sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Näin on

Päivän Sana

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain helisevä vaski tai kilisevä kulkunen.

1. Kor. 13:1

Noin sanotaan tänään tuolla sanalaatikossa ja tuohon uskon kuin seinään. Tieto muuttuu ja katoaa, samoin voima ja kauneus. Maallinen mammona voi kadota hetkessä. Jopa eletty elämä voi haihtua ihmisen muistista, jos sairaus särkee persoonan ja riistää muistot, mutta yksi on joka kestää yli ajan ja paikan.

Rakkaus on valo, joka näyttää oikean tien. Se auttaa valinnoissa silloinkin, kun tarjolla on vain kehnoja ja vieläkin kehnompia vaihtoehtoja. Rakkaus hoitaa ja parantaa. Rakkaus kantaa yli vaikeidenkin aikojen. Ei todellinen rakkaus ole sokea, vaikka inhimillinen himo joskus onkin. Rakkaus päinvastoin auttaa näkemään totuuden ja se on kaunis, koska se on Jumalan luoma ja alunperin hyvää.

Toki helisevä vaski ja kilisevä kulkunenkin kuulostavat usein kauniilta. Kannustuspuheita ja tyhjiä lupauksiakin kai joskus tarvitaan uskoa ja toivoa nostattamaan. Lopun edessä ja ylikin ainoa mikä kestää on sittenkin rakkaus . Isä Jumala on se rakkaus ja Jeesus Kristus hänen Poikansa. Siitä iloitsen ja kiitän myös tänään.

sunnuntai 6. kesäkuuta 2010

Hyvä elämä

Taanoin kävin terveyskeskuslääkärillä, joka yllätti kysymällä aionko todellakin viettää loppuelämäni eläen erakkona kaikkine näine sairauksineni vain odotellen mahdollisimman pikaista loppua.

Se sai minut taas kerran pohdiskelemaan, mitä onkaan hyvä elämä ja kuinka paljon meillä todellisuudessa lienee sen suhteen valinnan varaa.

Niin kovin mielellämmehän me nykyään ajattelemme olevamme aktiivisia, autonomisia toimijoita. Kuvittelemme tekevämme itsenäisiä valintoja ja tavoittelevamme asioita, jotka kumpuavat omista, yksilöllisistä tarpeistamme ja arvostuksistamme.

Itse uskon, että todellisuudessa olemme paljon enemmän kulttuurimme tuotteita ja vähemmän uniikkeja kuin haluamme uskoa. Haluamme asioita, joita meidät on opetettu tässä kulttuurissa ja historiallisessa tilanteessa haluamaan. Myös käsitys hyvästä elämästä on paljon enemmän sidottu aikaan ja paikkaan kuin muistammekaan.

Minua tämä ajatus jostain syystä lohduttaa. Ensinnäkin se muistuttaa minua siitä, että ainutlaatuisuutemme ja merkityksellisyytemme ei suinkaan kumpua siitä, mitä olemme onnistuneet suorittamaan ja saavuttamaan. Arvostuksethan joka tapauksessa muuttuvat (mitenkähän paljon mahdettaisiin tämän päivän Suomessa arvostaa esimerkiksi viktoriaanisen ajan ylhäisöneitien arvoja ja tavoitteita, jos semmoinen siveä, kirjonnan taitava, hyvään avioliittoon pyrkivä tyttöparka tänne aikakoneella kaapattaisiin)

Emme ole pelkästään valintojemme, imagomme ja arvojemme summa. Jumalan lapsina arvomme ja merkityksemme kumpuaa hänen luomistyöstään ja rakkaudestaan, ei siitä, mitä olemme itsestämme tai itsellemme tehneet.

Hyvä elämä puolestaan voi olla monenlaista. Elämisen ehdot ovat ihmisillä erilaiset, samoin odotukset. Toki oloa voi helpottaa se, jos onnistuu järjestämään odotuksensa ja mahdollisuutensa jonkinlaiseen tasapainoon niin, ettei jatkuva pettymyksen, vajavaisuuden tai vaille jäämisen tunne kalva mieltä.

Kipeänä, puutteellisena ja onnettomanakin voi silti mielestäni elää "hyvän elämän", jos se tarkoittaa sitä, että tärkeimmät asiat ovat järjestyksessä. Raamatun mukaan tärkeitä asioita on lopulta hyvin vähän tai peräti yksi ainoa: ihmisen yhteys elävään Jumalaan. Siitä kumpuaa hyvän elämän lähde, elävän veden virta, joka ravitsee pyrkimyksiämme, pesee pois syyllisyytemme ja antaa voiman kasvaa kohti valoa.

Se, että elän nyt tosiaankin lähestulkoon eristyksissä muista ihmisistä ja jonkun mielestä monin tavoin "tynkäelämää", ei ole kaikilta osin oma valintani. Kaikkea ei voi valita ja joistakin valinnoista joutuisi yksinkertaisesti maksamaan liian kalliin hinnan, jos niihin päätyisi..

Tuon lääkärikäynnin jälkeen tajusin kuitenkin sen, että hyvää elämää ei ole se, että onnettomana jatkuvasti kaipaa pois siitä, missä juuri sillä hetkellä on tai kokee alati pohjatonta syyllisyyttä riittämättömyydestään ja keskeneräisyydestään.

Toki tavoitteita ja kunnianhimoa on hyvä olla. Päämäärät antavat elämälle tarkoituksellisuuden tunnetta ja ryhtiä. Elämisen taitoa on kuitenkin asettaa päämääränsä sellaiselle tasolle, että edes jotkut niistä on mahdollista saavuttaa. Loputon epäonnistuminen ja mahdottoman tavoittelu on mielestäni aivan yhtä suurta ajan ja voimavarojen hukkaamista kuin päämäärätön ajelehtiminen ilman mitään pyrkimyksiä.

Vapauttavaa on silti huomata, että nämä ajalliset tavoitteet ovat enimmäkseen lopulta vain meitä ihmisiä varten. Jumala ei punnitse meitä saavutustemme ja meriittiemme mukaan. Maailmamme ei tarvitse romahtaa edes siinä tapauksessa, että jo tämän ajallisen elämämme aikana jokin tavoittelemamme päämäärä osoittautuukin vääräksi tai arvottomaksi.

Tärkeintä on yhteys Kristukseen. Siitä lähteestä kun ammennamme kaikki lyhyen ja pitkän tähtäimen suunnitelmamme voimme ainakin olla varmoja, ettei elämämme kulu hukkaan, vaikka emme mitään kovin näkyvää aikaan saisikaan.

Minulle hyvä elämä on siis riippumista kiinni siinä parhaassa asiassa, jonka tähänastisen elämäni aikana olen saanut löytää. Se , että se riittää, on ehkä nykyajan suorityskeskeisen eetoksen valossa outo ajatus, mutta minua se kantaa ja lohduttaa.


perjantai 4. kesäkuuta 2010

Surullista

Viime päivinä on uutisissa kerrottu Vapaa-ajattelijoiden kampanjasta, jossa ihmisille on tarjottu vaihdossa pornolehtiä Raamatuista ja muiden uskontojen pyhistä kirjoista.

En yleensä jaksa kovin intensiivisesti seurata median kirjoittelua kirkkoon ja kristinuskoon liittyvistä aiheista (koska jutuissa mielestäni niin usein keskitytään sensaatiohakuisesti valittuihin epäolennaisuuksiin). Tämä kampanja kuitenkin herättää minussa kuvotusta ja syvää surua.

Ihmiset, jotka aktiivisesti markkinoivat hedonistista, ihmisruumista esineellistävää seksuaalisuutta terveellisempänä ja parempana vaihtoehtona kuin kristillinen moraali, ovat kyllä suoraan sanottuna pahan asialla. Mitä sitä kaunistelemaan ja kiertelemään.

Pornoteollisuus, ihmiskauppa ja seksibisnes ovat massiivisia rahasampoja, joiden tuotot eivät suinkaan mene vapaaehtoisesti ruumistaan käyttöön tarjoavien toimijoiden taskuun. Porno ei myöskään ole "normaalia" ja "terveellistä", vaikka sitä meille aktiivisesti eri tahoilta nykyään markkinoidaankin. Siihen liittyy väkivaltaa, hyväksikäyttöä, vastuuttomuutta ja ihmiselämän halventamista. Sanokoot moisen viihteen ystävät asiasta mitä lystäävät.

Yhteiskunnan yliseksualisoituminen ja seksuaalimoraalin etääntyminen kristillisestä perheihanteesta ei ole tuonut mukanaan ainakaan mitään vapautunutta onnelaa, jos tarkastellaan esimerkiksi seksuaalirikostilastoja ja erilaisten ruumiinkuvaan liittyvien häiriöiden yleistymistä.

Olennaista tässä asetelmassa on mielestäni nyt kuitenkin se, että kristillisessä kirkossa näyttää hajaannus vain lisääntyvän ja vastustajat käyvät hyökkäykseen. Seksuaalisuus on jälleen kerran hyvä käsikassara, koska se näyttää niin kovasti kansakunnan enemmistöä kiinnostavan. Meille täällä Suomessa uskonnonvastaisuus onkin aika uusi tilanne. Monessa muussa maailmankolkassa se on arkipäivää.

Joskus surullisista ja vastenmielisistä asioista voi kuitenkin seurata hyvää. Jospa tämmöinen kampanjointi nyt herättelisi meitä nukkuvia kansankirkon jäseniäkin pohtimaan mikä on todella tärkeätä, mihin haluamme uskoa ja sitoutua.

Jos vaihtoehtoina iltalukemiseksi tarjotaan Raamattua tai pornolehtiä, niin tottavieköön minä ainakin tartun vilkkaasti siihen Isoon Kirjaan, niin laiska kuin olenkin sitä yleensä lukemaan.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Lapsuusmuisto

Tänä keväänä on päässäni soinut sitkeästi vanha nuoren seurakunnan veisu, johon ehdin seurakuntatyövuosinani niin perusteellisesti kyllästyä, ettei sitä silloin olisi saanut soimaan väkisinkään. Nyt on kai aikaa kulunut tarpeeksi ja puhkilaulettu tuntuu taas koskettavalta ja rakkaalta.

Tietääkseni sanoittaja Mirjami Lähteenkorva on kirjoittanut tekstinsä todellisen kokemuksen pohjalta. Jostain muistan kuulleeni, että se lapsikin, joka lauluun inspiraation antoi, olisi nykyään melko julkisessa ammatissa (tohtori Pekka Puska).

Minulle erityisen tärkeää on ollut se, että sama ihminen, joka kertoi kenestä tuo laulu olisi kirjoitettu, väitti sen saaneen alkunsa siinä samassa kirkossa, jonka seinän takana Vaasan Palosaarella aikoinaan kävin päiväkerhoa.

Oli miten oli, tänä keväänä olen saanut ihailla uuden kotini pihalla kaikkea sitä, mitä olen aina rakastanut: suuria, vanhoja omenapuita, syreenipensaita, sammaloituneita kiviä ja nurmikkoa, suuria kuusia ja toistasataa vuotta vanhoja koivuja ja pieniä kukkasia siellä täällä.

Kaiken tämän keväisen vihreyden ja sydäntä kouraisevan kauneuden keskellä olen ollut hyvin väsynyt ja kaivannut salaa kotiin. En kuitenkaan minnekään maalliseen paikkaan, vaan sinne jonnekin, jonka toivon odottavan edessäpäin.

Tämä laulu tuntuu kiteyttävän nyt kaipaukseni osuvasti:

Kirkossa