Joissakin psykoterapiamuodoissa (mm. NLP ja kuvataideterapia) käytetään välineenä kuvia ja visualisointia. Minulle ne sopivat huonosti. Johtunee visuaalisesta rajoittuneisuudestani ja kuvataiteellisesta lahjattomuudestani.
Kun tuntuu, että kaikki vanhat konstit temppupussista alkavat olla vähissä, olen varovasti viime aikoina yrittänyt avartaa tapaani lähestyä asioita. Olen kokeillut uusia harrastuksia, muun muassa juuri valokuvausta, vaikka räpeltäminen kameran säätöjen kanssa ei kiinnosta vähääkään.
Tänään tuli näpättyä kaksi kuvaa, joiden teknisestä puolesta ei edelleenkään kannata mitään sanoa, kun en jaksa moiseen keskittyä. Huomasin kuitenkin, että nuo molemmat kuvaavat minulle samaa asiaa: omaa masennustani. "Omaa" siinä mielessä, että yhteneväisistä piirteistään huolimatta jokaisen ihmisen kokemus ja oireet ovat yksilöllisiä. Samoin jokainen näkee kuvissa (ylipäätään kaikenlaisessa taiteessa) omanlaisiaan asioita.
Ylemmässä kuvassa on pensasrykelmä, joka meidän pihallamme on litistynyt paksun lumikerroksen alle. Kylmä, valkoinen peite painaa kasvit melkein vasten maata ja kurkkuani ihan kuristaa, kun ajattelen, miten paljon taakkaa niillä on kannettavanaan. Kestävätkö oksat vai katkeavatko ennen kevättä. Kuinka kauan mahtaakaan kestää ennen kuin tuo valkoinen möhnä sulaa pois. Onneksi auringolla on ihmeitä tekevä voima.
Alemmassa kuvassa valo kajastaa mustuuden keskeltä. Ikkunakin on likainen..No, huojentavaa tietää, että jossain sentään on se valo, vaikka harvoin sen tavoitan.
Kun tuntuu, että kaikki vanhat konstit temppupussista alkavat olla vähissä, olen varovasti viime aikoina yrittänyt avartaa tapaani lähestyä asioita. Olen kokeillut uusia harrastuksia, muun muassa juuri valokuvausta, vaikka räpeltäminen kameran säätöjen kanssa ei kiinnosta vähääkään.
Tänään tuli näpättyä kaksi kuvaa, joiden teknisestä puolesta ei edelleenkään kannata mitään sanoa, kun en jaksa moiseen keskittyä. Huomasin kuitenkin, että nuo molemmat kuvaavat minulle samaa asiaa: omaa masennustani. "Omaa" siinä mielessä, että yhteneväisistä piirteistään huolimatta jokaisen ihmisen kokemus ja oireet ovat yksilöllisiä. Samoin jokainen näkee kuvissa (ylipäätään kaikenlaisessa taiteessa) omanlaisiaan asioita.
Ylemmässä kuvassa on pensasrykelmä, joka meidän pihallamme on litistynyt paksun lumikerroksen alle. Kylmä, valkoinen peite painaa kasvit melkein vasten maata ja kurkkuani ihan kuristaa, kun ajattelen, miten paljon taakkaa niillä on kannettavanaan. Kestävätkö oksat vai katkeavatko ennen kevättä. Kuinka kauan mahtaakaan kestää ennen kuin tuo valkoinen möhnä sulaa pois. Onneksi auringolla on ihmeitä tekevä voima.
Alemmassa kuvassa valo kajastaa mustuuden keskeltä. Ikkunakin on likainen..No, huojentavaa tietää, että jossain sentään on se valo, vaikka harvoin sen tavoitan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti