainoa syy, joiden takia kykenen aamulla ylös sängystä.

Ymmärrän toki kohtuuden merkityksen tässä lemmikkienpitoasiassa ja yritän työskennellä sen puolesta ainakin yleisissä keskusteluissa parhaani mukaan. Olen aina kantanut huolta myös siitä, että jokainen meidän eläimistämme saa riittävästi yksilöllistä hoivaa.

Minun mielestäni se vastuu ja kohtuullisuus pitäisi kuitenkin olla päällimmäisenä niillä, jotka valvovat eläinten lisääntymistä. Lemmikkien ei pitäisi antaa lisääntyä hallitsemattomasti, kun inhimillisiä keinoja sen ongelman hoitamiseksi on olemassa. On järkyttävää, että ihmiset ajattelemattomuuksissaan päästävät citykanien tapaisia ongelmia syntymään. (Venäjän puolella muuten kulkukoirat tappavat paikoitellen ihmisiä ja Kaliforniassa karanneet pythonkäärmeet leviävät hallitsemattomasti - vai olikohan se boa - no, joka tapauksessa joku hirmu iso liero kumminkin)..

Minä en halua maasturia. Haluan nämä omat pienet rakkaat ja yritän jaksaa hoitaa ne hyvin niin kauan kuin itse elän ja ne elävät. Tuossa jaloissa nukkuu yli 16 vuotias koira. Olen hoitanut sitä sen syntymästä saakka. On vaikeata käsittää, miten joku voi verrata tuota elävää, sykkiväsydämistä olentoa kulkuvälineeseen. Aivan yhtä asiallista (siis asiatonta) olisi syyllistää ihmisiä, jotka hankkivat lapsia, sillä me ihmiset vasta mahdottomia saasteiden lähteitä olemme.

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Masennuksen kuvia



Joissakin psykoterapiamuodoissa (mm. NLP ja kuvataideterapia) käytetään välineenä kuvia ja visualisointia. Minulle ne sopivat huonosti. Johtunee visuaalisesta rajoittuneisuudestani ja kuvataiteellisesta lahjattomuudestani.

Kun tuntuu, että kaikki vanhat konstit temppupussista alkavat olla vähissä, olen varovasti viime aikoina yrittänyt avartaa tapaani lähestyä asioita. Olen kokeillut uusia harrastuksia, muun muassa juuri valokuvausta, vaikka räpeltäminen kameran säätöjen kanssa ei kiinnosta vähääkään.

Tänään tuli näpättyä kaksi kuvaa, joiden teknisestä puolesta ei edelleenkään kannata mitään sanoa, kun en jaksa moiseen keskittyä. Huomasin kuitenkin, että nuo molemmat kuvaavat minulle samaa asiaa: omaa masennustani. "Omaa" siinä mielessä, että yhteneväisistä piirteistään huolimatta jokaisen ihmisen kokemus ja oireet ovat yksilöllisiä. Samoin jokainen näkee kuvissa (ylipäätään kaikenlaisessa taiteessa) omanlaisiaan asioita.

Ylemmässä kuvassa on pensasrykelmä, joka meidän pihallamme on litistynyt paksun lumikerroksen alle. Kylmä, valkoinen peite painaa kasvit melkein vasten maata ja kurkkuani ihan kuristaa, kun ajattelen, miten paljon taakkaa niillä on kannettavanaan. Kestävätkö oksat vai katkeavatko ennen kevättä. Kuinka kauan mahtaakaan kestää ennen kuin tuo valkoinen möhnä sulaa pois. Onneksi auringolla on ihmeitä tekevä voima.

Alemmassa kuvassa valo kajastaa mustuuden keskeltä. Ikkunakin on likainen..No, huojentavaa tietää, että jossain sentään on se valo, vaikka harvoin sen tavoitan.

maanantai 18. tammikuuta 2010

Odottamisesta

Jokaisella on yksilöllinen temperamenttinsa. Siksi kai se käy joiltakin luontevammin kuin toisilta: odottaminen. Minä olen kärsimätön, lyhytpinnainen, malttamaton, äkkipikainenkin, mutta viimeisintä ominaisuutta olen sentään onnistunut jalostamaan niin, etten suustani päästele mitä sattuu, sillä kerran sanottua ei saa takaisin...

Kaikella on aikansa. Monet asiat vaativat aikaa kypsyäkseen, kasvaakseen ja valmistuakseen. Minä olen viime päivinä tilaillut nettikaupoista paljon siemeniä. Osa niistä vaatii itääkseen kylmäkäsittelyn. Se tarkoittaa kastelua ja jääkaappilämpötilassa pitämistä jopa 4-6 viikkoa. Malttamattomalle se on pitkä aika. Jotenkin puhuttelevalta tuntuu myös se, että puhjetakseen uuteen alkuun kasvi tarvitsee kylmiä, karuja aikoja.

Käytännössä se tarkoittaa myös sitä, että asioita täytyy etukäteen valmistella. Kaikkia siemeniä ei voi noin vain ripsauttaa pussista ruukkuun ja odottaa, että ne siinä paikassa itäisivät. Ihminen ei sittenkään ole tämän maailmankaikkeuden herra siinä mielessä, että hallitsisimme kaikkia elämän ja kasvun prosesseja mielemme mukaan.

Myös ihmisen elämässä jotkut siemenet itävät hitaasti. Jotkut lapsena kylvetyt opit voivat puhjeta taimelle vasta myöhäisessä aikuisiässä. Johtoajatus lienee kuitenkin, että hyvää kannattaa aina kylvää ennemmin kuin pahaa. Vaikka osa siemenistä näyttäisi pudonneen huonoon maahan, ehkä elämä vielä muokkaa alustaa ja jokin kauan sitten sattunut kantaa vielä hedelmää.

Tuo keittiömme ikkunan edessä kasvava omenapuu on nyt levossa. Jos Luoja suo, parin kuukauden kuluttua se kevätauringon lämmössä herää uuteen kasvuun. Itse tunnen olevani samanlaisessa jähmettyneisyyden tilassa. Luoja tietää vieläkö minussa versoo uutta elämää ja toivoa ja jos niin missä muodossa. Ehkä nyt pitäisi vain jaksaa odottaa..

lauantai 9. tammikuuta 2010

Avuttomuudesta

Tänään, kun heräsin aamu oli jo mennyt. Päivää sentään oli vielä jäljellä. Toki olin aamuyöllä pissattanut koirat, mutta sitä ei lasketa, kun en ollut silloin vielä kunnolla tolkuissani. Viimeöisen saunan lämpö vielä vaikutti jäsenissä niin, että pääsin tarpomaan lumihangessa pienen lenkin joka koiran kanssa (niitä on kolme). Nyt lämmön vetreyttävä vaikutus onkin jo mennyttä ja riesana on niin sanottu saunakrapula, monille reumaatikoille tuleva kuvotus, turvotus ja päänsärky, joka saunan lämmöstä seuraavana päivänä koituu.

Herättyäni mietin, miten paljon asioita ihminen tekeekään ikään kuin automaattiohjauksella ja pitää niitä itsestäänselvyytenä. Rutiini säästää resursseja: keskittymistä, voimia ja ajatuskapasiteettia, mutta toisaalta myös estää uppoutumasta elämyksiin syvällisesti, niin, että aistimukset tulisi todella koettua. Monet yksinkertaiset, mutta arvokkaat asiat huomaa vasta, kun ne on jo kadottanut.. kuten nyt kyvyn kävellä kokematta tällaista kipua joka ainoassa jalkansa osasessa.

Viime päivinä olen ollut ehkä kipeämpi kuin koskaan aikaisemmin näiden reumasairauksieni vuoksi. Monet arkiset askareet ovat tuntuneet ylivoimaisilta. Avuttomuuden kokemus on tuupannut mieltäni jälleen kerran perimmäisten kysymysten äärelle. Mikä on ihminen ja mikä on tämän elämän tarkoitus, pohdituttavat jälleen kerran kovasti.

Jos ihminen on yhtä kuin voimansa, pystyvyytensä ja suorituksensa, minä en ole juuri mitään, eikä minusta enää mitään tule. Millaisia voisivat olla sellaiset elämän tarkoitukset, siis merkityksellisyyttä tuottavat tehtävät ja haasteet, joihin pystyisi tarttumaan ihminen, joka ei aika ajoin pysty kävelemään, jonka kädet eivät toimi, mieli on musta, eikä muistikaan pelitä kuin pätkittäin?

Tulevaisuus pelottaa. Jos tässä iässä olen jo näin avuton, mikä mahtaakaan olla tilanne sitten, kun tulen ikään, jossa ihmiset tavallisemmin alkavat tarvita apua arkipäivän askareisiin.

Mies lähti kirkkoon kävellen. Eihän sinne ole kuin kilometrin verran. Minulle se matka voisi yhtä hyvin olla 10 kilometriä. Tänään en jaksa edes toivoa parempaa...

tiistai 5. tammikuuta 2010

Kissa kiitoksella elää

"Kissa kiitoksella elää", väittää vanha sananlasku, joka ei taida pitää paikkaansa. (Ei se elä kuulemma perunoillakaan - ainakaan Vinskin mielestä, joka tuossa mököttää tyhjän ruokakupin ja kanoille matkalla olevien perunoiden vieressä). Silti olen sitä mieltä, ettei hyvän palautteen merkitystä pidä vähätellä.

Ihmisten toiminnalla on useimmiten jokin syy ja merkitys. Tavoittelemme asioita, jotka ovat meille jostain syystä arvokkaita ja vaivannäön arvoisia. Arvostuksemme puolestaan rakentuvat pitkälti tiedostamatta, ympäristöstä ja kokemuksista saamamme palautteen perusteella.

Kasvatustieteellisissä tutkimuksissa on havaittu, että kehuilla ja kannustuksella on oppimisen ohjaamisessa tehokkaampi vaikutus kuin rankaisulla ja kieltämisellä. Jos ihminen tavoittelee sitä, mitä haluaa, kasvattajina ja opettajina tärkein tehtävämme voisi olla motivaation ja innostuksen herätteleminen hyviin asioihin.

Mielenkiintoista tässä ilmiössä on se, että se toimii kehämäisesti: kun kasvattaja tai opettaja on innostunut asiastaan ja opetettavistaan, vastakaiku on yleensä positiivista ja se toimii kasvattajalle innostavana palautteena entistä parempiin suorituksiin.

Itse sain muutama viikko sitten käydä tekemässä pienen pätkän opettajan sijaisuutta eräässä koulussa, jossa olen ennen eläkkeelle jäämistäni ollut töissä. Eilen sain välikäden kautta hyvää palautetta lukion ekaluokkalaiselta pojalta. Mieltäni lämmitti tavattomasti, kun hän sanoi minun olleen paras opettaja, joka heillä on siinä koulussa ollut. Puhuin heille kuulemma niinkuin ihmisille ja koska olin innostunut opettamastani asiasta, onnistuin tartuttamaan innostukseni myös heihin.

Tässä kohtaa itselleni luontaista olisi mitätöidä saamani kehut monenlaisilla, sinänsä ihan perustelluilla selityksillä. Kehujen ja kiitosten vastaanottaminen ei ole helppoa edes tällä tavoin epäsuorasti. Omat virheet ja vajavaisuus paistaa räikeänä silmien edessä. Tuntuu, etten ansaitse sellaista palautetta niin kauan kuin minussa on tämä toinenkin puoli.

Luulen, etten ole ainoa, joka positiivista palautetta saadessaan tuntee näin. Usein näytämme sen ulospäinkin ja myös siksi toisten kehuminen on meille vaikeata. Tilanne voi tuntua nololta ja kehuja voi tuntea itsensä typeräksi, jos toinen ei ilahdukaan, vaan ponnekkaasti mitätöi hänen sanomaansa.

Kissan puolesta en mene puhumaan, mutta kyllä minulle joillakin kehuilla on kovastikin merkitystä. Hyvä palaute antaa uskoa siihen, että omalla toiminnalla on merkitystä ja rohkaisee pyrkimään entistä parempaan. Hyväntahtoisuus kannustaa hyväntahtoisuuteen ja syvällä sisimmässään jokainen varmasti osaa erottaa pinnalliset kohteliaisuudet aidosta palautteesta.

Minä elän näillä kiitoksilla nyt ainakin pari päivää ja entistä innokkaammin jaan kiitosta myös muille aina tilaisuuden tullen, sillä tottavieköön se tuntuu hyvältä.

maanantai 4. tammikuuta 2010

Postia pappi Jaakobille

Äsken tuli televisiosta kehuttu ja palkittu Klaus Härön elokuva Postia pappi Jaakobille ja voi miten hyvä mieli siitä jäikään. Luin aikoinaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Hiidenkivi -lehdestä siitä melko kriittisen arvostelun, enkä sen vuoksi tullut katsoneeksi sitä aiemmin. Olisi kannattanut - vaikka kannattaahan hyvää myös odottaa.

Tuntuu hyvältä, että tuollaisia pienieleisiä, kauniita ja sanomallisia elokuvia joku vielä Suomessa tekee. Yleisesti ottaen en erityisemmin suomalaisesta elokuvasta enkä kirjallisuudesta pidä. Molempia kun tuntuu vaivaavan jonkinlainen inhorealismin ja rujouden ihannointi - vai lienenkö viime aikoina vain tarttunut vääränlaisiin teoksiin.

Tämä elokuva meni mielessäni samaan nippuun kahden muun suosikkini "Pieni pyhiinvaellus" ja "Koirankynnenleikkaaja" -nimisten elokuvien kanssa. Kaikki ne puhuvat minulle siitä, että maailmassa on vielä hyvyyttä ja kärsimyksenkin keskellä ihminen voi kokea armon ja rakkauden tuomaa lohdutusta. Sellaisia elokuvia ei voi olla liikaa.

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Uuden alussa

Näin uuden vuoden alussa monet antavat lupauksia, esittävät toiveita ja iloitsevat tai harmittelevan sitä, miten vähän uusia, ennenkokemattomia asioita tuli edellisenä vuonna tehtyä.

En tiedä onko kyse vanhuudesta vai tästä betoniporsaana jalassa roikkuvasta masennuksesta, mutta meikäläistä ei askarruta lainkaan se, mitä UUTTA on ollut tai tulee. Kunhan nyt jotenkin tästä nykyisestä selvitään.

Arki on ihan mukavaa. Se säästää energiaa. Siitä voi kaiken aikaa löytää uusia sävyjä ja syvyyttä, jos vain jaksaa olla läsnä, paneutua ja ottaa vaikutteet vastaan.

Tunnen ihmisiä, jotka kiitävät paikasta ja touhusta toiseen niin, että pölyävä vana vaan jää jälkeen. Joidenkin kohdalla ihmettelen, miksi kokemukset eivät näytä jättävän pysyvämpiä jälkiä. Miksi levottomuus tai elämännälkä kalvaa aina vaan. Miksi mikään ei riitä, eikä tyydytä. Uusi käy vanhaksi heti, kun sen saavuttaa ja seuraavan mäennyppylän takana siintää jo jotain haluttavampaa.

Varmasti uuden jano ja suuntautuminen tulevaisuuteen on useimmiten positiivinen elämänhaluisuuden tunnusmerkki. Joskus häivähtää kuitenkin mielessä epäilys, että mitäs, jos siinä nyt juostaan jotain pakoon, eikä parempaa kohti. Niin taisin itse vuosia sitten pitempäänkin toimia. Siitä ehkä tämä epäluuloinen asenne.

Joka tapauksessa on monia tapoja elää ja monia vielä kokeilematta. Mikä onni, että kullekin on varattu omanlaisensa eväät ja omannäköinen tie. Kaiken kukkuraksi kullakin on ainakin rajallinen määrä vapautta kääntää sen tiensä suuntaa.

Itse olen jo tarkoituksellisen eteenpäin kulkemisen lopettanut ja istahtanut kannon nokkaan huilaamaan. Tässä pysähtyneisyyden ja voimattomuudenkin tilassa on riemastuttavaa huomata, että maailma jatkaa kulkuaan. Aurinko kiertää radallaan ja elämä jatkuu, vaikka minulta ovatkin voimat lopussa.

Taivaankantta ylittäessään tuo valopallo toisinaan, kuin huomaamattaan, osoittaa säteensä myös minuun. Tänään se kurkisti hetken puun kainalosta kuin muistuttaakseen, että vielä on jossain valoa ja lämpöä. Aikanaan se kasvaa ja valtaa alaa. Pimeys ei voita, eikä jää pysyväksi, vaikka siltä joskus tuntuisikin.

lauantai 2. tammikuuta 2010

Todellisuudesta ja sen kokemisesta

Tänään on kipu ollut taas tajunnan räjäyttävää. Muutaman päivän sitä aina jaksaa. Sitten alkaa olla valmis repimään itsestään irti melkein mitä tahansa osia ellei se hellitä. Pelottavinta tässä kroonisessa, ei lainkaan hengenvaarallisessa, kipuilussa onkin se, että minkäänlaista loppua tai helpotusta ei ole näköpiirissä. Pahimpina aikoina jopa lupaus pikaisesta kuolemasta tuntuisi ilouutiselta verrattuna mahdollisesti vielä vuosikymmeniä jatkuvaan kärvistelyyn .

No, joka tapauksessa olen yleisemminkin viime päivinä pohtinut todellisuutta, sen kokemisen kerroksellisuutta ja havaitsemisen subjektiivisuutta. Siinäkin on jonkinlaista lohdullisuutta, että asiat eivät aina ole sitä, miltä ne näyttävät ja tuntuvat. Samaan aikaan, kun olemassaolo tuntuu sietämättömän tuskalliselta, voi mielen pohjalla kulkea syvä turvallisuuden ja kiitollisuuden virta.

Kokemisessa on monia tasoja. Joskus niitä voi tietoisesti vaihtaa. (Siis voin valita esimerkiksi sen keskitynkö tämänhetkiseen fyysiseen olotilaani vai suuntaanko huomioni vaikkapa henkisempään pohdiskeluun) Näkökulmat muuttuvat joskus itsestään. Jos on voimia, niitä voi myös itse muuttaa. Aurinkoisena päivänä ankeakin maisema kirkastuu. Kivuliaimpinakin päivinä saattaa onnistua hetkeksi kiinnittämään katseensa johonkin parempaan.

Uskon vankasti, että on olemassa enemmän kuin aisteillamme tässä ajallisessa elämässä kykenemme käsittämään. Joskus olen vahingossa tullut loukanneeksikin joitakin ihmisiä, jotka ovat ilmaisseet arvostavansa inhimillistä rakkautta (useimmiten seksuaalista parisuhdesellaista) elämän suurimpana ja merkityksellisempänä asiana.

Onhan se kaunis ja tärkeä juttu, mutta minulle moinen ei elämän perimmäiseksi tarkoitukseksi riitä. Kaikki ei ole tässä. Ei voi olla, vaikka jotkut elämää ahmivat ja kahmivatkin kuin se olisi seisova pöytä, jonka tyhjennyttyä mitään muuta ei ole enää tarjolla...

Jos elämä olisi vain siinä, mitä näemme, koemme ja kykenemme itse luomaan, ei minun olemassaolossani ainakaan olisi mitään mieltä, sillä näihin sairauksiin ei ole parannuskeinoa, eivätkä minun henkiset kykyni riitä edes ajoittaiseen ruumiista lomailuun. Jäljelle jää siis armon ja iankaikkisen elämän, tai vähintään iankaikkisen rauhan, toivo.

Voi varjelkoon, jos tänne pitäisi syntyä vielä uudestaan kompuroimaan ja kippuroimaan. Sellaista vaihtoehtoa en suostu ajattelemaankaan..


perjantai 1. tammikuuta 2010

Sitäkö se olikin

Tänään on koko päivän möllöttänyt taivaalla kummallisen oranssinkukertava kuu. Vasta äsken luin jonkun toisen blogista, että eilen oli kuunpimennys. Ehkä se on johtunut siitä sitten.

Edellisen kerran, kun rekisteröin kuunpimennyksen (siitä on useita vuosia, joten niitä on tässä välissä ehtinyt olla ties kuinka monta. En ole tällaisissa asioissa kovin aikaani seuraava yksilö) se tapahtui aikaisin aamulla ja sitä seurasi sangen merkillinen päivä. Tapahtui asioita, joita en todennäköisesti koskaan unohda. Ne eivät olleet positiivisia, mutta eivät pelkästään ikäviäkään. Omituisia lähinnä.

Tämän päivän raamatunteksti saattelee mukavasti alkavaan vuoteen:

Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.

Jes. 43:18-19

Ajatus siitä, että menneet saa jättää taakseen on vapauttava. Ensimmäinen siemenluettelokin jo kolahti postilaatikkoon, joten joku muukin uskoo uuden kevään ja kasvun mahdollisuuteen.

Ehkä huomenna kuu taas möllöttää ihan normaalin värisenä ja olokin palautuu tästä edes hieman toimintakykyisempään suuntaan. Luvataanhan tuossa raamatunkohdassakin melkein mahdottomia: teitä korpeen ja virtoja erämaahan. Ehkä myös uutta elämää ja kasvua tähän sisäiseen näivetykseeni..