Todellisuudesta ja sen kokemisesta

Tänään on kipu ollut taas tajunnan räjäyttävää. Muutaman päivän sitä aina jaksaa. Sitten alkaa olla valmis repimään itsestään irti melkein mitä tahansa osia ellei se hellitä. Pelottavinta tässä kroonisessa, ei lainkaan hengenvaarallisessa, kipuilussa onkin se, että minkäänlaista loppua tai helpotusta ei ole näköpiirissä. Pahimpina aikoina jopa lupaus pikaisesta kuolemasta tuntuisi ilouutiselta verrattuna mahdollisesti vielä vuosikymmeniä jatkuvaan kärvistelyyn .

No, joka tapauksessa olen yleisemminkin viime päivinä pohtinut todellisuutta, sen kokemisen kerroksellisuutta ja havaitsemisen subjektiivisuutta. Siinäkin on jonkinlaista lohdullisuutta, että asiat eivät aina ole sitä, miltä ne näyttävät ja tuntuvat. Samaan aikaan, kun olemassaolo tuntuu sietämättömän tuskalliselta, voi mielen pohjalla kulkea syvä turvallisuuden ja kiitollisuuden virta.

Kokemisessa on monia tasoja. Joskus niitä voi tietoisesti vaihtaa. (Siis voin valita esimerkiksi sen keskitynkö tämänhetkiseen fyysiseen olotilaani vai suuntaanko huomioni vaikkapa henkisempään pohdiskeluun) Näkökulmat muuttuvat joskus itsestään. Jos on voimia, niitä voi myös itse muuttaa. Aurinkoisena päivänä ankeakin maisema kirkastuu. Kivuliaimpinakin päivinä saattaa onnistua hetkeksi kiinnittämään katseensa johonkin parempaan.

Uskon vankasti, että on olemassa enemmän kuin aisteillamme tässä ajallisessa elämässä kykenemme käsittämään. Joskus olen vahingossa tullut loukanneeksikin joitakin ihmisiä, jotka ovat ilmaisseet arvostavansa inhimillistä rakkautta (useimmiten seksuaalista parisuhdesellaista) elämän suurimpana ja merkityksellisempänä asiana.

Onhan se kaunis ja tärkeä juttu, mutta minulle moinen ei elämän perimmäiseksi tarkoitukseksi riitä. Kaikki ei ole tässä. Ei voi olla, vaikka jotkut elämää ahmivat ja kahmivatkin kuin se olisi seisova pöytä, jonka tyhjennyttyä mitään muuta ei ole enää tarjolla...

Jos elämä olisi vain siinä, mitä näemme, koemme ja kykenemme itse luomaan, ei minun olemassaolossani ainakaan olisi mitään mieltä, sillä näihin sairauksiin ei ole parannuskeinoa, eivätkä minun henkiset kykyni riitä edes ajoittaiseen ruumiista lomailuun. Jäljelle jää siis armon ja iankaikkisen elämän, tai vähintään iankaikkisen rauhan, toivo.

Voi varjelkoon, jos tänne pitäisi syntyä vielä uudestaan kompuroimaan ja kippuroimaan. Sellaista vaihtoehtoa en suostu ajattelemaankaan..