Masennuksesta

Masennus on piinallinen ja merkillinen sairaus. Yksi osa sen viheliäisyyttä piilee siinä, ettei sitä voi objektiivisesti, laboratoriokokein tai muilla menetelmillä mitata. Yksilöstä vaan tuntuu siltä, miltä tuntuu ja hän kuvailee sitä siten kuin kykenee.

Muuttaahan masennus toki muutakin kuin tunne-elämää. Käyttäytyminen, ruokahalu, unenlaatu, kognitiiviset toiminnot, aloitekykyky ja jopa fyysinen olemus saattavat muuttua. Koska jokainen on ainutlaatuinen persoona ja kullakin on oma tapansa ilmaista itseään, oireet näkyvät joskus hyvinkin erilaisina.

Minä olin pitkästä aikaa kolme päivää töissä. Tänään olen sitten pääasiassa nukkunut uupumustani pois, vaikka tiedän, ettei se mihinkään katoa, kun nyt edes hellittäisi hieman. Olen onnellinen ja helpottunut, että selvisin tehtävistäni saamastani palautteesta päätellen kelvollisesti. Itse tunsin kuitenkin kaiken aikaa toimivani suorituskykyni rajoilla.

Rakastan ammattiani. Haluaisin edelleen olla opettaja. Mikään muu työ ei koskaan ole tuottanut niin suurta tyydytystä, vaikka monenlaista olen kokeillut.

Tutkimuksissa on havaittu että pitkäaikainen stressi (esimerkiksi krooninen kipu minun tapauksessani) ja masennus kutistavat muistitoimintojen kannalta olennaista hippokampusta. Se on ainoa aivojen osa, jossa on havaittu syntyvän myös täysin uusia aivosoluja, mutta uudistuminen tapahtuu hitaasti.

Minulle tämä pieni, suhteellisen triviaali, tieto ihmisaivojen monimuotoisesta toiminnasta on viime vuosina tullut suunnattoman tärkeäksi. Se on minulle symboli ja muistutus siitä, että muutokset parempaan voivat alkaa ihan pieninä puroina, jotka vähitellen kasvavat suuremmiksi, kunnes liikkeellä on tarpeeksi suuret vesimassat muuttamaan maisemaa radikaalisti.

En tiedä onko minun kohtaloni tässä ajallisessa elämässä tämä jäljellä oleva aika vain rappeutua ja takertua toivoon paremmasta tunpuoleisesta. Joku muu osaisi varmasti nähdä jäljellä olevat mahdollisuudet, löytää iloa ja tarkoituksellisuuden tunnetta niistä. Minulle se on vaikeaa. Tällä hetkellä lähes mahdotonta.

Luulisi, että olisin iloinen ja kiitollinen päästyäni pitkän tauon jälkeen kurkistamaan siihen maailmaan, jonne kaipaan: kouluun, ihanan raikkaiden, rasittavien ja rakastettavien nuorten pariin. Toisaalta olenkin, mutta toisaalta paluu tähän ankeaan arkeen riipaisee, musertaa ja nielaisee entistä syvemmälle synkkyyden nieluun.

Käsitänhän minä, ettei minusta ole siihen työhön enää. Ei mihinkään kokopäiväiseen palkkatyöhön nykypäivän työtahdilla ja vaatimuksilla. Muistini on heikentynyt. Keskittymiskyky on kehno. Fyysinen suorituskyky on pohjalukemissa. Pinnakin varmasti katkeasi vieläkin helpommin kuin terveinä vuosina ja siitä on useimmiten opettajan työssä huonot seuraukset. Jotenkin todellisuutta on vaan niin vaikea kestää.

Ei kai elämän ole tarkoitus aina helppoa ollakaan, mutta tällä hetkellä kulkeminen käy niin raskaasti, että ajatus päivästä kerrallaankin tuntuu jo liian paljolta. Hetki riittää.