lauantai 28. marraskuuta 2009

Tykkään



Iskelmämusiikki ei varsinaisesti miellytä korvaani. Ei edes kovin pehmeä popmusiikki. Raskas rock, folk, jazz ja blues ovat aina olleet lähempänä sielunmaisemaani, mutta kuten tiedämme, musiikki liittyy tunteisiin, eivätkä tunteet aina noudata loogista kaavaa.

Tänään ilahduin tästä laulusta. Jälleen kerran en ajattele tekstiä niinkään parisuhteesta kertovana. Minulle tämä puhuu tänään siitä, miten kaipaan päästä lähemmäs valon ja lämmön lähdettä, Häntä, josta tämä pitkään jatkunut sisäinen jääkauteni minua erottaa.

Tulen aina myös hyvälle mielelle tämän laulun esittäjää katsoessa. Vuosikaudet kiersimme samoissa tilaisuuksissa. Olemme kerran esiintyneet samalla äänitteelläkin. Pidän hänen vaatimattomasta,rauhallisesta tyylistään ja kauniisti soivasta äänestään, vaikka kappaleet ovatkin hieman liian pehmeitä makuuni. Tietynlaista särmää näyttävät vuodet silti tuovan hänenenkin musiikkiinsa, eikä se minun korvissani kuulosta huonolta ollenkaan.

Siitä, kun viimeksi jollain keikalla tapasimme ja juttelimme, on kulunut jo yli kymmenen vuotta. Silloin hän ei ollut tehnyt vielä ainuttakaan levyä. Yritin rohkaista häntä siihen. Tuntuu hyvältä, että hänestä on tullut näinkin suosittu. On ilahduttavaa, että julkisuudessa pääsevät esille myös ne, joilla on syvällistä sanottavaa ja henkilökohtainen suhde Jumalaan.

Juha Tapion laulut koskettavat varmasti ihmisiä monella tasolla. Kukin kuuntelee niitä omien kokemustensa suodattamana. Minä muistan aina hänet teini-ikäisenä poikana laulamassa Lakeuden Ristin kirkossa Jeesuksesta. Sama lämmin ja vakaa sävy kuultaa hänen lauluistaan edelleen, vaikka tekstien muoto onkin muuttunut paremmin suuren yleisön makuun sopivaksi.

Tarvitsen sinua tässä

Edellinen postaus toi mieleen laulun, jonka kirjoitin jo parikymmentä vuotta sitten ja levytin joskus 90-luvun alussa. Eiväthän läheskään kaikki laulujen tekstit yleensäkään lauluntekijää itseään kuvaa. Tämä taisi kuitenkin kertoa ihan omista tunnoistani joskus kauan sitten. Jotain on siis muuttunut. Aika paljon.

Asioissa on puolensa. Jonkun mielestä kyse on elämänjanon sammumisesta, lannistumisesta ja luovuttamisesta. Toisaalta olen helpottunut siitä, että se ikuinen levottomuus on nyt poissa. Ei ole enää polttavaa halua minnekään, eikä aina edes mistään pois.

Hiljainen kaipaus kotiin on edelleen jäljellä, mutta sinnekin ehtii sitten, kun on sen aika.. ja tällä tarkoitan tietenkin sitä lopullista, oikeaa kotia, jonne monet muutkin tuntuvat minun laillani kaipaavan, vaikkei kenelläkään meistä ole siitä vielä muuta varmaa tietoa kuin usko, toivo ja lupaukset, jotka Isä sanassaan antaa. Siihen saakka pitää vaan jotenkin yrittää pärjäillä ja sattuuhan niitä aurinkoisiakin päiviä (onneksi) joskus näiden tuskaisen harmaiden lomaan.

Tarvitsen sinua tässä

Päivät kuin pohjaan palanut puuro
kaikki karvaalta maistuu.
Syksy niinkuin harmaa viitta
hartioille laskeutuu.

Tuntuu, että turhaan etsin
mielekkyyttä elämään.
Tahtoisin tehdä paljon,
mutten pysty tämän enempään.

Tarvitsen Sinua tässä
jokapäiväisessä elämässä
kun arki alleen hautaa
ilon, toivon ja haaveet.

Aamun raikkaat tuulet
ei pyyhi ikävää pois.
Jatkuvasti kaipaan jotain
tai jostakin pois.

Tule lähemmäksi
sen kirjan välistä pois.
Tule elämäksi,
joka täydempi ois.


Tarvitsen Sinua tässä
jokapäiväisessä elämässä,
kun arki alleen hautaa
ilon, toivon ja haaveet.

perjantai 27. marraskuuta 2009

Luottamuksesta

Tänään on tuolla raamatunlauselaatikossa kohta, joka yksinkertaisesti, selkeästi ja käytännönläheisesti kiteyttää sen, mitä luottamus Jumalan huolenpitoon on minullekin merkinnyt jo yli 30 vuotta. Näinhän siellä sanotaan:

Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut.

Room. 8:28 (KR33/38)

En minä ymmärrä kaikkea. Nykyään en enää yritäkään. Inhimillinen tieto on muuttuvaa ja se, mitä järjeksi kutsumme, tavoittaa monia tärkeitä asioita, mutta ei sitä, mikä on olevaisen ytimessä. Sitä kohti haparoi tässä ajassa vain usko ja luottamus, hauras toive tai vuorenluja vakuuttuneisuus, ajasta, paikasta ja persoonasta riippuen.

Kun Raamatussa puhutaan niin paljon siitä, että Jumalalla on suunnitelma, että jokaisen yksittäisen ihmisen elämälläkin on merkitys ja ainutlaatuinen tarkoitus, olen joskus kiihkeästi kaivannut tietoa siitä, mikä on oman elämäni tarkoitus.

Olen kuvitellut, että se on jotain konkreettista ja sanoiksi puettavaa, loogista ja lineaarista, joka tähtää alusta loppuun saakka johonkin päämäärään. Nuorena yritin kiihkeästi antaa sille nimen. Tulisiko minusta paimen, opettaja vai palvelija? Onko paikkani olla kantona kaskessa tai kivenä polulla vai oppisinko joskus vielä hoitamaan, auttamaan, tukemaan tai parantamaan?

Enää en kysele, enkä kaipaa. Kaikki on nyt ja tässä. Tarkoitukset selviävät aikanaan, jos ovat selvitäkseen. Tämä hetki riittää ja luottamus siihen, että Hän pitää huolta lapsistaan. Vaikka se, mikä meistä on hyvää ei aina näytä maailmassa ja omassa elämässämme toteutuvan, kun elämme rukouksessa ja Häneen luottaen saamme olla varmoja, että kaikki, minkä Hän sallii koituu lopulta niiden parhaaksi, jotka Häneen turvavat.

Miten lohdullinen ajatus tänäkin tuskanharmaana päivänä.


torstai 26. marraskuuta 2009

Masennuksesta

Masennus on piinallinen ja merkillinen sairaus. Yksi osa sen viheliäisyyttä piilee siinä, ettei sitä voi objektiivisesti, laboratoriokokein tai muilla menetelmillä mitata. Yksilöstä vaan tuntuu siltä, miltä tuntuu ja hän kuvailee sitä siten kuin kykenee.

Muuttaahan masennus toki muutakin kuin tunne-elämää. Käyttäytyminen, ruokahalu, unenlaatu, kognitiiviset toiminnot, aloitekykyky ja jopa fyysinen olemus saattavat muuttua. Koska jokainen on ainutlaatuinen persoona ja kullakin on oma tapansa ilmaista itseään, oireet näkyvät joskus hyvinkin erilaisina.

Minä olin pitkästä aikaa kolme päivää töissä. Tänään olen sitten pääasiassa nukkunut uupumustani pois, vaikka tiedän, ettei se mihinkään katoa, kun nyt edes hellittäisi hieman. Olen onnellinen ja helpottunut, että selvisin tehtävistäni saamastani palautteesta päätellen kelvollisesti. Itse tunsin kuitenkin kaiken aikaa toimivani suorituskykyni rajoilla.

Rakastan ammattiani. Haluaisin edelleen olla opettaja. Mikään muu työ ei koskaan ole tuottanut niin suurta tyydytystä, vaikka monenlaista olen kokeillut.

Tutkimuksissa on havaittu että pitkäaikainen stressi (esimerkiksi krooninen kipu minun tapauksessani) ja masennus kutistavat muistitoimintojen kannalta olennaista hippokampusta. Se on ainoa aivojen osa, jossa on havaittu syntyvän myös täysin uusia aivosoluja, mutta uudistuminen tapahtuu hitaasti.

Minulle tämä pieni, suhteellisen triviaali, tieto ihmisaivojen monimuotoisesta toiminnasta on viime vuosina tullut suunnattoman tärkeäksi. Se on minulle symboli ja muistutus siitä, että muutokset parempaan voivat alkaa ihan pieninä puroina, jotka vähitellen kasvavat suuremmiksi, kunnes liikkeellä on tarpeeksi suuret vesimassat muuttamaan maisemaa radikaalisti.

En tiedä onko minun kohtaloni tässä ajallisessa elämässä tämä jäljellä oleva aika vain rappeutua ja takertua toivoon paremmasta tunpuoleisesta. Joku muu osaisi varmasti nähdä jäljellä olevat mahdollisuudet, löytää iloa ja tarkoituksellisuuden tunnetta niistä. Minulle se on vaikeaa. Tällä hetkellä lähes mahdotonta.

Luulisi, että olisin iloinen ja kiitollinen päästyäni pitkän tauon jälkeen kurkistamaan siihen maailmaan, jonne kaipaan: kouluun, ihanan raikkaiden, rasittavien ja rakastettavien nuorten pariin. Toisaalta olenkin, mutta toisaalta paluu tähän ankeaan arkeen riipaisee, musertaa ja nielaisee entistä syvemmälle synkkyyden nieluun.

Käsitänhän minä, ettei minusta ole siihen työhön enää. Ei mihinkään kokopäiväiseen palkkatyöhön nykypäivän työtahdilla ja vaatimuksilla. Muistini on heikentynyt. Keskittymiskyky on kehno. Fyysinen suorituskyky on pohjalukemissa. Pinnakin varmasti katkeasi vieläkin helpommin kuin terveinä vuosina ja siitä on useimmiten opettajan työssä huonot seuraukset. Jotenkin todellisuutta on vaan niin vaikea kestää.

Ei kai elämän ole tarkoitus aina helppoa ollakaan, mutta tällä hetkellä kulkeminen käy niin raskaasti, että ajatus päivästä kerrallaankin tuntuu jo liian paljolta. Hetki riittää.

torstai 19. marraskuuta 2009

Pieniä ihmeitä

Maailma on täynnä pieniä ihmeitä niille, jotka tahtovat nähdä. Jos surkeimman, loskaisimman, ankeimman ajomatkan päätteeksi löytää autonsa renkaasta tämmöisen taideteoksen, voiko siitä olla vaikuttumatta?

Jumalalla on huumorintajua. Olen siitä aivan varma. Luojalla on myös kauneudentajua. Se on aivan selvää kaikille, jotka ympärilleen katsovat. Monet asiat jäävät tässä ajassa arvoituksiksi, mutta Hänen olemassaoloaan, läsnäoloaan ja rakkauttaan en osaa epäillä ja oikeastaan se riittää. Jääköön monimutkaisemmat dogmaattiset ongelmat muiden pähkäiltäväksi.

sunnuntai 15. marraskuuta 2009

Syöpä

Jo pelkkä sana on monen mielestä kauhua herättävä. Syöpä.

Minun mummoni sairasti niitä kaksi, ensimmäisen nelikymppisenä ja jälkimmäisen kuusikymppisenä. Molemmista hän toipui ja eli 76-vuotiaaksi. Tätini on nyt seitsenkymppinen. Häneltä leikattiin suolistosyöpä pari vuotta sitten. Nyt se on uusinut.

Pari päivää sitten ilmaantui ovelle rahankerääjä. Hän oli mies tästä samalta kylältä ja keräys oli syöpäpotilaiden hyväksi. Harmikseni huomasin, että kukkarosta löytyi pelkkiä pikkukolikoita ja muovikortteja. Olin iloinen, kun mies jäi toviksi vaihtamaan kuulumisia ja lupasi palata parin päivän kuluttua uudestaan, koska kerroin haluavani osallistua ja käyväni seuraavana päivänä hakemassa rahaa.

Miehen sijasta uudelle käynnille ilmaantuikin hänen vaimonsa, joka oli kuullut, että muutamme pois. Hän on ihminen, joka vietti työvuotensa melko eristäytynyttä elämää - ainakin eräiden naapureiden mielestä, jotka pitivät häntä erikoisena ja hieman ylimielisenä, kun hän käytti aikansa mieluummin muuhun kuin kylän yhteisissä illanvietoissa kulkemiseen.

Hänen on vaikea kävellä, koska jalkapohjat kuivuivat sytostaattihoidosta haavoille. Ryhtikin on painunut kumaraan ja lihaskunto heikennyt. Hymy oli kuitenkin yhtä kaunis kuin aina.

Itse olen tutustunut häneen paremmin vasta viime vuosina, hänen sairastuttuaan syöpään ja jäätyään sen vuoksi eläkkeelle. Varmasti toistakymmentä kertaa olemme osuneet samaan aikaan terveyskeskukseen tai neuvolaan ja olemme odotushuoneessa ehtineet käydä hämmästyttävän syvällisiä ja mieltä lämmittäviä keskusteluja.

Ilahduin, kun hän halusi tulla sanomaan näkemiin ja oli edelleen reippaan ja toiveikkaan oloinen, vaikka syöpä on jo kertaalleen uusinut ja työkyky mennyt.

Omat sairauteni eivät tämänhetkisen tietämyksen mukaan ole henkeä uhkaavia. Kivuliaita, toimintakykyä rajoittavia ja parantumattomia kyllä. Tuon naisen tilanne on ollut paljon pahempi ja varmasti kivut myös. Silti hän suorastaan pursuaa elämänhalua, jaksaa innostua, eikä ole jäänyt rypemään omaan surkeuteensa.

Tekopirteys ja yltiöpositiivisuus minua oksettaa. Valoisuuden vaatiminen toisilta väkipakolla on vastenmielistä. Tämän ihmisen energisyydessä on kuitenkin jotain hoitavaa, aitoa ja pakotonta.

Miten rohkaisevaa onkaan löytää iloa ja valoa sieltä, missä sitä ei uskoisi näkevänsä. Kai meillä kullakin on oma tiemme ja omanlaisemme mielen maisema. Joillekin paistaa aurinko, joillekin on pakko riittää pieni kynttilä. Kaikkea ei voi valita, eikä kaikkea onneksi tarvitse kestää yksin.

Olemme täällä myös toisiamme varten. Ihmeiden ja vaikuttavien rukousvastausten sijaan Jumala kumartuu puoleemme usein toisten ihmisten kautta. Ystävän käsi on hetken Jumalan käsi ja lohduttavat sanat Hänen puhettaan. Tuon kohtaamisen ansiosta tunsin itseni siunatuksi.

lauantai 14. marraskuuta 2009

tiistai 10. marraskuuta 2009

Onni onnettomuudessa

Toisaalla (muissa blogeissani) olen marissut niitä moninaisia vastoinkäymisiä, joita jo kuluvan vuoden alussa käynnistyneessä kodinvaihtorumbassamme on ylenmäärin riittänyt. Eilen ilmaantui taas yksi. Asentajan kotiimme tilaama ilmavesilämpöpumppu osoittautui väärän malliseksi ja kaiken kukkuraksi siihen oli tullut kuljetusvaurio.

Ensimmäinen reaktioni oli todeta kaikkea muuta kuin tyynesti ja sovinnollisesti ihan noin summittaisesti tuonne yläilmoihin, että nyt tämä saisi minun puolestani jo riittää. Nauloja tuntuu sataneen niskaan niin pitkään ja paljon, että eihän tätä voi enää sattumaksikaan sanoa. Jos Taivaallisella Isällä on meille, jotain huomautettavaa, olisi mukavaa, jos hän ilmaisisi asiansa hieman toisin, eikä lähettäisi näitä paskasadekuuroja toisensa jälkeen. Minusta ainakaan ei nimittäin tunnu siltä, että tämmöinen luonteessani kasvattaa muuta kuin kiukkua ja epäluottamusta. Ei suinkaan Hengen hedelmiä, kuten kärsivällisyyttä ja muuta yleiseksi hyväksi jalostettavaa...

No, muutaman hyvin kiukkuisen tunnin jälkeen puoliso soitti ja kertoi mielenkiintoisen uutisen: sen sijaan, että lämmitysjärjestelmän asennus viivästyisi ja siirtyisi epämääräiseen tulevaisuuteen uutta pumppua odotellessa, saammekin tästä nykyisestä tuntuvan alennuksen ja tietyin järjestelyin se soveltuu tarkoituksiimme yhtä hyvin kuin se alunperin suunniteltukin.

Joskus siis se, mikä aluksi saattaa näyttää suurelta harmilta ja onnettomuudelta, saattaa lopulta poikia jotain hyvää. Pumppubudjetista säästyneillä rahoilla saamme kustannettua melkein koko keittiön lattiaremontin, joka on tarpeen lattialevyihin vuotaneen viemärin vuoksi.

Eihän se aina siltä näytä, eikä tunnu, mutta ehkä luottamuksessa Jumalan hyvyyteen on kyse juuri siitä, että luottaa, vaikkei luottamukselle aina näytä olevan syytä eikä perusteita. Hän näkee joka tapauksessa laajemman kokonaiskuvan siinä, missä me ihmiset käsittelemme vain palapelin yksittäisiä paloja.

Raamattu vakuuttaa, että Hän tahtoo meille hyvää. Siitä on suurimpana muistutuksena se, että Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi..Ehkä meidän käsityksemme hyvästäkin on joskus varsin yksinkertainen ja lapsenomainen. Tahdomme karkkia heti ja paljon, koska se maistuu ja tuntuu meistä hyvältä. Taivaallinen Isä näkee ennalta myöhemmät seuraukset - ja paljon sellaista, mitä emme tässä ajassa voi edes käsittää.

Ei uskominen silti aina helppoa ole - edes silloin, kun sitä on saanut näinkin pitkään harjoitella..

sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Lehdistä bongattua

Italiassa joku suomalaissyntyinen on kuulemma kyseenalaisesti kunnostautunut vaatimalla krusifiksien poistamista koulujen seiniltä. Täytyy myöntää, että ilahduin lukiessani, että se ei italialaisten enemmistön mielestä ole mikään loistodea.

Kovin ovat olleet aktiivisia eri tavoin itseään nimittävät uskonnottomat viime aikoina myös Suomessa. Valitettavasti täällä ei ole ilmaantunut yhtä suurta ja yhtenäistä rintamaa kristillistä perinnettä ja todellista uskonnonvapautta puolustamaan. Sillä mitä uskonnonvapautta se sellainen on, ettei uskonnollisia tunnuksia saisi olla näkösällä missään, mutta niin sanotut tiedeuskovaiset (jota nimeä kolumnisti tuossa jälkimmäisesssä linkittämässäni jutussa käyttää) saavat kyllä vapaasti julistaa ilosanomaansa niin mediassa kuin vaikkapa juuri kouluissa.

Tänään kiinnitti huomiotani myös tämä juttu, jossa pääaiheensa, eli isänpäivän kaupallisen alkuperän lisäksi, pohditaan sitä, miksi uskontojen vastustajat niin innokkaasti pitävät älämölöä uskonnollisten juhlien näkyvyydestä muun muassa kouluissa, mutta eivät ole moksiskaan näistä kaupallisista riehoista, joita kauppiaat myynnin edistämiseksi ovat innokkaasti kopioineet pääasiassa Pohjois-Amerikasta.

Tuntui hyvältä lukea, että jotkut ajattelevat vielä suomalaisesta valtavirrasta poikkeavasti näissäkin asioissa.

maanantai 2. marraskuuta 2009

Ohuella jäällä

Jos pitkään on niin onnekas, että elämä kantaa, eikä plumpsahduksia hyiseen lutakkoon tapahdu, saattaa tuudittautua valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Se on niin autuas valhe, ettei sitä tee mieli pahaksi mieltää ollenkaan. Ainakin itselleen niin voi vähän narrata. Sillä lailla kaikilla on hauskempaa. Niin ainakin luulen.

Jos olo on turvallinen, ei satu, eikä pelota, on ehkä helpompi myös olla kärsivällinen, lempeä ja ystävällinen - tai sitten ei. Mistäs minä tietäisin. Ei ole pitkään aikaan ollut tilaisuutta kokeilla.

Ehkä jotkut osaavat kääntää kaikenlaiset olotilat oikein päin. Joidenkin mieliin ajoittaiset vastoinkäymiset jättävät vain terveen muistutuksen siitä, että aina voi olla vielä huonommin., ei mitään katkeruutta, eikä pelkoja. He vain oppivat, että kannattaa olla iloinen ja kiitollinen tässä ja nyt. Surra ja murehtia ehtii sitten, kun on sen aika.

Sitten on myös niitä, jotka pelkäävät vaikeita asioita niin paljon, että tahtovat kieltää niiden olemassaolon aivan kokonaan. Eikä riitä, etteivät he itse niitä ajattele, vaan tahtovat kieltää raskaista asioista puhumisen muiltakin. Ne ihmiset syyttävät surullisia ilonpilaajiksi ja synkistelijöiksi, jotka itse omalla asenteellaan manaavat niskaansa kaikki maailman murheet. Kivuista puhuvat ovat heille turhasta valittelijoita. Mikä tahansa on mahdollista, kun vaan tarpeeksi uskoo ja yrittää, eli jos ei onnistu ja aina vaan sattuu, syyllistä on parasta haeskella peilistä.

Minä olen kulkenut niin pitkään ohuella jäällä, etten enää edes muista, miltä tuntuu kävellä kuivin jaloin ja luottaa siihen, että asiat ovat vakaalla pohjalla.

Sellainen pieni oivallus tuosta valokuvasta ja koko vertauskuvasta tänään aukeni, että loppujen lopuksi olipa kyse jäästä, lumesta tai samasta aineesta sulassa muodossa, aina on kyse vedestä.

Elämässä kokonaisuudessaan on hyvin pitkälti kysymys vedestä. Onhan koko kehomme enimmäkseen vettä. Tarvitsemme vettä elääksemme. Kasvit tarvitsevat sitä kasvaakseen. Vesi myös puhdistaa ja virkistää. Kasteessa meitä valellaan vedellä Jumalan seurakunnan jäseneksi ottamisen merkiksi. Kiirastorstaina Jeesus pesi vedellä opetuslastensa jalat.

Raamatussa on monta kertomusta ja vertausta, joissa mainitaan vesi. Tässä yksi minulle rakkaimmista:

Mutta juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi: “Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon. Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat.”

Mutta sen hän sanoi Hengestä, joka niiden piti saaman, jotka uskoivat häneen; sillä Henki ei ollut vielä tullut, koska Jeesus ei vielä ollut kirkastettu.

(Joh. 7:32-39)