Näin uuden vuoden alussa monet antavat lupauksia, esittävät toiveita ja iloitsevat tai harmittelevan sitä, miten vähän uusia, ennenkokemattomia asioita tuli edellisenä vuonna tehtyä.En tiedä onko kyse vanhuudesta vai tästä betoniporsaana jalassa roikkuvasta masennuksesta, mutta meikäläistä ei askarruta lainkaan se, mitä UUTTA on ollut tai tulee. Kunhan nyt jotenkin tästä nykyisestä selvitään.
Arki on ihan mukavaa. Se säästää energiaa. Siitä voi kaiken aikaa löytää uusia sävyjä ja syvyyttä, jos vain jaksaa olla läsnä, paneutua ja ottaa vaikutteet vastaan.
Tunnen ihmisiä, jotka kiitävät paikasta ja touhusta toiseen niin, että pölyävä vana vaan jää jälkeen. Joidenkin kohdalla ihmettelen, miksi kokemukset eivät näytä jättävän pysyvämpiä jälkiä. Miksi levottomuus tai elämännälkä kalvaa aina vaan. Miksi mikään ei riitä, eikä tyydytä. Uusi käy vanhaksi heti, kun sen saavuttaa ja seuraavan mäennyppylän takana siintää jo jotain haluttavampaa.
Varmasti uuden jano ja suuntautuminen tulevaisuuteen on useimmiten positiivinen elämänhaluisuuden tunnusmerkki. Joskus häivähtää kuitenkin mielessä epäilys, että mitäs, jos siinä nyt juostaan jotain pakoon, eikä parempaa kohti. Niin taisin itse vuosia sitten pitempäänkin toimia. Siitä ehkä tämä epäluuloinen asenne.
Joka tapauksessa on monia tapoja elää ja monia vielä kokeilematta. Mikä onni, että kullekin on varattu omanlaisensa eväät ja omannäköinen tie. Kaiken kukkuraksi kullakin on ainakin rajallinen määrä vapautta kääntää sen tiensä suuntaa.
Itse olen jo tarkoituksellisen eteenpäin kulkemisen lopettanut ja istahtanut kannon nokkaan huilaamaan. Tässä pysähtyneisyyden ja voimattomuudenkin tilassa on riemastuttavaa huomata, että maailma jatkaa kulkuaan. Aurinko kiertää radallaan ja elämä jatkuu, vaikka minulta ovatkin voimat lopussa.
Taivaankantta ylittäessään tuo valopallo toisinaan, kuin huomaamattaan, osoittaa säteensä myös minuun. Tänään se kurkisti hetken puun kainalosta kuin muistuttaakseen, että vielä on jossain valoa ja lämpöä. Aikanaan se kasvaa ja valtaa alaa. Pimeys ei voita, eikä jää pysyväksi, vaikka siltä joskus tuntuisikin.
Arki on ihan mukavaa. Se säästää energiaa. Siitä voi kaiken aikaa löytää uusia sävyjä ja syvyyttä, jos vain jaksaa olla läsnä, paneutua ja ottaa vaikutteet vastaan.
Tunnen ihmisiä, jotka kiitävät paikasta ja touhusta toiseen niin, että pölyävä vana vaan jää jälkeen. Joidenkin kohdalla ihmettelen, miksi kokemukset eivät näytä jättävän pysyvämpiä jälkiä. Miksi levottomuus tai elämännälkä kalvaa aina vaan. Miksi mikään ei riitä, eikä tyydytä. Uusi käy vanhaksi heti, kun sen saavuttaa ja seuraavan mäennyppylän takana siintää jo jotain haluttavampaa.
Varmasti uuden jano ja suuntautuminen tulevaisuuteen on useimmiten positiivinen elämänhaluisuuden tunnusmerkki. Joskus häivähtää kuitenkin mielessä epäilys, että mitäs, jos siinä nyt juostaan jotain pakoon, eikä parempaa kohti. Niin taisin itse vuosia sitten pitempäänkin toimia. Siitä ehkä tämä epäluuloinen asenne.
Joka tapauksessa on monia tapoja elää ja monia vielä kokeilematta. Mikä onni, että kullekin on varattu omanlaisensa eväät ja omannäköinen tie. Kaiken kukkuraksi kullakin on ainakin rajallinen määrä vapautta kääntää sen tiensä suuntaa.
Itse olen jo tarkoituksellisen eteenpäin kulkemisen lopettanut ja istahtanut kannon nokkaan huilaamaan. Tässä pysähtyneisyyden ja voimattomuudenkin tilassa on riemastuttavaa huomata, että maailma jatkaa kulkuaan. Aurinko kiertää radallaan ja elämä jatkuu, vaikka minulta ovatkin voimat lopussa.
Taivaankantta ylittäessään tuo valopallo toisinaan, kuin huomaamattaan, osoittaa säteensä myös minuun. Tänään se kurkisti hetken puun kainalosta kuin muistuttaakseen, että vielä on jossain valoa ja lämpöä. Aikanaan se kasvaa ja valtaa alaa. Pimeys ei voita, eikä jää pysyväksi, vaikka siltä joskus tuntuisikin.
Minä en harmittele mennyttä vuotta, koska se piti sisällään aika tavalla positiivisia asioita. Kyllä positiivisena voi pitää, että terveys meinasi pettää alkupuoliskolla, mutta loppupuoliskolla keskityin pistämään itseäni kuntoon. Hiljensin tahtia ja koitin ymmärtää, että mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeää (ei työ).
VastaaPoistaMutta kovasti on taas levottomuutta ilmassa. Ei onnistu kannonnokkaan istahdus, kun haaveilee kirjoista ja kansista ja kaikenlaisesta - mihin kuitenkaan ei ola riittävästi osaamista ja aikaa. Saapa silti nähdä minkälainen vuosi tästä tulee.
Lykkyä pyttyyn vaan kirjoille ja kansille ja kaikenlaiselle, Outi. Kaikella on aikansa. Kerkiää sitä sitten kannon nokassa istua, kun on sen aika. Sitten on mukavaa, kun on mitä muistella :)
VastaaPoista